Tunturin kasvillisuusvyöhykkeet

Tunturit ovat kasveille haastavia paikkoja, ja kasvuolosuhteet muuttuvat mitä korkeammalle noustaan ja pohjoisemmaksi mennään. Fennoskandian tuntureille erityislaatuista on, ettei metsänrajaa muodosta havumetsä, vaan tunturikoivikko. Tunturikoivikot nousevat Kilpisjärvellä noin 600 m korkeuteen, mutta Tenon varren tuntureilla pohjoisuuden takia vain 300 m korkeuteen merenpinnasta. Eteläisemmillä tuntureilla tunturikoivikot ovat harvinaisia. 

Jääleinikki. Kuva: Mika Asikainen

Karu kallioperä

Suomen tunturit ovat Käsivarren korkeimpia tuntureita lukuun ottamatta hyvin vanhan ja karun kallioperän muodostamia. Ne ovat jäänteitä vuoristosta, joka muodostui jo ennen kuin Suomi siirtyi mannerliikuntojen matkassa nykyiselle sijainnilleen. Kallioperän karuus näkyy kasvillisuudessa, joka on huomattavasti vaatimattomampaa kuin Norjan ja Ruotsin tuntureiden runsaasti kalkkia sisältävän kallioperän kasvillisuus. Palanen nuorempaa Skandien vuoristoa ulottuu Käsivarren suurtuntureille.  Saanalla ja Toskalharjilla voi jo kaukaa nähdä vaalean dolomiittikalkkikerroksen pilkistävän tunturinrinteillä. 

Mereisen ja mantereisen ilmaston välissä

Meren vaikutuksesta kasvillisuusvyöhykkeet eivät kulje leveyspiirien mukaan vaan nousevat kohti koillista. Kuusen pohjoinen metsänraja kulkee lännestä Ounastunturien Pahakurulta koilliseen kohti Ivalojokea ja Saariselkää. Siitä pohjoiseen alkaa mäntyvaltainen Metsä-Lappi. Männiköiden pohjoispuolella vallitsee tunturikoivikoiden ja paljakan Tunturi-Lappi. Enontekiön, Inarin ja Utsjoen tunturit ovat Tunturi-Lappia aidoimmillaan. Vuono-Lappi ulottuu hiukan Suomen puolelle Kilpisjärvellä, missä mereisyyden vaikutuksesta esiintyy runsaasti muun muassa ruohokanukkavaltaisia tunturikoivikoita. 

Lapissa kasvit esiintyvät tietyissä vyöhykkeissä kasvupaikan korkeuden ja pohjoisuuden mukaan. Kuva: Mika Asikainen

Ankarissa oloissa

Kasvukausi on tuntureilla lyhyt. Kasvien menestymiselle kasvukauden minimilämpötila on usein kriittinen tekijä. Tunturikasvien on täytynyt erikoistua selvitäkseen ankarissa oloissa. 

Tunturikasvien silmut ovat usein suojassa lähellä maanpintaa, ja lajit leviävät maanpinnassa rönsyilemällä, kasvattamalla itusilmuja. Usein ne myös kasvavat tiheinä patjoina. Monella on neulasmaiset lehdet, jotka kestävät pakkasta ja kuivattavia tuulia. Tunturikasveista useat ovat monivuotisia, kuten varvut. Maanmyötäinen kasvutapa on tunturissa eduksi.

Tunturikasveille on tyypillistä nopea kukkaan puhkeaminen. Kukkasilmut ovat olleet jo edelliskesästä valmiina odottamassa sopivaa lämpimän ilman kukkimishetkeä.

Erilaisia paljakoita

Tunturien puuton paljakka jaetaan kolmeen vyöhykkeeseen: ala-, keski- ja yläpaljakkaan. Pääosa Suomen paljakoista kuuluu alapaljakkaan. Siellä saattaa kasvaa vielä yksittäisiä tunturikoivuja. Tyypillisiä kasveja ovat pohjanvariksenmarja, mustikka, vaivaiskoivu ja kurjenkanerva. Tunturissa 900 metrin yläpuolella alkaa keskipaljakka, jolle ovat ominaisia heinävaltaiset kankaat, kuten tunturivihvilä- ja liekovarpiokankaat sekä lumenviipymät. Keskipaljakan heinäkankailla kasvaa tyypillisesti myös lampaannataa, vaivaispajua, tähkäkauraketta ja tunturikeltanoa. Keski- ja yläpaljakkaa on Suomessa vain Käsivarren tuntureilla. 

Lumipeitteen paksuus ja viipyminen sekä tuuli muovaavat paljakan kasvillisuutta. Karut tunturikankaat ovat laaja-alaisin tunturien luontotyyppiryhmä Suomen tuntureilla. Mustikka-, kurjenkanerva- ja vaivaiskoivukankaat ovat tavallisia syvän lumen alueilla tunturien alarinteillä ja painanteissa. Variksenmarjakankaat yleistyvät tunturien kuivemmille tuulisille lakialueille mentäessä. Tuuli pieksää kasvillisuutta kumpareilla paikoin niin, että syntyy tuulikankaita. 

Lumenviipymiltä lumi sulaa myöhään kesällä, heinäkuun lopulta elokuun puolelle mentäessä. Paksu lumi suojaa pakkasta vastaan, mutta lumen hidas sulaminen lyhentää kasvukautta. Lumileinikki on yksi lumenviipymissä elämiseen erikoistuneista lajeista. Muita ovat jääleinikki, tähtirikko, lumijäkkärä, närvänä, sammalvarpio ja napapaju. Lumenviipymillä on myös niille ominaisia sammallajeja.

Yläpaljakan kylmyys estää yhtenäisen kasvipeitteen synnyn. Kasvillisuus muodostuu lähinnä sammalista ja jäkälistä. Käsivarren ravinteikkailla tuntureilla voi nähdä jääleinikin lehtiruusukkeen ja punertavanvalkeiden kukkien nousevan lähes paljaasta maasta tai rakkakivikon lomasta.