Isonevan luonto herää eloon jo kevättalvella kun teerten äänekkäät ja näyttävät soidinmenot alkavat. Lirot ja kapustarinnat vipeltävät lampareitten ympärillä etsimässä hyönteisiä.
Karun keidassuon eläin- ja kasvilajien moninaisuus yllättää kävijän. Suopursun vahva tuoksu melkein uuvuttaa alkukesällä. Keskikesän aikaan viihtyy Isonevalla monenlaiset hyönteiset perhosista sudenkorentoihin. Syksyllä punaiset puolukanmarjat loistavat suon laidoilla muun kasvillisuuden saadessa ruskan kuulaita värejä.
Talvella Isonevan luonto hiljenee ja retkeilijä saa liikkua omiin ajatuksiinsa vaipuneena lumisella nevalla. Mutta lumessa näkyvät ketun ja jäniksen jäljet sekä kiepistä pyrähtävä teeri paljastaa, että elämää on suolla myös talvella.
Nuori keidassuo
Isoneva on Satakunnan ja koko rannikkoalueen mittakaavassa harvinaisen laaja ja luonnontilaisen keidassuo. Se kuuluu soidensuojelun perusohjelmaan ja on erityisen tärkeä kohde länsirannikon suoverkostossa. Isonevan kokonaispinta-ala on noin 940 ha.
Suomessa keidassoita on pääasiassa Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla. Luonnontilaisia keidassoita esiintyy enää harvakseen, sillä ne ovat olleet turpeenoton ja pellon raivauksien kohteena.
Koho- eli keidassuo on keskeltä reunojaan korkeampi. Suon keskusta saa kaikki ravinteensa sadevedestä ja on siksi hyvin vähäravinteinen. Keidassuo on rakenteeltaan mosaiikkimainen; on kuivempia mättäitä eli kermejä ja kosteita painanteita eli kuljuja. Itse suolla kasvaa lyhytkasvuisia suokasveja ja suon reunoilla isokokoisempia varpukasveja.
Suon happamissa, viileissä ja kosteissa olosuhteissa muodostuu turvetta. Suurin osa turvekerrostumasta koostuu heikosti maatuneesta rahkaturpeesta ja saroista.
Isonevalla suurin tavattu turvepaksuus on 5,3 m ja pohjaturpeesta tehdyn radiohiiliajoituksen perusteella pohjaturpeen ikä on noin 5000 vuotta. Kaiken kaikkiaan Isonevalla on noin 24 milj. suo- m3 turvetta. Isoneva on iältään suhteellisen nuori keidassuo, jossa soistumista tapahtuu edelleen.
Kaakkuri
Isonevan pienissä lampareissa saattaa uiskennella tumma, harmaapäinen ja punakurkkuinen kaakkuri. Sen tunnistaa myös helposti kauas kuuluvasta kaakattavasta lentolaulusta tai erikoisesta ulinasta. Kaakkuri palaa keväällä Pohjanmereltä pesimäalueilleen huhti-toukokuun vaihteessa.
Pesä jossa yleensä kaksi munaa, on rahkasammal- tai saramättäällä ja kuukauden haudontaurakkaan osallistuu kumpikin puoliso. Poikasten kuoriutumisen jälkeen alkaa pitkä ruokinta-aika, jolloin kummatkin emot lentävät pesimälammen ja kalavesien väliä tiuhaa tahtia. Syysmuutolle kaakkuriperhe lähtee elokuun lopussa.
Kaakkuria esiintyy koko Suomessa, mutta levinneisyys on laikuttaista, keskittyen mm. Keski-Suomeen, Pohjois-Karjalaan ja Inarin Lappiin. Viimeisimpien laskentojen perusteella Suomessa pesii 750-1500 kaakkuriparia. Vaikka tuoreimmassa uhanalaisuusarviossa Suomen kaakkurikanta on arvioitu elinvoimaiseksi on kaakkurikanta taantunut pitkällä aikavälillä. Tästä kertoo mm. monet paikannimet, joissa esiintyy kaakkuri- nimi.
Nykyisin suurimpia uhkia kaakkurille ovat pesimäaikainen häirintä sekä talvehtimisalueiden öljy- ja kemikaalionnettomuudet.
Suokeltaperhonen
Keskikesän aikoihin näet suolla jonkun pienen keltaisen viuhahtavan ohitsesi. Näit aivan oikein! Se on nopeasti lentävä suokeltaperhoskoiras, joka etsii kumppaniaan. Kosintalennossa koiras ja naaras voivat nousta jopa 30 metrin korkeuteen.
Suokeltaperhonen on melko helppo tunnistaa. Koiraan siipien yläpinnan väri on keltainen ja sekä etu- että takasiivessä on leveät tummat reunukset. Naaraan siivet ovat vaaleat ja tummat reunukset eivät ole ihan yhtä selvärajaisia kuin koiraalla.
Suokeltaperhonen on aika nirso munimispaikan suhteen ja sille kelpaa vain juolukka, ehkä joskus myös mustikka. Naaras munii munat yksitellen juolukan lehdille. Vähitellen munista kuoriutuu vihreitä keltaraidallisia toukkia, jotka syövät juolukan lehtiä. Keskenkasvuinen toukka talvehtii ja seuraavana kesänä toukista kehittyy muodonvaihdoksen tuloksena kauniita perhosia.
Suokeltaperhosen perhosvaihe osuu kesäkuun loppupuolelta heinäkuun loppuun. Aurinkoisina ja tuulettomina keskikesän päivinä on suurimmat mahdollisuudet päästä ihailemaan tätä soiden kaunotarta. Suokeltaperhosta tavataan Suomessa lähes koko maassa, mutta sen runsaus vaihtelee vuosittain melko paljon.
Suopursu
Suopursun vahva aromikas tuoksu on vahvimmillaan kun sen valkoiset kukat aukeavat heinäkuun alussa. Tuoksu johtuu eteerisistä öljyistä ja voi olla niin voimakas, että aiheuttaa päänsärkyä. Koko kasvi on myrkyllinen, mutta sitä on käytetty lääkkeenä mm. ihottumiin ja reumatismiin sekä mausteena oluessa. Suopursujen lehtien ja kukkien keitinvedellä on pesty asuntoja ja varastoja ja karkotettu näin koiperhoset ja luteet.
Suopursua käytetään vieläkin villalankojen värjäyksessä ja siitä saadaan vihreitä, keltaisia ja ruskeita sävyjä riippuen kasvin keräämisajankohdasta ja värjäyksessä käytetyistä kiinnitysaineista.
Suopursu viihtyy soiden reunamilla ja sen monivuotiset varvut voivat kasvaa jopa metrin korkuisiksi. Suopursun kapeat ja nahkeat lehdet säilyvät noin kaksi vuotta eli suopursu ei pudota lehtiään talvella. Talvella lehdet kääntyvät alaspäin ja lehden reunat kiertyvät sisäänpäin. Näin se suojautuu pakkasta ja kuivumista vastaan.
