Ensisilmäys Luulampien ympäristöön näyttää kulkijalle kauniin maiseman. Kaksi kirkasvetistä lampea pulppuilevine lähteineen välkehtii tunturin juurella. Lampia reunustavat paikoin hietikot, paikoin ohuen kenttäkerroksen kasvillisuus. Puolukka (Vaccinium vitis-idaea), variksenmarja (Empetrum nigrum), kanerva(Calluna vulgaris) ja erilaiset jäkälät kattavat kumpuilevan maaston. Kaunista!
Kauneus ei ollut varmaan kuitenkaan syynä siihen, miksi väestö muinoin asettui asumaan tähän ympäristöön. Kumpuileva maasto suotuisana peuranpyyntialueena lienee syy, mikä toi asukkaita Luulammelle.
Luultavasti samat ihmiset ovat kaivaneet pyyntikuoppajärjestelmän parin kilometrin päästä lammesta. Peuranpyynti oli tärkeä elinkeino ja keino säilyä hengissä.
Peuranpyyntikuoppien paikkoja on vielä nykyäänkin nähtävissä Luuvaaran pohjoispuolella, Roopenojan varrella. Peuranpyynnin lisäksi metsästettiin myös muuta riistaa ja kalastus sekä luonnonantimien keräily oli tärkeä osa elinkeinoa.
Alueelta löydetyt vanhat luut ovat kookkaiden eläinten luita. Se viittaa siihen, että muinoin saaliiksi on saatu hirviä ja peuroja. Hirviä alueella on edelleen, mutta peurakanta on hävinnyt kokonaan.
Kuoppapyynti oli tehokas pyyntimuoto ja viimeinen peura nykyisen Urho Kekkosen alueelta on tavattu 1800-luvun loppupuolella. Näin loppui myös tämä tuhansia vuosia vanha metsästysmuoto.
Luulampi ympäristöineen henkii mennyttä aikaa. Ensimmäiset asukkaat ovat voineet saapua sinne pian jääkauden päättymisen jälkeen, 9500 vuotta sitten.
Kun maa oli vapautunut jäästä ja oli asumakelpoista, väestö hakeutui asumaan suotuisiin paikkoihin veden ääreen. Asuinpaikkoja on voitu vaihdella vuodenkierron mukaan ja hyville paikoille on palattu aina uudestaan.
Siten Luulammelta löytyneet esihistoriallisen asutuksen merkit voivat ajoittua jopa tuhansien vuosien pituiselle ajanjaksolle.