Kaski- ja kala-apajia

Järviluonto on elättänyt saariston asukkaita iät ja ajat. Puulalla ja Kyyvedellä on asuttu kivikaudelta lähtien, mutta vielä 1600-luvun puolivälissä saarten asutus oli harvaa. Saarten kaskimaat olivat kuitenkin ahkerassa käytössä. 1600-luvun loppupuolella saarien asuttaminen vilkastui, mutta vielä 1800-luvun alkupuolella kruunu joutui kannustamaan muuttopuuhiin raivaamalla peltotilaa vuokraajille. Osa kruununtorpista itsenäistyi vuonna 1872, jolloin vuokraajat ostivat tilat itselleen.

Puulalla ja Kyyvedellä on kaskettu metsiä ainakin 1930-luvulle asti. Esimerkiksi Puulan suojelualueella Ison Säkkisalon saaren keskivaiheilla on havaittavissa noin 300 m:n levyinen muusta maisemasta poikkeava kaistale, joka on aikoinaan kaskettu pieni ala kerrallaan. Usein pienet saaret kuitenkin kaskettiin koko alaltaan. Nykyisin vanhat kaskimaat erottaa Puulan ja Kyyveden monissa saarissa rehevinä koivuvaltaisina metsinä.

Puulan muikkuvesien antimia kalasteltiin kesäiltaisin tai -aamuisin nuotilla. Myös syksyinen kutuaika oli suosittua muikunpyyntiaikaa. Kalastajat saattoivat myydä muikkuja suoraan pyyntireissuillaan, äyskärin toimiessa mittana. Kalastus on yhä voimissaan Puulan ja Kyyveden vesillä.

Liikkeellä Puulan saaristossa

Kesäisin Puulan vesiliikenne vilkastuu mökkeilijöiden ja retkeilijöiden myötä, mutta on saaristossa vielä ympärivuotista asutustakin. Ennen vanhaan kulkuyhteydet eivät olleet aina helpoimmat ja matkat mantereelle olivat pitkiä. Saaristoon syntyikin 1800-luvulla aittakauppiaita, jotta kahvia, sokeria ja muuta siirtomaatavaraa ei tarvinnut lähteä ostamaan kauempaa. Kesäisin kaupan virkaa toimitti aitta, mutta talvisin tavaraa myytiin tuvan nurkkakaapista. Toisaalta lihaa saatettiin käydä talvisin myymässä aina Helsinkiä myöten ja tokihan sitä piti markkinoillakin käydä.

Myöhemmin 1900-luvun puolella metsätyömiehet kävivät ostosreissuilla hankkimassa aittakaupoista peruselintarvikkeita, kuten leipää, voita ja maitoa. Metsätöiden myötä Puulalla alkoivat liikkua myös tukkilautat höyrylaivojen perässä.

Arki ei ollut saaristossa aina helppoa. Kuvaava on esimerkiksi Inkeroisten perheen muutto Säkkisaloon elokuussa 1937. Matkaa saaresta toiseen taitettiin kahden veneen voimin, välillä rantakallioon juuttuen.

Pyhinä kyläläiset kokoontuivat ennen vanhaan yhteiselle kirkkomatkalle. Myös iloiset juhlahetket, kuten häät ja nurkkatanssit, saivat saariston väen liikkeelle.

Säkkisalon metsätyökämppä Puulan suojelualueella

Ison Säkkisalon saaren Eteläniemeen valmistui metsätyökämppä syksyllä 1952. Pyöreähirsisen kämpän veisti kirvesmies Otto Manninen, joka oli kotoisin Kangasniemeltä.

Säkkisalon metsätyökämppä on nykyisin huolto- ja tutkimuskäytössä. Kuva: Katri Suhonen

Nykyisin Säkkisalon metsätyökämppä on Metsähallituksen omistama maakunnallisesti arvokas rakennusperintökohde, jonka voi vuokrata lomanviettopaikaksi.

Metsätyökämpän yöpymis- ja oleskelutila on tarkoitettu kymmenelle miehelle. Petipaikkojen välissä on pikkuiset puukaapit savottamiesten henkilökohtaisia tavaroita varten. Samassa tilassa on myös pieni keittiö, jossa miehet itse hääräsivät ruuanlaitossa. Tilojen pienuuden vuoksi kämpällä ei koskaan ollut emäntää. Pihassa on käymälä/liiteri ja hiekkarannalla sauna. Rannalta on upea näkymä Simpiänselälle. Kämpän pihassa ei ole ollut hevossuojia, joten hevostyömiehet asuivat savotoiden aikoina läheisessä Säkkisalon talossa.

Metsätyöt alkoivat Säkkisalon valtion mailla sotavuonna 1942 - jo kymmenen vuotta ennen metsätyökämpän rakentamista. Alkujaan hakkuista vastasi metsänvartija Adi Inkeroinen, joka asui perheineen Säkkisalon talossa. Tosin jo vuonna 1941 tehtiin ensimmäinen harvennusleimikko, josta saatiin halkoja höyryvetureiden käyttöön. Sota-aikana oli pula polttoaineesta, ja halkoja tarvittiinkin niin liikenteessä kuin lämmityksessä. Varsinaiset hakkuut pääsivät täyteen vauhtiin 1942. Maisema muuttui tyystin, sillä Iso Säkkisalo oli aiemmin säästynyt hakkuilta, mitä nyt saarissa oli kaskettu.

Miehiä riitti omilta kyliltä metsätöihin vähäisessä määrin jopa sota-aikanakin. Sodan jälkeen hakattiin halkojen lisäksi sotakorvauksiksi myös mm. laivanrakennukseen tarvittavia erikoispuita, jotka hinattiin Säkkisalosta Metsähallituksen toimesta Otavan satamaan kapeaa väylää pitkin.

Ennen kämpän rakentamista muutamat työmiehet saattoivat asua kesäisin metsäyhtiöiden savottojen aikana saaressa itse kyhätyissä havumajoissa. Vuonna 1952 Metsähallitus alkoi itse toteuttaa hakkuita ja rakennutti samalla metsätyökämpän helpottamaan savottamiesten elämää ja töiden sujumista. Työolosuhteet paranivat entisestään elokuussa 1953, kun metsätyömaalle saatiin moottorisaha, vaikkakin melko kömpelö ja painava sellainen. Vuonna 1957 luonnonvoimatkin yltyivät savottahommiin; "Imatran myrsky" kaatoi tuhansia puita Ison Säkkisalon Eteläniemessä. Yhtämittaiset hakkuut kestivät saaressa lähes parikymmentä vuotta.