Kaskikulttuuri Pohjois-Savossa
Kaskenpolton muodot
Kaskeamisen työvaiheet

Kaskikulttuuri Pohjois-Savossa

Kaskiviljely on monimuotoinen ryhmä menetelmiä, joille yhteistä on viljeltäväksi aiotulla maalla kasvavien puiden polttaminen. Polttamisen seurauksena maaperän ravinteet vapautuvat viljelyskasvien käyttöön. Kaskiviljely oli luonteeltaan kiertelevää, sillä viljelykasvit käyttivät ravinteet varsin nopeasti loppuun ja paikkaa piti vaihtaa. Kaskeaminen oli hyvien olosuhteiden vallitessa taloudellinen ja tuottoisa maanviljelysmenetelmä. 

Siemenien kylväminen töpeksimällä. Kuva: Jukka Pyykönen

Kaskeamisen historia ulottuu Suomessa esihistorialliselle ajalle saakka. Pohjois-Savon asuttamiseen 1400-luvulta alkaen kaskeaminen liittyi erittäin läheisesti: on sanottu erään kaskimenetelmistä, huuhtaviljelyn, olleen suorastaan savolaisen uudisasutuksen teknillinen ja taloudellinen perusta. Eräät ovat arvelleet Savon saaneen nimensäkin kaskista kohoavien savupilvien mukaan!

Kasken valtakausi

Kasken suosiolle oli monia syitä, se ei esimerkiksi vaatinut pääomia ja vaivaakin vähemmän kuin maan raivaaminen umpimetsästä pelloksi. Havumetsään tehty kaski - huuhta - oli myös huomattavan tuottoisaa: sato saattoi poikkeuksellisen hyvinä vuosina olla jopa kymmenkertainen pellosta saatuun satoon verrattuna. Savolaisen kaskiviljan sanotaan 1700-luvun normaalivuosina taanneen Suomen leipäomavaraisuuden ja sitä riitti ulkomaillekin vietäväksi.

Lampaat laitumella. Kuva: Jukka Pyykönen

Kaskeamista voitiin hyödyntää viljan ja muiden hyötykasvien kasvattamisen ohella myös muihin tarkoituksiin. Kaskenpoltto oli tärkeä peltoviljelyn esiaste, joka helpotti maa-alueen raivaamista. Kesannolle jätettyä kaskimaata voitiin käyttää laitumena ja sieltä saatiin luonnonheiniä ja kerppuja. Unohtaa ei myöskään sovi näkökantaa, jonka mukaan kaskeaminen paransi maan laatua. Polttaminen nimittäin tuhosi kasvitauteja ja lehtipuiden karike teki vuosien mittaan maan laadun yhä muhevammaksi. Yltiöpäisimmät kaskeajat väittivät menetelmänsä jopa muuttavan ilmaston laatua suotuisammaksi, lämpimämmäksi ja maisemankin kauniimmaksi.

Lopuksi on mainittava, että kaskeaminen varsinkin 1700-luvulla oli lähes ainoa tapa saada jotain tuottoa metsistä: rajamuutosten vuoksi esimerkiksi sahatavaran ja tervan kuljetus tuli kannattamattomaksi. 

Kaskenpolton loppuminen

1600-luvun lopulta lähtien Ruotsin hallinto alkoi suhtautua karsaasti kaskeamiseen. Syynä oli pelko metsien loppumisesta ja huoli valtakunnan kaivostoiminnan ja rautateollisuuden hiilensaannista.

Savossa kaskeaminen alkoi menettää asemiaan vasta 1800-luvulta alkaen. Väkiluvun lisääntyessä ja asutuksen taajetessa kaskimaille oli yhä vähemmän alaa. Viljaa kuitenkin tarvittiin yhä enemmän. Jouduttiin siis kaskeamaan samoja maa-alueita yhä useammin, mikä johti vähitellen maaperän köyhtymiseen. Maaperä olisi tarvinnut polttojen välillä 30 -40 vuotta puuston uudelleen kasvamista ja ravinnevarojen uusiutumista varten, nyt jouduttiin kiertoaikaa pahimmillaan supistamaan jopa 15 vuoteen. Ryöstöviljelyn seurauksena kaskista saadut sadot alkoivat olla peltojen tuottoapienempiä - siirryttiin siis yhä suuremmassa määrin peltoviljelyyn.

Uusi suhtautuminen metsiin vaikutti myös kaskenpolton loppumiseen. Sahateollisuuden kehittyessä metsän arvo nousi. Ylenpalttinen kaskeaminen oli myös paikoin johtanut siihen, ettei "hirsiä, aidaksia, eikä edes polttopuita" ollut saatavilla. Ilmapiiri oli otollinen kaskenpolton lopettamiseen.

Lopulta kaskia poltettiinkin enää vain peltoalan lisäämiseksi tai laidunmaiden raivaamiseksi. Viimeiset kasket sauhusivat Savossa 1900-luvun puolivälissä, Kaavilla 1940- ja 1950-lukujen taitteessa.

Kaskenpolton muodot

Kaskenpoltto voidaan jaotella kaskettavan metsän valtapuulajin mukaan tai kiinnittämällä huomiota metsän laatuun: onko se koskematonta korpea vai jo aiemminkin kaskettua aluetta. Myös kaskeamistekniikka vaikuttaa jaotteluun. Käytettävät nimitykset eivät ole täysin vakiintuneet ja niitä voidaan jopa pitää osin keinotekoisina. Esimerkiksi useat tutkijat suosivat nimitystä huuhta vain havumetsään tehtävän kasken nimityksenä, toisten mielestä huuhdalla voidaan tarkoittaa myös lehtimetsään tehtyä kaskea. Nimitysten suhteen vaikeuksia aiheuttaa myös se,että tekniikat ovat muuttuneet ja kehittyneet aikojen kuluessa.

Havumetsäkaski

(nimityksiä: huuhta, suurkaski, uudenmaankaski, salokaski, ylipalo, pykälikkökaski)  

Havumetsäkaski tehtiin nimensä mukaisesti havumetsään tai havupuuvaltaiseen sekametsään, joka oli usein aikaisemmin kaskeamatonta luonnonmetsää. Valtapuista kuusi oli tärkein, sillä se kasvoi hedelmällisemmällä maaperällä kuin mänty - mikä merkitsi viljavampaa kaskea. Sitä pidettiin aiemmin vanhimpana ja alkeellisimpana kaskeamismuotona, voitiinhan sen avulla viljellä koskematonta korpeakin. Suomessa se lienee kuitenkin lehtimetsään tehtävää kaskea nuorempi menetelmä.

Huuhtametsä. Kuva: Jukka PyykönenHavumetsäkaski esiintyi kahtena muunnoksena sen mukaan, saatiinko siitä yksi vai kaksi satoa. Siinä viljeltiin ainoastaan ruista. Havumetsäkaski oli erittäin tuottoisa, sillä se antoi säiden salliessa varsin suuria, jopa 100-kertaisia satoja.

Yhden sadon huuhta oli menetelmistä vanhempi,se tuli käyttöön keskiajan ja uuden ajan taitteessa, ja juuri se mahdollisti savolaisten valtaisan asutusekspansion 1400-luvulta lähtien. Ensimmäiseksi suoritettiin valtaus: alueen rajapuut merkittiin pilkoilla ja suuret ikihongat pyällettiin eli kolottiin, jotta ne kuivuisivat. Kuivumista odoteltiin muutama vuosi, minkä jälkeen varsinainen kaski kaadettiin. Joitakin pystyyn kuivuneita ikihonkia saatettiin jättää kaatamattakin, rukiin ajateltiin nimittäin kasvavanparhaiten hongikon alla.

Perinteinen huuhdankaatoaika oli kevättalvella (23.4. - 6.5.). Seuraavana vuonna kesä-heinäkuussa oli raivion polttamisen aika, minkä jälkeen kylvettiin erityinen kaskiruis (käytössä olivat myös nimitykset korpiruis, savokas ja juureinen). Se oli voimakkaasti pensastava lajike, joten kovin tiheään ei tarvinnut kylvää: lusikallinen riitti 20 x 20 askelen alalle. Kylvöstä ei varhaisina aikoina mullattu lainkaan, vaan siemenet jätettiin maan pinnalle. Satoa päästiin korjaamaan seuraavana kesänä, minkä jälkeen alue jätettiin metsittymään. 1600-luvulla tuli käyttöön uusi menetelmä: raivio poltettiin kahteen kertaan. Ensimmäinen poltto tapahtui vuoden kuluttua puiden kaadosta ja toinen sinä kesänä, jolloin kylvettiin. Toinen poltto takasisen, että tuhkan voima ehti paremmin imeytyä maahan.

Kahden sadon huuhta tunnetaan 1600-luvulta lähtien. Edellä selostetun tekniikan mukaisesti saadun ensimmäisen sadon jälkeen alue seuraavana kesänä raivattiin, poltettiin ja kylvettiin toistamiseen. Tällä kertaa kylvös myös mullattiin käsiharan ja risuäkeen avulla. Sadonkorjuu oli seuraavana kesänä.

Sadonkorjuu. Kuva: Jukka Pyykönen

Sadonkorjuun koittaessa ruis leikattiin sirpillä ja sidottiin lyhteiksi. Ulkokuivatus tapahtui kuhilaissa tai närtteissä. Joskus kaukaisille kaskimaille rakennettiin riihikin. Vilja saatettiin puida lyömällä lyhteitä vasten seinämää, jolloin jyvät putosivat maahan levitetyn vaatteen päälle. Sato säilytettiin tuohilla vuoratuissa kuopissa, mistä ne kuljetettiin kotiin vasta talvella rekikeleillä. Toinen mahdollisuus oli säilyttää lyhteet aumoissa rekikeleihin saakka ja vasta sitten kuljettaa sato kotiin puitavaksi. Kun havumetsään tehdystä kaskesta oli saatu sato - yksi tai kaksi - alue jätettiin metsittymään. 

Lehtimetsäkaski

(nimityksiä: kaski, vanhanmaankaski, ahokaski, kotikaski,tavallinen kaski, rieskamaa)

Lehtimetsäkaski tehtiin lehtimetsään tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään, yleensä asutuksen lähettyville. Kaskimenetelmä on ikivanha, peräisin esihistorialliselta kaudelta. Lehtimetsäkaski voidaan jaotella kahteen päätyyppiin: niin sanottu tavallinen kaski tehtiin täysikasvuiseen noin 30 - 40 vuoden ikäiseen metsään, rieskamaa puolestaan tehtiin alle 20 vuoden ikäiseen nuoreen metsään.

Tavallisen kasken ensimmäinen työvaihe oli kesäkuussa kassarointi, jolloin vesat ja alimmat oksat karsittiin. Tämänjälkeen puut kaadettiin ja samalla metsästä otettiin kaikenlaisia tarveaineita.Seuraavana keväänä tai kesänä maassa makaavista puista karsittiin oksat ja kaski poltettiin. Ennen kylvämistä ja karhimista palo saatettiin kyntää. Yleensä ensimmäiseksi viljalajiksi valittiin ruis tai ohra, muita lajeja (kauraa, hernettä, pellavaa, tattaria) viljeltiin vasta seuraavina kesinä. Naurista viljeltiin yleensä aina, sillä se oli tärkeää talviravintoa.

Sadonkorjuun aika oli elokuussa. Vilja leikattiin sirpillä, sidottiin lyhteiksi ja kuivatettiin kuhilaina tai haasiassa. Lyhteet säilytettiin aumoissa puintiin saakka. Nauriit puolestaan nyhdettiin maasta, listittiin ja pantiin nauriskuoppaan talven varalle. Satoa saatiin kaskesta yleensä kolmena vuotena, minkä jälkeen alue jätettiin metsittymään. Kiertoaika pyrittiin pitämään 30 - 40 vuotena, jolloin metsä säilyi lehtipuuvaltaisena, maaperä ehti kerätä tarpeeksi ravinteita eikä kasken tekeminen vielä ollut vaikeaa. Sato ei ollut niin hyvä kuin havumetsäkaskesta: hyvänä satona rukiilla pidettiin 15 jyvää 1700-luvulla.

Rieskamaa eli tuoreskaski oli lehtimetsäkasken toinen, niin ikään ikivanha muoto. Se tehtiin nuoreen pensasmaiseen lehtimetsään, joka kaadettiin keväällä, poltettiin heti ja kylvettiin saman tien. Satoa saatiin samana vuonna yleisimmin nauriista tai pellavasta, ohraa ja tattaria viljeltiin myös. Rieskamaan kiertoaika oli noin 14 - 17 vuotta, mikä ei pitkällä aikavälillä kuitenkaan riittänyt maaperän ravinnevarojen säilymiselle. Rieskamaa oli usein alaltaan melko pieni, joten sen merkitys kokonaisuuden kannalta katsoen ei ollut kovin suuri.

Pykälikkömaa

Pykälikkömaaksi etsittiin kuiva ja karu männikkö, jonka lähettyvillä kasvoi koivuja. Tarkoituksena oli esiraivauksen avulla muuttaa havumetsä lehtimetsäksi. Tämä kävi päinsä pyöltämällä männyt: ne kuivuivat pystyyn ja varistivat neulasensa, samaan aikaan paikalle alkoi nousta koivikko. 10 vuoden kuluttua alue oli valmis kaskettavaksi rieskamaana, 20 vuoden kuluttua kyseessä oli jo tavallinen kaski. Menetelmät on selostettu edellä.

Kaskeamisen työvaiheet

Kaskialueen valitseminen ja polton valmistelu

Ensimmäinen tehtävä oli valita sopiva alue kaskettavaksi. Eri kasvit vaativat tietyn tyyppisen maan: ruis viihtyi kuivilla rinteillä, ohra taas kosteammissa paikoissa. Lepikoissa viljeltiin usein naurista. Haavikkoa kasvavaa maata pidettiin usein liian kovapohjaisena maanakaskea varten. Yleensä kaski ei ollut kovin suuri, kenties puolesta hehtaarista hehtaariin. Kooltaan se oli sellainen, että se pystyttiin viertämään päivässä tai kahdessa. Kun alue oli valittu, kaadettiin puusto. Ajankohdaksi valittiin kesäkuun loppu, viimeistään heinäkuun alku, jolloin juurivesominen oli voimakkainta - näin saataisiin nopeasti uusi metsä seuraavaa kaskea varten. Lisäksi kuivuminen tapahtui nopeammin, kun puissa oli lehdet.

Puiden kaataminen kuivumaan. Kuva: Jukka Pyykönen

Ensin kassaralla (vesurilla) poistettiin nuoret vesat ja puiden alaoksat ja kolottiin paksuimpien puiden kuorta.Seuraavaksi kirvesteltiin kirveellä loput. Puut kaadettiin sen suuntaisesti,kuin kaski aiottiin viertää, yleensä pyrittiin ottamaan huomioon myös tuulensuunta. Ainoastaan rinnepaikoissa kaski vierrettiin tuulen suunnasta riippumatta aina alamäkeen. Pyrittiin myös hakkaamaan puut mahdollisimman lyhyeen kantoon - pitkät kannot haittaisivat viertämistä.

Tässä vaiheessa metsästä otettiin tarveaineita,muun muassa tuohia, kerppuja, vitsaksia, aisoja, viertokankia ja juurikkaita rekeä varten, vastaisen varalle. Oli kuitenkin pidettävä tarkasti huoli siitä,että puuta jäi tarpeeksi polttamista varten. Usein jouduttiin tuomaan lisäpuuta eli niin sanottuja sienapuita muualta avuksi, varsinkin silloin, jos aluetta oli kaskettu ahkerasti ja lyhyellä kiertovälillä, eikä puusto ollut ehtinyt kasvaa tarpeeksi suureksi. Kaadon jälkeen raivio jätettiin kuivumaan talven yli.

Kasken viertäminen

Seuraavana keväänä lumien sulettua puut karsittiin oksista ja rungot pienittiin viertämistä ajatellen sopiviksi, noin neljän metrin mittaisiksi pölkyiksi. Poltettava aines levitettiin tasaisesti kattamaan kaskettavaa alaa. Alueen laitaan tuulen yläpuolelle tai rinnepaikoissa ylärinteeseen koottiin rovioita. Puiden kuivettua odotettiin sopivan suuntaistaja tarpeeksi voimakasta tuulta. Polttamisen ajankohta riippui paitsi säätilasta- sateista ja tuulista - myös kylvettävästä siemenestä. Esimerkiksi ohrakaski piti polttaa viimeistään kesäkuun alussa, nauriskaski juhannuksen tienoilla ja ruiskaski heinäkuussa.

Viimein roviot sytytettiin koko laidan pituudelta. Kun rovio oli roihunnut sen verran, että maankamara oli palanut tasaisesti parin sentin syvyydeltä, sitä siirrettiin viertokangella eteenpäin seuraavaan palamattomaan kohtaan. Viertämistä jatkettiin, kunnes koko kaskialue oli poltettu. Jos polttamiseen tarvittiin useampia päiviä, sammutettiin roviohuolellisesti yön ajaksi. Koko ajan piti tarkkailla, ettei tuli päässyt polttamaansamaa kohtaa liian syvältä tai karannut ja aiheuttanut metsäpaloa. Tulen sammuttamiseen käytettiin havunoksia eli hoskia. Jos jäi jokunen saareke polttamatta, koottiin sinne risukkoa, huonosti palaneita puita ja kekäleitä,joilla ala jälkeenpäin poltettiin. Tämä oli usein lasten työtä. Yleensä kaskenvierrossa olivat mukana niin miehet kuin naisetkin, sekä nuoret että vanhat, joskus naapurit talkoiden merkeissä. Toisinaan saatettiin käyttää myös vierasta työvoimaa, ns. viertokasakoita.

Kuokkijat. Kuva: Jukka Pyykönen

Kasken viertäminen oli kuumaa ja nokista työtä, mikä asetti vaatetukselle erityisiä vaatimuksia. Perinteinen kaskenviertäjän asu oli rohdinpellavasta tehty vilpoinen piikkopaita ja karkeat hampusta tai tappuraisesta pellavasta kudotut niin sanotut kostohousut. Jalkineina olivat kuumuutta hyvin eristävät, mutta helposti tuleen syttyvät tuohilötöt.

Kylväminen ja sadonkorjuu

Kun palo oli jäähtynyt, kylvettiin siementuhkaan. Pellava kylvettiin toukokuussa tuomen kukkiessa. Ohran kylvöaika oli kesäkuun alussa ennen Eskeliä (12.6.), nauriin juhannuksen jälkeen, mutta ruis kylvettiin vasta heinäkuun lopulla tai elokuun alussa. Joskus saatettiin "ryöstöviljellä" maata kylvämällä ohra ja ruis samaan aikaan: elokuussa ohra korjattiin pois, mutta ruis oli vasta oraalla ja jäi talvehtimaan.

Kylväminen oli usein talon vanhan isännän tehtävä, sillä työ vaati kokemusta ja sormituntumaa oikeasta siemenmäärästä.Jos viljeltiin kaskiruista, se kylvettiin erityisen harvaan - esimerkiksi 5 jyvää hevosen kavion alalle. Nauriin siemen kylvettiin hiekkaan sekoitettuna tai sylkemällä eli töpeksimällä, harvaan sekin. Pellava sen sijaan kylvettiin tiuhasti. 

Kyntäminen. Kuva: Jukka Pyykönen

Kylvämisen jälkeen maa kynnettiin huolellisesti sorkka-aatralla, karhittiin useaan kertaan risukarhella ja kuokittiin kivien ympäriltä. Joskus saatettiin ruiskaski kyntää myös ennen kylvöä. Nauris ei vaatinut yhtä tarkkaa kyntämistä ja karhimista kuin vilja. Lopuksi lapset tai vanhukset lakaisivat kivien päälle lentäneet siemenet maahan.

Irtonaiset kivet kasattiin suurten luonnonkivien päälle raunioiksi, jotka saattoivat olla todella suuria ja joskus erittäin huolellisesti koottuja. Tärkeää oli suojata viljelys ympäröivässä metsässä liikkuvalta karjalta. Halmeen ympärille rakennettiin yleensä pisteaita, johon käytettiin oksaisia ja kuorimattomia puita, joskus myös kaskesta otettuja puoliksi palaneita rankoja. Aita ei kestänyt lahoamatta montakaan vuotta, joten aidantekoa riitti aina.

Sadonkorjuun aika oli elokuussa. Vilja leikattiin kourauksin sirpillä, sidottiin lyhteiksi ja koottiin loppu kypsymään ja kuivumaan kuhilaille. Ohrakuhilaassa oli neljä lyhdettä, ruiskuhilaassa kymmenen. Usein ohralyhteet voitiin panna haasiaankin, varsinkin jos kesä oliollut sateinen. Tämän jälkeen lyhteet vietiin riiheen kuivumaan ja puitavaksi. Jos lyhteitä oli runsaasti, osa säilytettiin aumassa ja puitiin vasta talvella tarpeen tullen. Uutispuuroa ja talkkunoita varten jyvät jauhettiin kotona käsikivillä, varsinaisesti jyvät käytiin jauhattamassa myllyssä joko Juankoskella tai Kaavin Kotakylässä.

Pellavat revittiin maasta ja siemenkodat irrotettiin ruohkuulaudalla kankaan päälle, josta ne kerättiin kangassäkkiin ja kuivatettiin. Riivityt pellavat vietiin tämän jälkeen likoamaan järveen likoamaan pariksi viikoksi. Liottamisen jälkeen pellavat levitettiin kuivumaan, joskus ne laitettiin haasiaankin. Loppusyksystä alkoi pellavan jälkikäsittely langoiksi.

Sadonkorjuun viimeinen työ oli nauriinnosto. Nauriit nyhdettiin maasta ja naatit listittiin irti lehmien rehuksi. Juurikkaat koottiin kasoihin ja säilöttiin kuoppaan. Joskus se oli pelkkä paljas maakuoppa, joskus kuoppa saatettiin vuorata laudoilla ja tehdä pohjalle halkaistuista puista ritiläkin. Kuoppa peitettiin lautaluukulla ja eristykseksi pantiin luukun päälle esimerkiksi olkia. Muutamia nauriita saatettiin jättää istukkaiksi, jotta saataisiin siemeniä. Juhlahetken nauriinnostosta teki halmeella tapahtunut herkuttelu naurishaudikkaalla.

Teksti: Sirkku Laine