Yksi saari, monta isäntää
Kaskeaminen palasi Linnansaareen
Haukiveden saarten käyttö 1600- ja 1700-luvuilla
Linnansaaren 60-vuotinen historia kansallispuistona

Yksi saari, monta isäntää

Kansallispuiston pääsaaressa Linnansaaressa ja sen torpassa astut keskelle historiaa. Saarta on käytetty kaski-, heinä- ja laidunmaana ainakin 1700-luvulta asti. 1850-luvulla Linnansaari kuului Waahersalon yläkartanolle ja oli kartanon omistamista Haukiveden saarista suurin. Saari pysyi pitkään asumattomana, mutta vuonna 1852 rakennettua torppaa ovat sittemmin isännöineet torpparit, savottamiehet, metsänvartijat ja Metsähallitus.

Torpan pihapiiriä hoidetaan niittämällä. Kuva: Hanne Liukko

Torppari Adolf Lyytikäinen rakensi Matti-veljensä kanssa kaskiaholle vuonna 1852 vain hirsisen savupirtin, joka pikkuhiljaa laajentui nykyiseksi torpaksi. Linnansaaren torpassa ehti elää monta torpparia, ja välillä se toimi myös savottamiesten majoituskämppänä, kunnes valtio osti tilan metsänvartijan virkataloksi vuonna 1913.

Metsänvartijan torppa lakkautettiin vuonna 1936, ja metsänvartija Oskari Parviainen joutui käymään vuosien taistelun ennen kuin sai lunastettua tilan takaisin itselleen vuonna 1940. Parviaisen pojan kuoltua jatkosodassa tilanpito jäi. Sen jälkeen tilaa viljelivät vuokralaiset, kunnes se autioitui 1950-luvulla.

Lopulta valtio osti tilan Oskari Parviaisen perikunnalta vuonna 1975 ja liitti sen Linnansaaren kansallispuistoon. Nyt Linnansaaren torppa on kunnostettu nähtävyydeksi, jossa voit tutustua vanhan ajan elämäntyyliin.

Lue lisää

Kaskeaminen palasi Linnansaareen

Linnansaaren kansallispuistossa kasvaa runsaasti lehtipuustoa pitkään jatkuneen ja laaja-alaisen kaskikulttuurin perintönä. Pääsaarella ei 1850-luvulla ollut lainkaan kuusimetsää, ja noin kymmenesosa sen pinta-alasta oli kaskettuna.

Ei savua ilman tulta! - Kaskisavut kertovat perinnemaiseman hoidosta. Kuva: Pekka Innanen

1900-luvun vaihteessa Linnansaaren metsät siirtyivät Waahersalon kartanon maiden mukana Osakeyhtiö Collinille. Yhtiö teki metsissä suuria savottoja, joissa hakattiin harsintamenetelmällä kaikki tukkipuun mitat täyttävä puusto. Kun valtio osti Linnansaaren ja saariston tilat vuonna 1915, metsien kunto oli harsintahakkuiden jäljiltä heikko.

Valtio teki suunnitelman metsien uudistamiseksi ja vuokrasi lohkotut alat halukkaille kaskettaviksi.  Linnansaaren kaskeaminen jatkui 1940-luvulle asti, ja ahkerimmin kaskea poltti metsänvartijan perhe. Viimeiset metsätaloudelliset hakkuut tehtiin Linnansaaressa vuonna 1955.

Vuonna 1993 Linnansaaressa poltettiin pitkästä aikaa ensimmäinen kaski. Nyt kaskeamisen ja hoitotyön tavoitteena on palauttaa maisema 1930-luvun tilaan, jotta kävijät voivat tutustua vanhan ajan elämään ja maatalouteen.

Haukiveden saarten käyttö 1600- ja 1700-luvuilla

Kaskiviljelykset ja rantaniityt 1600-luvulla

Haukiveden saarten varhaisimmista vaiheista saa hyvän kuvan 1620-luvulla laaditun, ns. Habermanin maakirjan avulla. Kyseinen asiakirja on verotusta varten laadittu maantarkastusluettelo, johon koottiin tiedot myös Rantasalmen kylien ja niiden asukkaiden omistamista viljelyksistä, ja tilojen ulkopuolella sijainneista kaskista ja niityistä.

Johan Habermanin tekemä maakirja kertoo paljon Haukiveden saarien käytöstä. Tämän maantarkastusluettelon mukaan monilla Linnansaaren kansallispuiston alueen saarilla oli kaskia, ja saarilla oli myös paljon luonnonniittyjä joilta kerättiin heinää. Osa kaskista ja niityistä oli yksittäisten talonpoikien hallussa, osa taas kuului useamman miehen muodostamalle työyhteisöille, ns. kaskiyhtiölle. Esimerkiksi puiston luoteisnurkassa sijaitsevilla Huusalon, Lehti- ja Vuorikiukaan saarilla oli kaskia, jotka kuuluivat peräti kymmenen miehen muodostamalle kaskiyhtiölle. Haukiveden saarilla sijainneet kasket olivat keskimääräistä pienempiä, korkeintaan kahden tynnyrinalan (noin hehtaarin) suuruisia.

Saaria kaskesivat ja niiden rantaniittyjä niittivät useiden Haukiveden ympäristössä sijainneiden kylien asukkaat. Kansallispuiston keski- ja kaakkoisosassa sijaitsevia saaria käyttivät pääasiassa Vaahersalon ja Putkisalon kyläläiset (Kaitasaari, Laattaansaari, Hevossalo, Lamposaari, Pirttisaari, Pöllänsaari, Tuunaansaari (Iso-Tuunaa?), Linnansaari, Laivosaari, Issakka, Iso-Kontio, Jänissaari, Käärmeluoto, mahdollisesti myös Itä-Honkanen tai Päivä-Honkanen).

Kansallispuiston luoteispuolella sijaitsevia saaria nauttivat puolestaan Rantasalmen, Heinäveden, Kerisalon, Kotkatlahden, Voinsalmen ja Jurvalan kylien talonpojat. Näiden kylien kaskia ja niittyjä sijaitsi ainakin seuraavilla saarilla: Huusalo, Vuorikiukas, Lehtikiukas, Huuhinsaari, Horkansaari, Kytösaari, Kusiaisluoto, Honka- ja Lehti-Pellavi, Jänissaari, Ketvelsaaressa, (mahdollisesti myös Suuri- tai Pieni-Pöljä ja Paavalinsaari).

Haukiveden saaret turvapaikkana 1700-luvulla

Kustaa III:n vuonna 1788 aloittaman sodan aikana kesäkuun 22. päivänä 1788 kerrotaan rantasalmelaisten paenneen uhkaavien venäläisjoukkojen tieltä Haukiveden saariin, mutta kun venäläiset eivät edenneetkään alueelle, palasivat monet jo juhannukseksi takaisin mantereelle.

Lähde

  • Kumpulainen Jouni: Linnansaaren kansallispuiston historiaselvitys, Metsähallitus 2006

Linnansaaren 60-vuotinen historia kansallispuistona

Kansallispuiston perustaminen ja laajeneminen

Saimaan vesistöön kuuluvalla Haukivedellä sijaitseva Linnansaaren kansallispuisto perustettiin vuonna 1956. Puistoon kuului lähes koko Savonlinnan hoitoalueen alainen Waahersalon puisto. Linnansaaren saariston läpi kulki laivareitti jo 1800-luvun puolella. Varsinainen Heinäveden reitti, joka yhdistää Haukiveden ja Kallaveden, valmistui vuonna 1906.

Kansallispuiston ensimmäiset vuodet olivat kuitenkin hiljaiseloa. Puiston perustamista ei ole mainittu Savonlinnan hoitoalueen vuosikertomuksessa. Puiston perustaminen oli alkuaikoina vieras asia myös lähiseutujen asukkaille. Paikallislehdet eivät tehneet siitä edes kesäisiä matkailun edistämisjuttuja. Perustamisvuonna Haukiveden ja Äimisveden saaristoon palkattiin kuitenkin vartijat A. Hypen ja F. Rissanen. Vuonna 1961 Linnansaaren kansallispuisto erotettiin erilliseksi vartiopiiriksi, jonka metsänvartijaksi määrättiin luotsi Lauri Lybeck. Kansallispuiston ensimmäisenä valvojana toimi kalastaja Eino Heiskanen Porosalmelta. Louhimaan tila (Linnansaaren torppa) hankittiin valtiolle osaksi puistoa vuonna 1975.

Puistoihin haluttiin vain sellaista käyttöä, joka ei vaarantanut alueen luontoa. Puiston hoidon perustaksi laadittiin Linnansaaren kansallispuistolle ensimmäinen runkosuunnitelma vuonna 1977. Linnansaaren tehtäväksi katsottiin rauhallisten luonnontilaisten alueiden säilyttäminen, ja toisaalta pääsaaren kulttuuriperäisten maisemien entistäminen ja hoito yleisinä nähtävyyksinä. Linnansaarta ryhdyttiin kehittämään alueen pääkohteena.

Valtion asettama kansallispuistokomitea ehdotti vuonna 1976 Linnansaaren kansallispuiston laajentamista, koska Haukiveden saaristo oli kansainvälisesti merkittävä järviluonnon kokonaisuus. Vaihtelevan vesimaiseman lisäksi saarten luonto on monipuolinen ja Haukiveden saaristo on myös keskeinen erittäin uhanalaisen saimaannorpan lisääntymisalueena. Kansallispuistokomitean mietintö herätti laajaa keskustelua ja paikallisesti myös voimakasta vastustusta.

Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen Linnansaaren kansallispuiston laajentamisesta kansallispuistokomitean mietinnön pohjalta vuonna 1978. Puistoa päätettiin laajentaa 3800 hehtaarin suuruiseksi. Kaikki laajennukseen rajatut maat eivät olleet valtion omistuksessa, joten ne päätettiin vähitellen hankkia valtiolle. Laajennusta koskeva laki astui voimaan vuoden 1982 alussa.

Linnansaaren kansallispuisto edustaa järviluontoa parhaimmillaan

Kansallispuistoon kuuluu monituisia luotoja ja kareja lintuineen sekä satoja saaria vehreine lehtoineen. Pitkäaikaisen kaskeamisen, vanhakantaisen peltoviljelyksen ja laiduntamisen ansiosta saarella on monenlaista perinnekasvillisuutta: tuoreita ja kosteita niittyjä, hakamaita ja kaskimetsiä. Niittyjen hoito aloitettiin Linnansaaren torpan pihapiirin niittämisellä. Kaskimetsien uudistaminen aloitettiin vuonna 1993 polttamalla ensimmäinen kaski pitkä tauon jälkeen. Saaren kulttuurimaisemia pyritään pitämään yllä viime vuosisadan alun maankäyttömuotoja vastaavina.

Ulappojen uumenissa on puiston ainutlaatuisin aarre - saimaannorppa. Linnansaaren maisemissa retkeillessä mielessä monella kaihertaa, että joko tälläkin reissulla silmiin sattuu norpan pään pulpahtaminen pinnalle! Norppa viettääkin suurimman osan elinajastaan pinnan alla. Linnansaaren kansallispuisto on norpan tärkeimpiä elinalueita.Retkeilijöitä Sammakkoniemen leirintäalueella. Kuva: Hanne Liukko

Matkailijat eivät tarvitse omaa venettä päästäkseen tutustumaan Linnansaaren kansallispuiston kauniisiin järvimaisemiin. Kesäisin Haukivedellä liikennöivät vuoroveneet. Suosittu Sammakkoniemen leirintäalue mökkeineen tarjoaa retkeilijöille yösijan sulan veden ajan. Alueella ei nautita vain Saimaan suvesta, vaan nykyisin puiston käyttö on lähes ympärivuotista. Vuonna 2015 Linnansaaren kansallispuistossa on arvioitu olleen noin 30 000 käyntikertaa kesäkautena. Retkiluistelijoiden määräksi talvella 2015 arvioitiin Sammakkoniemessä noin 3500 käyntikertaa. Linnansaareen pääsee talvella retkiluistellen ainoastaan merkittyä ja huollettua reittiä pitkin Savonlinnan Oravista ja Rantasalmen Porosalmelta. Reitti on linjattu huolellisesti ja retkeilijöitä ohjeistetaan pysymään reitillä saimaannorpan pesimärauhan turvaamiseksi.

Lähde

  • Vauramo Anu: Linnansaaren torppa, Metsähallitus, 1994
  • Kumpulainen Jouni: Linnansaaren kansallispuiston historiaselvitys, Metsähallitus 2006

Lue lisää

 

 

Linnansaaren kansallispuisto

  • Perustettu 1956
  • Pinta-ala 97 km²

Linnansaaren kansallispuiston tunnus - saimaannorppa

Linnansaaren kansallispuiston tunnus on saimaannorppa