Syötteen kansallispuisto avaa ikkunan alueen rikkaaseen maankäytön historiaan. Puiston tunnuskin kuvaa tätä perinnettä 1800-luvulta nykypäivään: aluksi Syötteen kuusikkovaarojen rinteiltä nousivat kaskisavut, ja myöhemmin niittysauna odotti heinämiehiä vaarojen lomassa olevilla suoniityillä.

Vinkki: Voit tutustua alueen historiaan Syötteen luontokeskuksen näyttelyssä. Kansallispuiston ja sen ympäristön historiaa on koottu myös Maankäytön historia Syötteen alueella -julkaisuun.

Kaskiviljely – savolaisten tuliainen

Pudasjärven ja Taivalkosken erämaihin saapui 1500-luvun loppupuolella savolaisia, jotka toivat mukanaan kaskiviljelyn taidon. Nykyisen kansallispuiston alueella oli runsaasti kaskiviljelyyn sopivia kuusikkovaaroja, jotka hyödynnettiin tarkoin – luvalla tai ilman. Kaskiviljaa viljeltiin alueella vielä 1800-luvun puolivälissä, ja perinteestä kertovat puiston monet aho-päätteiset paikannimet, kuten Halla-aho, Virsuaho ja Karhuaho.

Kaskenpoltto ja kaskista karanneet metsäpalot synnyttivät alueelle ensin lehtimetsiä, jotka muuttuivat ajan kuluessa lehti- ja havupuiden muodostamiksi sekametsiksi. Sekametsät ovat rikastuttaneet Syötteen lajistoa, ja muun muassa harvinainen liito-orava on hyötynyt kaskeamisesta.

Kaskeaminen alkoi hiipua sen jälkeen, kun Metsähallitus perustettiin vuonna 1859. Kaskenpoltto kulutti metsävaroja, ja Metsähallitus halusi säästää niitä sahateollisuuden tarpeisiin.

Niittykulttuuri – karjatalouden edellytys

Metsähallituksen asettamat kaskeamisrajoitukset pakottivat torpparit siirtymään karjatalouteen 1860-luvulla. Ennen sitä alueen peltotalous oli ollut kehittymätöntä. Torppien pienialaisilla, jopa alle puolen hehtaarin pelloilla kasvatettiin leipäviljaa ja perunaa. Niinpä karjan talviheinä piti koota lukuisilta kruununmaan luonnonniityiltä. Luonnontilaiset suot kuitenkin tuottivat kehnosti, eikä niitä voitu niittää joka vuosi. Viimeiset heinät niitettiin luonnonniityiltä 1960-luvulla.

Jylkynpaiseen patoniitty nykyään. Kuva: Jorma Luhta

Soita parempia niittokohteita olivat notko- ja luhtaniityt, sillä tulvavesi esti niiden sammaloitumisen ja metsittymisen. Siksi niityn läpi virtaavaan puroon rakennettiin tammi eli pato, jolla vesi nostettiin heinänkasvun ajaksi niitylle. Heinäkuun lopulla ennen niittoa pato avattiin ja niitty kuivatettiin. Kansallispuiston tunnettuja patoniittyjä ovat Taivalkosken Jylkynpaise ja Uusipaise sekä Pudasjärven Moskavaaranpaise. Nimien paise-pääte kuvaa myös paisutukseksi kutsuttua veden nostoa niitylle.

Myös järvien ja lampien rantojen luhtaniityt olivat ravinteikkaita ja hyväkasvuisia, ja laskemalla järven vettä saatiin rantaan lisää niittymaata. Vaara-Salmisen rannalla Salmitunturissa sijaitsee hieno rantaniitty. 

Vinkki: Tutustu niittykulttuuriin Rytivaaran kierros -päiväreitillä! Latolammen suoniitylle on rakennettu lato ja niityn tulvittamiseen tarvittava pato samoille paikoille, joilla ne ovat vanhastaan sijainneet. Suoniitty kuului ennen Rytivaaran kruununmetsätorpalle. 

Perinnemaisemat – niittykulttuurin perintö

Syötteellä voit retkeillä niittykulttuurin ajalta periytyvissä arvokkaissa perinnemaisemissa. Valtakunnallisesti arvokas Peuronojan juoksutusniitty sijaitsee aivan kansallispuiston rajan läheisyydessä Jaaskamonvaaran ja Isovaaran välissä. Latva-Korte-Kärppävaaran alueella sijaitseva Liiverin niitty on luokiteltu maakunnallisesti arvokkaaksi maisemaksi. Paikallisesti arvokkaita niittyjä ovat Selkävaaran ja Ahmavaaran välissä sijaitsevat Latvalamminsuon ja Ahmalammin suoniityt sekä vuosittain niitettävä Rytivaaran torpan pihaniitty.

Latvalamminsuon perinnemaisema. Kuva: Jorma Luhta

 

Metsätalous – tärkeä lisäelinkeino

Metsätyöt olivat tärkeä lisätulojen lähde torppareille ja talonpojille. Kun heinänteko suoniityillä päättyi, lähdettiin savotoille, ja joskus kaukaisilla hakkuutyömailla saattoi vierähtää koko talvi.

Sahalaitosten toiminta vilkastui 1800-luvun lopulla, kun Pohjanlahden rannikon isot ja tehokkaat höyrysahat otettiin käyttöön. Iijoki tarjosi erinomaisen väylän puunkuljetukselle. Metsistä korjattiin vain suurimmat tukkipuut, jotka kuljetettiin talvisin hevosilla uittoväylien varrelle. Tukit uitettiin Syötteen alueen metsäpuroja pitkin Iijokeen. Puroihin rakennettiin tammia eli uittopatoja, joilla nostettiin lumien sulamisvettä purojen latvoille. Lisäksi purojen kapeikkoihin rakennettiin uittorännejä helpottamaan tukkien kulkua. Kansallispuistossa voi yhä nähdä savottakämppien, uittopatojen ja uittorännien jäänteitä.

Syötteen ja Sarakylän ympäristössä oli suursavottoja vielä 1940- ja 1950-luvuilla, kun Suomi maksoi Neuvostoliitolle sotakorvauksia. Nykyisen kansallispuiston alueen viimeiset suuret savotat sijoittuivat 1900-luvun alkupuolelle, Jaaskamonvaaran ympäristöön. Kansallispuiston runsaat vanhat metsät osoittavat, että laajamittainen metsätalous ei yltänyt korkealla sijaitseviin lakimetsiin, joilta puun korjaaminen ja kuljetus olisi ollut kallista ja hankalaa.

Pyyntikulttuuri – vuosituhansien perinne

Pyyntikulttuuria on harjoitettu Syötteellä tuhansien vuosien ajan. Se oli 1700–1800-luvuilla tärkeä paikallisväestön elinkeino ja vähävaraisille elinehto vielä 1900-luvun puolella. Tärkein riistalaji oli 1700-luvulle asti metsäpeura, mutta lisäksi alueella on pyydetty muun muassa karhuja, hirviä, metsäkanalintuja, pienpetoja, saukkoja, majavia ja oravia. Valtion metsissä käytettiin yleisesti laittomia pyydyksiä, kuten ansoja ja koukkuja.

Perimätiedon mukaan kansallispuiston korkeimmalla vaaralla, 422 metriä korkealla Pyhitysvaaralla, on uhripaikka, jossa on varmisteltu pyyntionnea kautta historian. Erätaloudesta muistuttavat yhä monet paikannimet, kuten Hirvikumpu, Hirvihete, Peuransuo, Ahmasuo, Oravivaara ja Hanhilampi. Voit tutustua vanhaan eräkulttuuriin Syötteen luontokeskuksen näyttelyssä.

Syötteen ansapolun oravanpyytäjät. Piirros: Ilkka Karttunen

 

Porotalous – kaskiviljelyn kumppani

Syötteen alueen uudisasukkaat oppivat poronhoidon metsäsaamelaisilta 1700-luvulla. Porotalous ja kaskiviljely tukivat toisiaan: Kun metsiä kaadettiin kuivumaan ja odottamaan polttamista, maassa makaavien kuusten naava ja luppo tarjosivat poroille talviruokaa. Toisaalta kun kaskeaminen yleistyi ja laajentui, hyvät kaskimaat siirtyivät yhä kauemmas ja erätalonpojat tarvitsivat poroja kuljettamaan heinää ja kaskiviljaa pitkien ja vaikeakulkuisten taipaleiden päästä.

Poronlihasta alkoi 1800-luvun loppupuolella tulla yhä tärkeämpi kauppatavara, ja poron muut käyttömuodot jäivät pikkuhiljaa taka-alalle. Samoihin aikoihin alettiin perustaa poropaliskuntia eli poronhoitoyhtymiä, jotka toimivat edelleen. Lue lisää paliskunnista ja poronhoidosta Paliskuntain yhdistyksen verkkosivuilta.

Muinaisjäännökset – ihmisen esihistorialliset ja historialliset jäljet

Vinkki: Kansallispuistossa voit yhä nähdä pyyntikuoppia ja muita jälkiä esihistoriallisen ajan ihmisistä. Ahmavaaran rakka-alueella voi tutustua vanhoihin kivilatomuksiin. Kivet on koottu kesäaikaan, ja ne on ollut tarkoitus kuljettaa talvella asumusten tulisijojen rakennusmateriaaliksi. Puistossa on myös historiallisen ajan jäänteitä, muun muassa niittysaunojen ja -latojen sekä porokämppien pohjia, savottakämppien raunioita ja tervahautoja. Lisäksi saatat nähdä merkkipuita, joihin on kaiverrettu kuolinvuosia tai metsästystapahtumia.

Kansallispuisto suojelee Syötteen luontoa

Syötteen kansallispuisto perustettiin vuonna 2000 suojelemaan koillismaalaista vaaramaisemaa, erikoisia rinne- ja lakisoita sekä kuusikkometsiä ja niiden lajistoa. Kansallispuiston perustaminen on edistänyt myös matkailukeskuksen luontomatkailutoiminnan kehittämistä. Puisto koostuu neljästä alueesta: Syöte, Maaselkä, Latva-Korte-Kärppävaara ja Salmitunturi. 

Syötteen kansallispuisto

  • Perustettu 2000
  • Pinta-ala 299 km²

Syötteen kansallispuiston tunnus - niittylato

Syötteen kansallispuiston tunnus on niittylato