Seidat saamelaisten palvontapaikkoina

Pyhä oli läsnä kaikkialla

Saamelaisten vanha uskonto perustui animistiseen elämänkatsomukseen, jonka mukaan kaikella olevalla - elottomalla luonnolla, luonnonilmiöillä, eläimillä ja kasveilla - on henki.
Kun luonto ja sen ilmiöt vaikuttivat olennaisesti ihmisten elämään, niitä kunnioitettiin ja pelättiinkin. Hyvien olosuhteiden toivossa luonnossa asuville hengille, jumalolennoille, annettiin uhrilahjoja. Tärkein jumalista oli Ukko, Äijih. Ukko-nimitys juontuu ukkosta ja jyrinää (Torus, Thor) kuvaavasta sanasta. Ukon puoliso oli Akka (saameksi Ákku eli isoäiti). Muita tärkeitä jumalia ovat olleet aurinko eli Päivä sekä kuun-, tuulen- ja vedenjumalat. Saamelaisessa kulttuurissa ei ennen kristinuskoa ollut lainkaan uskontoa kuvaavaa termiä. Seidat, jumaluudet ja niiden palvonta olivat luonnollinen osa ihmisten arkea, elämäntapaa. Pyhä käsitettiin laajasti, se oli läsnä kaikkialla.

Seidat jumalolentojen asuinpaikkoina

Seidat ovat saamelaiseen kulttuuriin liittyviä pyhiä paikkoja. Näillä jumalten palvontapaikoilla uskottiin jumalien, henkien ja haltijoiden asuvan. Seidat ovat olleet usein kivisiä tai puisia. Kiviseidat ovat yleensä yksittäisiä, epätavallisen muotoisia tai värisiä luonnonkiviä. Useimmat kiviseidat huomiota herättävinä maamerkkeinä erottuvat selkeästi ympäristöstään.

Taatsin seidan pelkkä olemus henkii sellaista mahtavuutta ja pyhyyttä, että sille omiaan ovat nimitykset mahtiseita ja Taatsin jumalainen. Taatsinkirkkoa pidettiin jättiläisten tai staalojen tekemänä sen epätavallisen ja erikoisen muotonsa vuoksi. Taatsin seita oli pyhitetty peuroille, kaloille ja myöhemmässä vaiheessa poroille. Taatsijärven pohjoispuolella on Taatsipalon erotusaita, jossa kerrotaan olleen suuri saamelaisten kotakenttä.

Taatsin seita. Kuva: Seija Olkkonen

Pyhien paikkojen kirjo

Puuseitoja on ollut enimmäkseen metsäisillä alueilla, hyvien kala-apajien rannoilla. Usein ne on muotoiltu puiden alaoksia karsimalla tai nostamalla puupölkky tai kanto näyttävään asentoon. Toisinaan puuseitoihin oli kaiverrettu ihmiskasvojen tai -hahmojen piirteitä. Myös tunturit, vaarat, kalliopahdat, erikoiset rotkot ja saivojärvet ovat voineet toimia pyhinä paikkoina. Lapissa esimerkkejä tällaisista paikoista ovat Pakasaivon ohella Utsjoen Ailigas-tunturit, Inarinjärven Ukonsaari, Saana-tunturi sekä Taatsinkirkko. Pohjoisessa on runsaasti paikannimiä, jotka viittaavat kohteen pyhyyteen ja joidenkin käyttöön myös palvontapaikkoina. Kalaseidat ovat yleensä sijainneet vesistöjen rannoilla, toisinaan vedessäkin. Tuntureilla ja vaaroilla olevat seidat ovat olleet metsä-, peura- ja poromiesten käytössä.

Tärkeät palvontamenot

Jokaisella lapinkylällä, siidalla, ja usealla perheelläkin oli oma seitansa. Monen kodan takana oli puinen Ukolle omistettu seita. Jotta seidassa asuva jumaluus olisi palvojalleen suosiollinen, suoritettiin palvontamenot ja seidan voiteleminen eläimen rasvalla tai verellä muutaman kerran vuodessa. Merkittävimmät uhritoimitukset liittyivät vuodenkierron taitekohtiin, juhannukseen ja syksyyn, sekä elämänkaaren siirtymäriitteihin kuten synnytykseen.

Peuran- tai kalanpyyntiin mennessään pyytömies lupasi seidalle osan saaliistaan pyyntionnen varmistamiseksi. Tulomatkalla seita sai kiitokseksi parhaat palat saaliista: joko luita, sarvet, kalaa tai kalan osia. Uhraamalla pyrittiin myös pitämään seita hyväntuulisena jatkossakin. Joskus seidalle uhrattiin viinaa, tupakkaa, rautaa tai rahaa. Taatsin seidalla oli Paulaharjun keräämien muistelusten mukaan Murri-Pekan ja Pultsu-akan rakentama koivuriuku, jonka avulla korkean seitakiven hartioille nostettiin uhreja. Karhulan Sammun akka vei seidalle kiitosuhriksi suurimman siianpään ja Sammu komeat peuransarvet saatuaan seidalta pyytämänsä saaliin.

Seidat nykyään

Vanhin kirjallinen tieto, jossa saamelaisten kerrottiin palvovan puita ja kiviä, on 1500-luvulta. Seitojen palvonta alkoi vähentyä kristinuskon yleistyessä 1600 - 1700-luvuilta eteenpäin. Kristinuskon silmissä saamelaisten seidat ja jumalat olivat epäjumalanpalvelusta; moni seita tuhottiin kirkollisen ja maallisen vallan toimesta.

Merkkejä seidoille uhraamisesta on havaittu kuitenkin vielä 1900-luvulla. Saattaapa joku nykykulkijakin laittaa kiven koloon kolikon tai muun pienen uhrin vanhan tavan muistoksi, pyhää kunnioittaen. Usea seita on ajan saatossa unohtunut, mutta moni pyhä paikka on nykyään tärkeä kulttuurihistoriallinen nähtävyys ja siihen liittyvä historia jatkaa elämäänsä monissa tarinoissa.