Urho Kekkosen kansallispuiston luonto

Ruskaa Luirojärvellä 2014. Kuva: Juha Kaipainen

Urho Kekkosen kansallispuistossa tunturierämaa on suojeltu nykyisille ja tuleville suku-polville. Suomen toiseksi suurimmassa kansallispuistossa luontaiselinkeinojen perinne elää vahvana.

Näin huolehdimme luonnosta

Moni-ilmeinen erämaa

Lepääkö mielesi tunturinlaen avarissa näköaloissa, helppokulkuisissa vanhoissa aihkimänniköissä vai solisevien purojen viileydessä? Urho Kekkosen kansallispuistosta löytyvät nämä kaikki ja paljon muuta. Suomen toiseksi suurimmasta kansallispuistosta löytävät rauhaa niin metsän eläimet kuin retkeilijät kaikkina vuodenaikoina.

Kuva: Niina Pehkonen

Urho Kekkosen kansallispuistossa on toisaalta pyöreälakisten tuntureiden ylänköä, mutta myös laajoja mänty- ja kuusimetsiä. Metsänrajan tuntureiden rinteillä muodostaa tunturikoivu. Puiston eteläosaa hallitsevat aapasuot. Kaikkialla virtailee pieniä ja isompia kirkasvetisiä puroja ja jokia.

Karuutta ja mantereisuutta

Kansallispuiston alue on kallioperältään varsin karua. Kasvilajeja on melko vähän, ja vaateliaita lajeja kasvaa lähinnä purojen ja jokien varsilla, lähteissä ja harvoilla rehevimmillä soilla. Ilmasto on mantereinen. Meren lämpötiloja tasaava ja runsaita sateita tuova vaikutus puuttuu.

Kelo kurkottaa kohti sinistä taivasta. Kuva: Aini Magga.

Niin kauas kuin silmä siintää…

Urho Kekkosen kansallispuisto sijaitsee pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Yhtenäisen kuusimetsän raja Itä-Lapissa sijaitsee Vongoivan - Sokostin - Lupukkapäiden seudulla. Laajimmat kuusikot sijaitsevat puiston eteläosissa, usein kosteammilla mailla ja purojen varsilla. Suurin osa kansallispuiston pinta-alasta on kuitenkin mäntymetsää. Helppokulkuisia mäntymetsiä, jotka ovat syntyneet matalien harjuselänteiden hiekkamaille, esiintyy kaikissa puiston osissa. Metsät ovat pääasiassa luonnontilaisia. Alueen laajat metsät tarjoavat elintilaa useille linnuille, joista runsaina esiintyvät muun muassa järripeippo ja leppälintu. Tyypillisiä vanhojen metsien vaateliaampia lintuja ovat puolestaan kuukkeli, lapintiainen ja pohjantikka.

Kuva: Anna Benyo.

Suuria petoja, mutta ei hiiriä

Kansallispuiston alueella elää yli 20 nisäkäslajia. Suurpedot karhu, ahma, susi ja ilves liikkuvat puiston syrjäisimmissä osissa. Todennäköisemmin kohtaat puistossa poroja, jäniksiä, hirviä ja kettuja. Puistossa elää myös päästäisiä ja myyriä sekä niitä metsästäviä näätiä, kärppiä ja lumikkoja. Hiiriä näin pohjoisessa ei enää ole. Vesistöjen läheisyydessä saatat nähdä saukon tai jälkiä sen kalastusretkistä. Muutamissa kansallispuiston joissa elää uhanalainen jokihelmisimpukka eli raakku.

Poro. Kuva: Kimmo Kuure

Raakku. Kuva: Kirsi Raasakka

Pohjanharmoyökkönen

Tarkkaavainen kulkija voi nähdä pohjanharmoyökkosen (Xestia borealis) lentävän kesäöinä sopivien kuusikoiden latvustoissa. Pohjanharmoyökkösestä tekevät erikoisen voimakkaat kannanvaihtelut. Tämän perhosen näkee samalla paikalla yleensä vain joka toinen vuosi. Syy on yökkösen toisen vuoden isoilla toukilla elävän loispistiäisen, joka vähentää dramaattisesti seuraavan vuoden toukkakantaa.

Toukka kasvaa jo ensimmäisenä kesänään miltei täysikasvuiseksi, mutta aikuiseksi perhoseksi se kuoriutuu vasta kolmantena kesänään kahden talvehtimisen jälkeen. Toukat talvehtivat maassa tai kuusen kaarnan rakosissa.

Pohjanharmoyökkönen (Xestia borealis) Sallasta. Kuva: Jyrki Lehto

Maakotka Urho Kekkosen kansallispuistossa

Täysikasvuinen maakotka on komea näky. Lintu painaa neljä - viisi kiloa ja sen pituus nokasta pyrstön kärkeen on 80-95 cm. Naaras on koirasta kookkaampi.
Suuren petolinnun voi havaita kaukaa tummana varjona taivasta vasten. Maakotka on peto, joka saalistaa ravinnokseen jäniksiä, kanalintuja ja poron vasoja. Ravinnoksi kelpaa myös aikuinen poro, mikäli metsästysonni suosii. Maakotkan ruokalistalta löytyy myös kettuja, oravia, käärmeitä ja myyriä.

Maakotka. Kuva: Martti Rikkonen

Maakotkia esiintyy koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Se suosii alueita, joilla ihmisen aiheuttama häiriö on mahdollisimman vähäistä. Siksipä maakotka viihtyy myös Urho Kekkosen kansallispuistossa, jossa pesii noin parikymmentä paria. Koko Suomessa pesivien parien määrä on 350-450 paria.   

Vedenjakajalla

Laajaa metsäerämaata halkoo itä-länsisuuntainen tunturialue. Ylänköalue jakaa puistosta alkunsa saavat joet kahtaalle. Puiston eteläosassa muun muassa Luiro-, Kopsus- ja Repojoki sekä Kemijoen latvat laskevat vetensä Itämereen. Pohjois- ja itäosan Suomu-, Lutto-, Muorravaarakka-, Anteri-, Jauru- ja Nuorttijoki puolestaan Jäämereen.

Kuva: Ira Lahovuo

Metsä-Lapin aapasoita

Metsien jälkeen suurimman osan puistosta peittävät erilaiset suot. Etenkin puiston eteläosassa on laajoja märkiä rimpisoita. Puiston soilta voit löytää muun muassa lähemmäs 30 lajia rahkasammalia. Suolla elävistä linnuista runsaita ovat muun muassa keltavästäräkki ja liro. Alueen vähälukuisempia pohjoisilla soilla esiintyviä kahlaajia ovat jänkäsirriäinen, jänkäkurppa ja mustaviklo. Ravinteisimmilla soilla kasvaa vaateliasta putkilokasvi- ja etenkin sammallajistoa. Avosoille mielivän kannattaa ottaa mukaan ilmakuva ja seurailla vetisten aapojen yli mutkittelevien, muusta suosta korkeampien jänteiden sokkeloita.

Hilla. Kuva: Ninni Raasakka

Yhä ylemmäs on mieli

Havumetsän ja tuntureiden puuttoman paljakan väliin jää kapea tunturikoivuvyöhyke. Laajimmillaan tunturikoivikot ovat puiston länsiosassa.
Missä mänty ja kuusi enää kituuttelevat, on puiston tuntureilla paikoin sankkaakin tunturikoivupensaikkoa – sekaan ei mahdu kuin pujotellen. Suurin osa koko Suomen tunturikoivupensaikoista on Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Puistossa on lukuisia yli 600 metriin kohoavia lakia. Korkeimmat tunturit ovat Sokosti (718 metriä merenpinnan yläpuolella), Ukselmapää (698 metriä merenpinnan yläpuolella) ja Vuomapää (689 metriä merenpinnan yläpuolella).

Jäkkiuomaa Kärppäpäällä. Kuva: Saara Tynys, Metsähallitus

Raja tulee vastaan sitkeälle koivupensaallekin - tunturin laella valta siirtyy matalille varvuille, heinille ja tunturilieoille. Vaivaiskoivukin nuolee aivan maanpintaa. Paljakan yleisiä varpukasveja ovat mustavariksenmarja ja tuntuririekonmarja, joka hehkuu ruska-aikaan kirkkaanpunaisena. Etsivä voi löytää myös ravinteisemmasta kallioperästä kertovan tunturilapinvuokon ja lumenviipymäpaikoilla viihtyvän tunturisammalvarpion. Sielikkö ja lapinuuvana patjamaisine kasvustoineen eivät säikähdä kovaakaan puhuria. Kasvittomat tuulenpieksämät ovat yleisiä. Tunturipaljakan kasvillisuus on matalaa, sillä kasvit ovat sopeutuneet karuun maaperään ja ankaraan ilmastoon. Sammalien ja jäkälien osuus kasvistosta saattaa olla huomattava. Tunturipaljakan avomaastossa viihtyviä lintuja ovat muun muassa kivitasku, kapustarinta ja keräkurmitsa. Alempana tunturikoivikoissa viihtyvät esimerkiksi riekko, sinirinta ja urpiainen.

Sielikkö. Kuva: Pasi Nivasalo

Kiilopääntunturikoivu

Etenkin puiston länsiosan tuntureilla kasvaa tunturikoivun maanmyötäinen muoto. Matalien kiilopääntunturikoivujen paksut, mutkaiset rungot kiemurtelevat pitkin maanpintaa. Lehdet ovat lähes tavallisen tunturikoivun lehtien kokoiset. Kiilopääntunturikoivu on sopeutunut tuntureiden lyhyeen ja viileään kesään, sekä talven pakkaseen ja suojaavan lumipeitteen pois puhaltavaan tuuleen.

Matalakasvuinen kiilopäänkoivu. Kuva: Pasi Nivasalo

Jäkki

Koko Suomessa esiintyvä heinäkasveihin kuuluva jäkki (Nardus stricta) muodostaa tiiviitä ja matalia laikkuja. Jäkin tunnistaa helposti kapeista ja pistävistä lehdistä sekä kapean toispuoleisesta tähkästä.

Lapin tunturialueilla jäkkiä on kaikkialla metsävyöhykkeestä paljakalle. Sitä kasvaa tunturiniityillä, lumensulamisvesiuomissa, kosteiden painanteiden reunoilla ja puronvarsilla sekä soiden ohutturpeisilla reunoilla.

Miten käy eteläisten tuntureiden?

Ilmaston lämpenemisen myötä mänty ja kuusi leviävät pohjoisemmaksi ja ylemmäksi tuntureilla. Tämä näkyy jo Urho Kekkosen kansallispuistossa. Eteläisimmät lumenviipymät todennäköisesti katoavat kokonaan seuraavina vuosikymmeninä. Myös tunturilajien, kuten tunturikohokin, tunturipoimulehden ja tunturilapinvuokon eteläisimmät kasvupaikat ovat uhattuina.

Urho Kekkosen kansallispuisto

  • Perustettu 1983
  • Pinta-ala 2550 km²

Urho Kekkosen kansallispuiston tunnus - maakotka

Urho Kekkosen kansallispuiston tunnus on maakotka tuntureiden yllä