Svartholman merilinnoituksen historia

Svartholman merilinnoitus rakennettiin 1700-luvun puolivälissä turvaamaan Ruotsin valtakunnan uutta itärajaa – se oli Viaporin eli nykyisen Suomenlinnan sisarlinnoitus, "kaakon lukko" ja osa valtakunnan julkisivua itään. Svartholman tarina kertoo Ruotsin vallan päättymisestä Suomessa. Linnoitus päätyi venäläisten käsiin, ja Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa. Lopulta englantilainen laivasto räjäytti Svartholman Krimin sodassa.

Merilinnoituksen perustaminen ja rakenne
Linnoituksen piiritys
Venäläisaika ja linnoituksen tuho
Kunnostustyöt

Merilinnoituksen perustaminen ja rakenne

Historian havinaa Svartholmassa. Kuva: Johanna HolvikallioRuotsi menetti 1700-luvun alun sodissa valtakunnan itäosat linnoituksineen eikä onnistunut valloittamaan niitä takaisin Venäjältä. Hattujen sodan (1741–1743) jälkeen itärajan puolustusta alettiin toden teolla pohtia. Pernajan Degerbyhyn, 10 kilometrin päähän itärajasta, päätettiin rakentaa linnoitus ja sen yhteyteen tapulikaupunki, nykyinen Loviisa.

Rakennustyöt Degerbyssä alkoivat vuonna 1748. Linnoitusjärjestelmän oli tarkoitus koostua toisiaan tukevista maa- ja merilinnoituksesta. Loviisan maalinnoitus jäi kuitenkin keskeneräiseksi, kun Ruotsi ajautui Pommerin sotaan ja voimavarat vähenivät. Merilinnoituksen rakentaminen eteni paremmin. Svartholmaan rakennettiin neljä bastionia eli nelisivuista tykkiasemaa ja niitä yhdistävät kurtiinit eli yhdysmuurit sekä muun muassa leipomo- ja varastorakennukset. Päälinnoitus oli kooltaan noin 120 x 120 metriä.

Linnoituksen rakennustöitä johtivat linnoitusupseerit. Työvoima koostui jalkaväkirykmenttien miehistöstä sekä laivaston matruuseista. Apuna oli myös rangaistusvankeja, ja erityistä ammattitaitoa vaativiin tehtäviin palkattiin käsityöläisiä. Rakentajien työviikot olivat kuusipäiväisiä ja päivittäinen työaika 12 tuntia.

Loviisan ja Svartholman linnoitustyömaat ja sittemmin Svartholman varuskunta vilkastuttivat alueen kauppaa, teollisuutta ja elinkeinoelämää. Linnoituksen upseeristo toi tervetulleen lisän nuoren kaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun kartanoiden seuraelämään. Svarholman tärkeyden takia myös Ruotsin kuninkaat vierailivat siellä.

Samaan aikaan rakennettiin Helsingin edustalle Viapori, nykyinen Suomenlinna. Siitä tuli merkittävin merilinnoitus Suomessa. Svartholma oli kuitenkin rannikon puolustuksen toiseksi tärkein linnake, ja siitä tuli myös 1750-luvulla perustetun saaristolaivaston itäisin tukikohta.

Linnoituksen piiritys

Svartholman linnoitus ei voi kerskailla suurilla sotilaallisilla saavutuksilla. Ensi kertaa Svartholmassa koettiin venäläisten hyökkäyksen uhka Kustaa III:n vallankaappauksen yhteydessä vuonna 1772. Jännittynyt ulkopoliittinen tilanne laukesi kuitenkin ilman sotatoimia.

Kustaan sodassa vuosina 1788–1790 Svartholman linnoitus ei joutunut sotatoimien kohteeksi, vaikka rintama oli vain runsaan 10 kilometrin päässä idässä. Venäläiset laivasto-osastot varoivat tunkeutumasta Degerbynlahdelle ja Svartholman tykkien ulottuville, vaikka ne purjehtivat rannikkoa pitkin aina Hankoon saakka.  

Kustaan sodan päätyttyä venäläiset rakensivat Kymijokisuulle Ruotsinsalmen merilinnoituksen ja Kyminkartanon maalinnoituksen. Rajan molemmin puolin oli nyt merkittävä merilinnoitus. Suomen sodan syttyessä vuonna 1808 Svartholma oli kuitenkin varustukseltaan puutteellinen ja sen rantavarustukset keskeneräisiä. Aseistus oli heikko: tykkejä oli vain kolmannes tarvittavasta määrästä eikä suuri osa käsiaseista ollut toimintakunnossa. Muonavarastot olivat vajaat ja linnoituksen kaivo huonosti huollettu. Sairastupa oli pieni ja heikosti hoidettu. Linnoituksen vahvistamiseksi sinne siirrettiin lisää joukkoja, ja miehiä oli nyt noin 700. Linnoituksessa asuneet naiset ja lapset lähetettiin pois.  
 
Venäläiset ylittivät rajan vain viikkoa sodan syttymisen jälkeen ja saivat Loviisan taisteluitta haltuunsa. He alkoivat valmistella Svartholman piiritystä. Tappioiden pelossa venäläiset luopuivat suorasta hyökkäyksestä jään yli. Venäläiset, joita oli noin 3000, eristivät linnoituksen ja pyrkivät näännyttämään varuskunnan. Piirittäjät panostivat tulituksen sijaan neuvotteluihin ja psykologiseen sodankäyntiin: he muun muassa tekivät linnoitusta puolustaville upseereille houkuttelevia tarjouksia.

Venäläiset tyytyivät ampumaan tykeillään harvakseltaan. Vahingot jäivät vähäisiksi: vain jokunen ikkuna särkyi ja savupiippu kaatui. Tämä osoittautui silti kohtalokkaaksi, koska rakennuksia ei enää saatu lämmitettyä talvipakkasilla. Puolustajien tilannetta pahensi se, että linnoituksessa olleet tykit sopivat huonosti ampuma-aukkoihin eikä niillä saatu vastattua venäläisten tuleen. Puolustustahto alkoi nopeasti laskea, kun muonavarat ja juomavesi hupenivat, lääkkeet loppuivat ja miehistöstä yhä useampi joutui sairasvuoteeseen. Upseerien taisteluinnon vähentyessä vääpeli Edlin käynnisti kapinan, jonka tavoitteena oli syrjäyttää antautumista suunnitelleet upseerit. Kapina nujerrettiin ja Edlin tuomittiin kuolemaan mutta armahdettiin myöhemmin.

Venäläisaika ja linnoituksen tuho

Vääpeli Edlinin pelko ei ollut aiheeton: venäläisten suureksi yllätykseksi Svarholma antautui vain muutaman viikon piirityksen jälkeen. Linnoituksen puolustajat marssivat ulos rumpujen päristessä ja luovuttivat aseensa venäläisille. Sotavankeuden sijaan niin upseerit kuin miehistö saivat lähteä koteihinsa. Osa upseereista siirtyi pian Venäjän palvelukseen. Muutamaa viikkoa myöhemmin myös Viapori antautui venäläisille.

Suomen sota päättyi Haminan rauhaan vuonna 1809, ja Suomesta tuli osa Venäjän keisarikuntaa. Svartholma menetti merkityksensä rajalinnoituksena, ja sitä käytettiin vankilana ja työsiirtolana. Krimin sodan alla 1850-luvulla Venäjä alkoi suunnitella Svartholman linnoittamista. Linnoitusta ei kuitenkaan saatu puolustuskuntoon, ja se päätettiin hylätä kokonaan.

Englantilais–ranskalainen laivasto eteni Suomenlahdelle maaliskuussa 1855 ja ankkuroitui Svartholman rantaan heinäkuussa. Seuraavana päivänä englantilaiset räjäyttivät linnoituksen. Aika Svartholman pienellä linnoitussaarella pysähtyi. Kuin sattuman oikusta seuraavana päivänä Loviisassa syttyi tulipalo, joka tuhosi kaupungin. Tällä oli suuri vaikutus linnoituksen kohtalolle. Rakennustarvikkeille tuli nopeasti kysyntää, ja kaupunkilaiset saivat luvan noutaa niitä räjäytetyltä linnoitukselta. Linnoitusta purettiin nopeaan tahtiin kivi kiveltä ja tiili tiileltä. Vähitellen saaresta tuli kaupungin laidunmaata.

Kunnostustyöt

Svartholma oli vielä varsin nuori raunio, kun se muiden rauniolinnoitusten tapaan suojeltiin muinaisjäännöksenä vuonna 1883. Loviisan kaupunki aloitti vuonna 1937 saaren raivaustyöt korjaamalla linnoituksen muureja.

Vuonna 1962 Svartholman linnoitusta alettiin suunnitelmallisesti kaivaa esiin ja restauroida. Jo vuosina 1963–1964 saatiin päälinnoituksen sisäpihan länsi- ja itäsivun rakennusten rauniot esiin. Raunioiden esiin kaivaminen jatkui 1970-luvun alkuun saakka, ja restaurointitöitä jatkettiin 1990-luvulle asti. Päälinnan pihan kiveys kunnostettiin, ja se tarjoaa vierailijoille nykyisin vaikuttavan näyn. Museoviraston muinaisjäännösten hoitoyksikkö raivasi linnoitusta vuonna 1993. Nykyisen kohdetta hallinnoi Metsähallituksen luontopalvelut ja hoidosta vastaa Loviisan kaupunki.