Urho Kekkosen kansallispuiston historia

3.3.2021
Koronaviruksen takia luonnossakin on syytä pitää turvavälit ja noudattaa erityistä käsihygieniaa mm. tuvilla, tulentekopaikoilla ja huussikäyntien jälkeen. Metsähallituksen linjauksia ja ohjeita päivitetään, kun yleiset koronaohjeet tarkentuvat. Ks. tilanne sivultamme www.luontoon.fi/koronavirusohjeet.
Kaksi vanhaa, hirsistä tupaa ja laavun ruoteet kangasmetsän keskellä. Edustalla harvakseltaan mäntyjä, joiden välistä kulkee polku kohti rakennuksia.

Ihminen on asunut Kemijoen varressa jääkauden päättymisestä lähtien. Koilliskairan alueella ihmisen historiaa voidaan seurata yli 3 000 vuoden taakse. Koilliskairalla tarkoitetaan sitä metsäerämaata, josta osa suojeltiin Urho Kekkosen kansallispuistona. Itäkairassa Savukoskella vanhimmat merkit asutuksesta ovat 10 000 vuoden takaa. Löydetyt kivikautisen asumuspaikan jäljet Nuorttijoen läheisyydestä ovat Suomen toiseksi vanhimmat.

Kadonneet metsäsaamelaiset

Kansallispuistossa voit yhä nähdä vanhojen hangasaitojen ja peurakuoppien jäänteitä. Ne kertovat alueella eläneistä muinaisista metsäsaamelaisista ja heidän tärkeimmästä riistaeläimestään, metsäpeurasta. Metsäsaamelaiset olivat metsästäjiä ja kalastajia, jotka hajaantuivat kesäisin pyyntimailleen ja kokoontuivat talviksi talvikyliin. Puiston alueella on ollut neljä lapinkylää, joista yhden nimi – Sompio – esiintyy yhä paikannimistössä.

Metsäsaamelaiskulttuuri alkoi hiipua 1500-luvulla Ruotsi-Suomen voimakkaan uudisasutuspolitiikan sekä kirkon käännytystyön seurauksena. Shamanistinen uskonto hävisi, metsäsaamen kieli unohtui ja kansa sulautui hiljalleen etelästä saapuviin uudisasukkaisiin.

Suomalaiset ja saamelaiset uudisasukkaat

Suomalaisia uudisasukkaita alkoi muuttaa nykyisen Urho Kekkosen kansallispuiston alueelle 1500-luvulla. He harjoittivat elinkeinoinaan maanviljelyä ja karjankasvatusta. Nykyisen kansallispuiston alueella ei viljelty maata, mutta sen erämaat tarjosivat uudisasukkaille riistaa, kalaa, helmiä ja turkiksia. Kalastamaan kuljettiin pitkiä ja myös haastavia matkoja. Nuorttijoelle matkattiin Kemijoen, Vouhtujoen ja Sotajoen kautta. Välissä venettä piti vetää neljä kilometriä maata pitkin. Valtavat lohisaaliit oli kuljetettava myös takaisin samaa reittiä. Osa lohesta säilöttiin tynnyreihin ja upotettiin säilöön veteen tai suohon odottamaan ja haettiin käyttöön vasta talvella. 

Metsäpeuran metsästys loppui metsäpeuran kuoltua sukupuuttoon 1800-luvulla. Metsästys oli tuliaseiden myötä muuttunut liiankin tehokkaaksi. Lohen nousu Nuorttijoelle taas loppui Venäjän Tuulomajoelle rakennettujen vesivoimaloiden myötä 1900-luvulla.

Vinkki: Tutustumassa historiallisesti arvokkaaseen Suomujoen kolttakenttään, joka oli 1940-luvulla kolttasaamelaisten asuinalue. Lue lisää suojellusta ja entisöidystä kolttakentästä.

Luttojoen kolttakentät

Luttojoen kolttakentillä (Oskarinjärvi ja Oskarinkoski) voi tutustua vanhan Petsamon Suonikylän rakennusperinteeseen. Luttojoen kolttakentät olivat Petsamon Suonikylästä evakkoon lähteneiden Semenoffin ja Fofanoffin perheiden asuinpaikkoja. Kolttakentät sijaitsevat Urho Kekkosen kansallispuiston pohjoislaidalla, Luttojoen itäpuolella noin kaksi kilometriä Lutto- ja Suomujokien yhtymäkohdasta ylävirtaan. Kolttakentät ovat olleet käytössä 1940-luvulla. Urho Kekkosen kansallispuiston perustamisen myötä ne on suojeltu. Kenttiä on kunnostettu vuosina 1981 ja 2000 Maailman Luonnon Säätiön Suomen Rahaston talkooleirillä. Museovirasto ja Metsähallitus huolehtivat rakennusten ja kenttien ympäristön kunnossapidosta.

Metsän keskellä on kolme vanhaa mökkiä. Edustalla näkyy puunrunkoa.

Luttojoen varressa Oskarinkosken kohdalla olevat rakennukset olivat Semenoffin perheen talviasumuksia. Oskarinjärven rannalla sijaitsevat rakennukset olivat Iivana Semenoffin perheen asumuksia, joissa on mahdollisesti asuttu ympärivuotisesti. Semenoffien kesäpaikka oli 12 km päässä Suomujoen Kotajärven rannassa. Luttojoen talvipaikkaan tultiin veneellä jo elokuun lopussa ja kesäpaikkaan palattiin jälleen toukokuussa. Asumukset olivat Petsamosta evakkoon joutuneiden Semenoffien ja Outas Semenoffin vävyn, Oskari Fofanoffin perheen käytössä vuosina 1946-1948. Myöhemmin Suonikylän koltat asutettiin pysyvästi Sevettijärven ympäristöön. Kolttakenttien rakennuskokonaisuudet ovat vanhan perinteen mukaisesti tehty ja siten arvokkaita rakennushistorian ja kolttaperinteen kannalta.

Oskarinjärven ja Oskarinkosken asuinkentät

Kun Suomi menetti sodassa Petsamon Neuvostoliitolle, menettivät Semenoffin ja Fofanoffin perheet monen muun kolttasaamelaisperheen tavoin omat sukualueensa. Petsamo oli ollut kolttasaamelaisten perinteistä asuma-aluetta. Sodan aikana koltat evakuoitiin Suomen puolelle. Lapin sodan evakkoreissun päätyttyä he eivät enää voineet palata entiselle kotiseudulleen. Alueluovutuksessa kolttaperheet menettivät kotipaikkansa, porokarjat sekä muun omaisuutensa ja osa sukulaisista jäi Neuvostoliiton puolelle.

Aluksi Semenoffin ja Fofanoffin perheet asettuivat asumaan mahdollisimman lähelle entistä kotiseutua itärajan tuntumaan, Suomujoen ja Luttojoen varsille. Semenoffit ja Fofanoffit rakensivat itselleen talvipaikan Luttojoen rantaan lähelle Suomujoen suuta. Kesäpaikan asumukset rakennettiin vain 12 km päähän talvipaikasta, Suomujoen Kotajärven rantaan. Kesäasutusta on ollut myös Ahven-, Aitta- ja Ruohojärvellä sekä Luton rannoilla. Muutaman vuoden jälkeen Semenoffin ja Fofanoffin perheet siirtyivät pysyvästi asumaan Sevettijärvelle.

Talvipaikka oli kahden perheen "kylä"; Semenoffien lisäksi Luton varteen asettui Fofanoffien perhe. Talvipaikkaan tultiin jo elokuun lopussa ja muuttomatka taittui veneellä. Koko talven ajan pyydettiin kalaa jään alta juomustamalla. Poronhoitoa harjoitettiin, vaikka merkittävä osa poroista olikin jäänyt entiselle synnyinseudulle. Poroaitaa ei talvipaikassa ollut. Poroja ei tarvinnut ruokkia, koska laidunmaat olivat hyvät. Vain muutamia poroja oli kiinni pihapiirissä. Porojen lisäksi koltilla oli lampaita.

Luton talvikylässä, Oskarinkoskella ovat asuneet Oudas (s. 1866) ja Natalia (s. 1863, os. Gerasimoff) Semenoff sekä heidän tyttärensä Maria ja poikansa Pietari ("Päett", s. 1921) vaimonsa Helenan (s.1924, os. Fofanoff) kanssa. Myös Oudaksen ja Natalian tyttärien pojat Ontrei ja Eljas kuuluivat perheyhteisöön. Oskarinjärven itärannalla asui Oudas Semenoffin poika Iivana ("Uts-Evvan", s. 1908), vaimonsa Eufrosinia (s. 1908) sekä heidän kolme tytärtään ja poika. Järven länsipuolella asui Oskari Fofanoffin ja vaimonsa Akilinan (os. Semenoff) nelilapsinen perhe.

Oskarinjärvellä oli kaksi asuintaloa, jotka ovat tällä hetkellä huonokuntoisia. Kolmannesta talosta on jäljellä vain muutama hirsikerta. Pihapiirissä on myös varastokuoppia ja -kotia

Metsässä, joen varrella on kaksi vanhaa mökkiä. Edustalla mäntyä vasten nojaa pitkiä puuriukuja.

Oskarinkosken kolttakenttä sijaitsee 300 metriä Oskarinjärven asuinkentästä Luttojokea ylävirtaan. Oskarinkoskella pihapiiristä löytyy asuinrakennusten lisäksi savusauna, maauuni, kaksi kellaria ja käymälä. Lampaiden pitoa varten kentällä oli lammasaitauksia ja -suojia. Lisäksi kolttakentältä on löydettävissä varastokota sekä kotien jäännöksiä. Heiniä ja jäkäliä varten oli omat säilytyslavat.

Lampaiden heinät haettiin kolmesta eri paikasta. Paras paikka oli isoheinäinen niitty Suomujoen suussa kilometrin verran Luttojokea alaspäin Luton pohjoisrannalla, koivikon kohdalla. Niittyä oli aiemmin käyttänyt Raja-Jooseppi eli Joosef Juhonpoika Sallila, joka asui alempana Luttojokivarressa. Joosepin kuoltua vuonna 1946 hyvät heinänniittopaikat olivat kolttien käytössä.

Rakennukset on suojeltu asetuksella vuonna 1985. Rakennuksia ei saa käyttää lukuun ottamatta käymälää, joka on kaikkien retkeilijöiden käytettävissä.

Luttojoen kolttakentän rakennelmat

Luttojoen kolttakentillä (Oskarinkoski ja Oskarinjärvi) sijaitsevat seuraavat rakennukset ja rakennelmat:

1. Oudas Semenoffin pirtti Oskarinkoskella

  • Asuinrakennus, kaksihuoneinen tupa, sijaitsee Luttojoen itärannalla. Pirtti on tehty hirsistä salvamalla ja hirret on veistetty sisäpuolelta. Rakennus oli Oudas ja Natalia Semenoffin perheen talviasunto vuosina 1946 - 1948.

2. Tupa Oskarinkoskella

  • Asuinrakennus, joka oli Ivanin (Uts-Evvan) ja hänen vaimonsa Euforsinian talviasunto vuosina 1946 - 1948.

3. Lammaskarsina Oskarinkoskella

  • Semenoffien lammaskarsina

4. Savusauna Oskarinkoskella

5. Maauuni Oskarinkoskella

6. ja 7. Kellari Oskarinkoskella

8. Käymälä Oskarinkoskella

9. Puomi

10. Opastustaulu Oskarinjärvellä

11. Tupa Oskarinjärvellä

  • Oskari Fofanoffin kuusihenkisen perheen asuinrakennus. (Iivana Semenoffin perhe asui järven toisella puolella.)

12. Piharakennus Oskarinjärvellä

13. Piharakennus Oskarinjärvellä

14. Lammaspuura

""

Suomujoen kolttakenttä

Suomujoen kolttakenttä on parhaiten säilynyt kolttasaamelaisten rakennuskokonaisuus nykyisen Suomen alueella. Asuinalue oli 1940-luvulla kolttasaamelaisten käytössä. Nyt arvokas kolttakenttä on suojeltu ja entisöity. Suomujoen kolttakenttä oli Petsamon Suonikylästä kotoisin olleen Semenoffin perheen kesäasuinpaikkana vuosina 1946 - 1948. Petsamosta evakkoon joutuneet Suonikylän koltat asutettiin lopullisesti Sevettijärvelle.

Retkeilijä seisoo metsän keskellä olevan pienen mökin edustalla. Mökki seisoo mökin kaikissa nurkissa olevien kantojen varassa. Taustalla näkyy toinen mökki.

Suomujoen kolttakentän rakennelmat

Asuinkota

  • Kota rakennettiin v. 1946 ensimmäiseksi asunnoksi. Siinä asuivat Oudas, Natalia, Pietari, Helena, Maria, Ontrei ja Eljas.
  • Pirtin valmistuttua v. 1947 kotaan muuttivat Iivana "Uts-Evvan" ja Eufrosimia lapsineen. Heidän muutettuaan Ahvenjärvelle kota jäi asumattomaksi keittokodaksi. Kolme retkeilijää on metsässä. Yksi retkeiljöistä tutkii vanhaa puusta ja sammalesta rakennettua laavua.

Pirtti

  • Pirtti lienee valmistunut v. 1947 ja siinä asuivat Oudas, Natalia, Pietari, Helena, Maria, Ontrei ja Eljas. Pirtti on rakennettu uudestaan v. 1983. Rakentamisessa ei ole noudatettu tarkoin alkuperäistä rakennustapaa, sillä vanha pirtti oli sortunut ja pahasti lahonnut.

Sauna

  • Myös sauna on rakennettu uudestaan v. 1983, sillä alkuperäinen sauna oli sortunut ja pahasti lahonnut. Savusaunassa tarvittava pesuvesi lämmitettiin ennen ulkona padassa. Rannassa oli kolmen kiven varassa seisova pyykkipata.

Porolato eli liemu

  • Porolato on koltille ominaista petsamolaista tyyppiä. Porot hakeutuivat latoon räkältä eli sääskiltä suojaan. Porolato uusittiin v. 1980.

Nili eli varastoaitta

  • Nili ei kuulu kolttakenttään. Nilin jalka, 260 cm pitkä kanto, on ollut kaatuneena jo 1940-luvulla Semenoffien tullessa alueelle. Jäljellä on vielä huolellisesti muotoiltu aluspölkky ja siihen lohenpyrstöllä liitetyt kaksi poikittaista aitan kannatinpuuta.

Poroaita

  • Poroaita on noin 1400 metriä pitkä rengasaita, jonka ala on noin 8 ha. Aidan korkeus on 150 cm. "Vitsaksina" aidan sidonnassa on käytetty sodanaikaisia saksalaisia puhelinkaapeleita ja nauloja. Aita on osittain kunnostettu 1980-luvulla.

Jalka-aitta

  • Aitta on rakennettu v. 1947 maahan kaivetuille irtokannoille, jotka veistettiin sileiksi hiirien ja myyrien torjumiseksi. Pieni mökki seisoo kantojen varassa ilmassa. Jokaisessa mökin nurkkauksessa on yksi kärkeä kohti kapeneva kanto. Mökki sijaitsee metsän keskellä.

Uuni

  • Uunin on muurannut Matti Sverloff lähes kokonaan uudelleen v. 1980. Uuniin kuuluu kivinen suuluukku ja savuaukon luukku. Uunissa paistettiin leipää.

Lammaspuura ja -aita

  • Lampaat olivat porojen jälkeen kolttasaamelaisten tärkeimpiä kotieläimiä. Lampaat olivat yöllä puurassa. Päivisin niitä pidettiin syöttöaitauksessa tai poroaitauksessa, jonne ne vietiin veneellä.

Suomujoen kolttakentän asemapiirros

Suomujoen kolttakentän pihapiiristä löytyvät seuraavat rakennukset ja rakennelmat:

""

1. Asuinkota
2. Pirtti
3. Jalka-aitta
4. Uuni
5. Sauna
6. Maakellari
7. Nili eli varastoaitta
8. Koirankoppi
9. Lammaspuura
10. Lammasaita
11. Poroaita ja -aitaus
12. Porolato eli liemu

Laudoista rakennettu, lahoava laavu seisoo metsän keskellä. Edustalla näkyy kuusenoksia.

Tarinoiden lähde

Kansallispuistosta ja Koilliskairan alueelta on lähtöisin moni legenda, ja väitetäänpä puiston tuvilla jopa kummittelevan. Saamelaisen, 1800-luvulla eläneen suurporonomistaja Vanhan-Ponkun kerrotaan ajelevan talviyössä näkymättömällä porollaan.

Sompiossa eli 1900-luvun alkupuolella poromies Aleksi Hihnavaara, jota kutsuttiin Moskuksi ja josta on monien seikkailujensa ansiosta muodostunut paikallinen legenda. Vuosina 1915–1946 Luttojoen varrella puolestaan eli Raja-Joosepiksi kutsuttu erakko, jonka mukaan nykyinen raja-asema on nimetty. Monelle 1950-luvun retkeilijälle tuli tutuksi Lankojärvellä turvekammissa asustanut erakko Meänteinen.

Kaukaisempi historia ei ole säilynyt tarinoina, sillä alueen asutus on ollut sirpaleista. Paikannimistöstä voi toisinaan päätellä palasia historiasta. Itäkairan läpi on kuljettu vesireittejä pitkin niin kaupantekoon kuin sotaretkille. Sotataipaleelta Savukoskelta vuonna 2020 löytynyt rautakautinen soturin polttohauta kertoo ajasta, jonka tarinat ovat jo poissa. Myös tämän soturin reitti on voinut aikanaan kulkea Nuorttijokea pitkin.  

Nuori mies istuu tulilla oksista rakennetussa laavussa. Taustalla näkyy metsää hämärätyvässä illassa. Vanha valokuva.

Suomi, saame ja luonto näkyvät nimistössä

Suurin osa Urho Kekkosen kansallispuiston paikannimistä on vanhaa suomalaista alkuperää, mutta jotkin nimet periytyvät saamen kielestä. Nimistössä on runsaasti viittauksia eränkäyntiin ja poronhoitoon.

Puiston keskistä tunturialuetta kutsutaan saameksi nimellä Suoločielgi, joka merkitsee kirjaimellisesti Saariselkää. Kotia tarkoittava sana ruoktu esiintyy monissa yhdyssanoissa. Nimistössä esiintyvät myös esimerkiksi saamen sanat muorra (puu), dádjut eli taajoa (leikkiä) ja nuorti (itä).

Ajan kuluessa paikannimistö on muuttunut ja jotkin nimet ovat vääntyneet tunnistamattomiksi. Siksi vanhoissa kartoissa saattaa tavata nykyisestä tyystin poikkeavia nimiä, ja jopa nykykarttojen nimistöt eroavat paikoin toisistaan. Vanhoja lappilaisia sanoja ja paikannimiä käytetään muun muassa Samuli Paulaharjun teoksissa.

Retkeilijät keskustelevat metsässä olevan turvekammin edustalla. Kammin oven yllä on oksista muotoiltu teksti "Sudenpesä". Vanha valokuva.

Eräretkeilyn kestosuosikki

Retkeilijät ovat suosineet Koilliskairaa 1950-luvulta asti, vaikka kävijöiden määrä oli tuolloin vielä pieni. Ensimmäisiin eräretkeilijöihin kuului Kullervo Kemppinen, joka kirjoitti alueesta kaksi kirjaa: Poropolku kutsuu ja Lumikuru. Kirjat tekivät aluetta tunnetuksi. Kansallispuiston perustamisen jälkeen suosio retkeilijöiden keskuudessa kasvoi entisestään, ja nykyään puisto kuuluu Suomen suosituimpiin eräretkeilyalueisiin. Kansallispuiston käyntimäärät ovat vuosittain yli 300 000.

Urho Kekkosen kansallispuisto

  • Perustettu 1983
  • Pinta-ala 2549 km²

Urho Kekkosen kansallispuiston piirretty tunnus. Soikeassa tunnuksessa on kuvattu maakotka, joka lentää tuntureiden yllä.  Tunnuksen ulkoreunoilla kiertää teksti: Urho Kekkosen  kansallispuisto álbmotmeahcci.

Urho Kekkosen kansallispuiston tunnus on maakotka tuntureiden yllä.