Pihlajaveden historia

Sodanaikainen Salpalinja
Kongonsaaren Salpa-asema
Uhka idästä kasvaa
Suomen suurin työmaa

Sodanaikainen Salpalinja

Pihlajaveden Kongonsaaren eteläpäässä on Salpa-aseman tukikohta kallioon louhittuine luolineen. Tukikohdalta avautuvat upeat järvimaisemat Pihlajavedelle.

Pihlajaveden luolaan (61°39,44' 29°05,38') ja Kongonsaaren Salpa-asemaan voi tutustua kiertämällä noin 400 m pituisen polun. Polku kiertää kattavasti tukikohdan rakenteineen ja opastaulut kertovat yleisemminkin Salpalinjasta. Luolaan uskaltautujien on hyvä varustautua taskulampulla ja kumisaappailla. Saaren kalliot voivat olla liukkaita ja alueeseen onkin hyvä tutustua opastettua reittiä pitkin, jonka varrelle on rakennettu portaita ja turvakaiteita. Alue ei sovi liikuntarajoitteisille. Kohteella on laituri ja kuivakäymälä.

Kongonsaaren Salpa-asema

Vesistöalueen linnoittaminen

Eteläisiltä osiltaan Salpalinja oli yhtenäinen. Saimaan alueella puolustus nojautui täysin vesialueisiin, jotka linnoitettiin tehokkaasti vesistökapeikkoja ja saaria hyväksi käyttäen. Vahvalla linnoituslinjalla pyrittiin katkaisemaan hyökkääjän reitit vesistöjä ja jäätä pitkin.

Suur-Saimaan aluetta ei huomioitu ensimmäisen kiireysluokan linnoitustöissä. Siten Kongonsaaren salpa-asemaakin alettiin rakentaa vasta joulukuussa 1940. Saimaan alueen linnoittaminen oli III armeijakunnan vastuulla ja Kongonsaaressa rakensivat työryhmät 330/334. Asema jäi keskeneräiseksi. Kongonsaaren rantaan louhittuun luolaan suunniteltiin sijoitettavaksi konekivääripesäkkeet ja majoitustilat. Saaren laelle louhitusta tulenjohtoasemasta olisi johdettu saaren keskiosaan sijoitetun tykkiaseman tulta.

Vesireitit on katkaistava

Tulenjohtoasema on sijoitettu saaren korkeimmalle kohdalle, josta on hyvä näkyvyys joka suuntaan. Tulenjohtoasemasta oli tarkoitus johtaa noin neljän kilometrin päähän saaren keskiosiin sijoittuvaa tykkiasemaa. Tykeillä olisi pystytty ampumaan torjuntatulta molemmin puolin kulkeville vesiväylille. Järvialueelle kaavailtu linnoitustykistö oli kirjavaa: mm. lähes sata vuotta vanhoja rykmentinkanuunoita ja Laatokalta siirrettyä asekalustoa varattiin Salpalinjaan sijoitettavaksi. Kongonsaareen suunniteltiin neljän tykin (120 K/78) tykkiasemaa.

Rakentaminen jäi Kongonsaaressa kesken, eikä tykkejä ehditty sijoittaa koskaan saareen saakka. Katettua tulenjohtoasemaa maisemoimaan oli tarkoitus kiinnittää naamiointiverkkoja. Tätä varten kaivannon ympärille on sijoitettu terästappeja. Tykkiaseman kuopat ovat nähtävillä edelleen maastossa.

Kongonsaaressa on kahdenlaisia taisteluhautoja: osa on maahan kaivettuja, joita oli tarkoitus vielä vahvistaa puurakenteilla, osa taas suoraan kallioon louhittuja. Aika ja kasvillisuus kuluttavat, lahottavat ja sortavat etenkin puurakenteisia tai keskeneräisiksi jääneitä linnoitteita. Kallioon louhitut, betonista ja teräksestä rakennetut linnoitteet ovat kestäneet aikaa paremmin.

Kongonsaaren luola saatiin louhituksi, mutta korsun betonisia sisäosia ei ehditty rakentamaan. Korsu olisi valmiiksi ehtiessään tarjonnut majoitustilaa 30 miehelle sekä tilat kahdelle konekiväärille.

Uhka idästä kasvaa

Talvisota päättyi maaliskuun 13. päivä 1940 ja rauhansopimukseen kuuluvien alueluovutusten myötä Suomen itäraja siirtyi osittain. Puolustusta heikensi muun muassa Kaakkois-Suomen linnoitteiden jääminen uuden rajan taakse.

Sodan jatkuva uhka sai Suomen johdon päättämään vielä maaliskuun aikana koko rajan linnoittamisen jatkamisesta. Suunnitelmat valmistuivat nopeasti ja työt aloitettiin jo huhtikuussa. Rakennustyön tuloksena syntyi Salpalinjana tunnettu puolustuslinja. Linja ulottui Suomenlahdelta Savukoskelle saakka ja sieltä kenttälinnoitettuna aina Jäämerelle asti (noin 1200 km).

Linnoitustyöt aloitettiin valtakunnan rajan läheisyydessä sijaitsevilta kohteilta syksyllä 1940. Linnoittajat olivat lähinnä Linnoitustoimiston palkkaamaa siviilityövoimaa tai varusmiehiä. Siviilityövoimalla teetettiin ammattitaitoa vaativat tehtävät, kuten panssariestekivien louhinta, kuljetus ja asennus sekä raskaat tulipesäkkeet, bunkkerit ja erikoisrakenteet. Varusmiehet rakensivat taistelu- ja yhteyshaudat, normaalit ampumapesäkkeet, suojakorsut ja piikkilankaesteet sekä raivasivat ampuma-alat. Armeijakuntien alueet oli jaettu työpiireihin ja niiden alaisiin työryhmiin.

Salpalinja - Suomen suurin työmaa

Rakennustyöt olivat vilkkaimmillaan maaliskuussa 1941, jolloin tehtävissä uurasti 37 000 henkeä. Päämajan Linnoitustoimisto ja armeijakunnat tekivät linnoitteiden teknisen ja taktillisen suunnittelun. Itärajan puolustuksesta ja linnoittamisesta vastasi viisi armeijakuntaa, joiden alueilla toimivat numeroidut, siviileistä kootut työvoimapiirit. Rakennustyöt Salpalinjalla katkesivat jatkosodan syttyessä. Salpalinjan rakentamista ja taistelukuntoon saattamista jatkettiin vielä vuoden1944 kesästä syyskuussa solmittuun aselepoon ja joukkojen kotiuttamiseen saakka.

Salpalinjaa on pidetty Suomen suurimpana rakennustyömaana. Yhdelle miehelle työtä olisi riittänyt 70 000 vuodeksi.

Salpalinjan selkärangan muodostivat teräsbetoniset korsut. Lisäksi Salpa-asemaan kuului puisia kenttälinnoitteita, panssariestekiviä, piikkilankaesteitä ja taisteluhautoja. Koko Salpalinjalle rakennettiin noin 350 kilometriä taistelu- ja yhdyshautaa, 700 teräsbetonista tehtyä ase- ja majoituskorsua, 25 luolaa, satoja kenttälinnoitettuja majoituskorsuja, 1650 kenttälinnoitettua konekivääri- ja tulenjohtoasemaa, 500 tykkiasemaa sekä yli 200 km monirivistä panssariestekivetystä ja yli 300 km piikkilankaestettä.

Jatkosodan taistelut eivät koskaan yltäneet Salpalinjalle asti, mutta on arvioitu, että puolustuslinja oli osaltaan vaikuttamassa Neuvostoliiton kanssa tehtyihin rauhanehtoihin. Sodan päätyttyä liittoutuneiden valvontakomissio määräsi Salpalinjan aseistuksen purettavaksi. Linja piti tehdä taistelukyvyttömäksi, mutta sen rakenteita ei kuitenkaan tuhottu.

Salpalinja unohtui sotien jälkeen ihmisten mielistä useiksi vuosikymmeniksi. Osa Salpalinjan kohteista on nykyisin entisöity tai rekonstruoitu, lähinnä matkailukäyttöä varten. Salpalinja rinnastetaan muinaismuistolain alaiseksi kohteeksi, eikä siihen kajoaminen ilman Museoviraston lupaa ole sallittua.