Kolin luonto

Kuva: Kirsi Hassinen

Kolin kansallispuistossasykähdyttävät kumpuilevat vaarat, vanhat metsät, rehevät lehdot ja värikkäät ahot. Täällä näet sekä villiä luontoa että hoitoa vaativia perinnemaisemia.

Näin huolehdimme luonnosta

Kolin luonto

Samoa koivuvaltaisissa kaskimetsissä, kulje ahoilla tai katsele kallioilta komeita maisemia. Kolin vaihteleva luonto tarjoaa valtavasti nähtävää. Metsässä kohtaat Pielisen puolen itärinteiden salaperäiset ja synkät kuusikot sekä purojen varsien rehevät lehdot. Talvella tykkylumikuuset muodostavat vaarojen lakiosiin kiehtovia hahmoja. Lakialueilla ja länsirinteillä voit kulkea karuissa männiköissä.

Opas Kasken kierroksella kaskikoivikon siimeksessä. Kuva: Tuuli Jansson

Kolin geologia

Muinaisia mullistuksia

Kolin kalliot tarjoavat näkyvän ja käsinkosketeltavan esimerkin muinaisten mannerlaattojen liikkeistä, vuorijonojen muodostumisesta ja jääkausien jäljistä. Valtavat siirtolohkareet, lohkareluolat ja aallonmerkkikalliot ovat nykyretkeilijän löydettävissä olevia esimerkkejä Kolin vaiherikkaasta historiasta.

Vaarajono lokakuun aamuna. Kuva: Tiina Hakkarainen

Kolin vaarajono sijaitsee kahden eri-ikäisen kallioperäalueen rajalla. Kolin vaaroilta itään oleva alue on Suomen vanhinta, yli 2,6 miljardia vuotta vanhaa kallioperää, joka on pääosin graniittigneissiä. Vaarajonon länsipuolinen alue on nuorempaa liuskekiveä, joka Kolilla koostuu pääasiassa kovasta kvartsiitista. Vaaleaa kvartsiittikalliota leikkaavat tummat magmakivilajien juonet (pääosin diabaasia), jotka ovat jähmettyneitä muinaisten tulivuorten laavan ulostulokanavia.

Kolin alueen kallioperä joutui voimakkaan mullistuksen kohteeksi tuliperäisen saariston työntyessä mantereen päälle noin 1,9 miljardia vuotta sitten. Poimutuksessa syntyi Karelidien vuoristo. Rapautuminen on kuluttanut alkujaan lähes Himalajan kokoisen vuorijonon nykyisiin mittoihinsa. Vain kovin kiviaines, kvartsiitti, on jäänyt jäljelle. Ukko-Kolin päällä voi istuskella rapautumisen seurauksena paljastuneella lähes puhtaan valkoisella kvartsiitilla.

Jääkauden jäljet

Kolin alueen vallitseva maalaji on moreeni. Kansallispuiston läheisyydestä löytyy esimerkkejä jääkauden aikaisista moreenimuodostumista, kuten kumpumoreenista ja drumliineista. Jääkauden melko rajuistakin hyväilyistä johtuen Kolin kalliot ovat saaneet niille ominaiset silottuneet ja pyöristyneet muodot.

Kansallispuiston itäpuolella, Pielisellä, kulkee noin 13 kilometrin mittainen saarina näkyvä harjujakso, joka on muodostunut viimeisen jääkauden sulamisvaiheessa jäätikön reunan lähellä sijainneen railon pohjaan. Hiekkarantainen harjujakso on valtakunnallisesti merkittävä harjuluonnon suojelukohde.

Pielinen - Suomen viidenneksi suurin järvi

Pielinen kuuluu Vuoksen vesistöön. Järven kokonaispituus on 93 kilometriä ja keskisyvyys alle 10 metriä. Syvin kohta, 61 metriä, on mitattu järven pohjoispäästä. Pielinen on Suomen viidenneksi suurin järvi, ja kerää vetensä laajalta alueelta. Vedenkorkeus vaihtelee järvessä huomattavasti. Laajan valuma-alueen johdosta Pielisen vedenkorkeus nousee keväisin lumien sulamisen jälkeen aina juhannukseen saakka.

Jääkauden päättyessä Pielisen jääjärvi lainehti huomattavasti nykyjärveä suuremmalla alueella. Kolin seudulla Pielisen vanhin eli ylin rantaviiva on noin 30 metriä nykyisen järvenpinnan yläpuolella. Kansallispuistosta voi löytää monia muinaisia rantatasanteita ja -kivikoita.

Lähteet

Hyvärinen, H. ja Rainio, H. 2000. Kallistuva Pielinen. Julkaisussa Lovén, L. & Rainio.H. (toim.). 2000. Kolin perintö - kaskisavusta kansallismaisemaan. Gummerus. Jyväskylä.
Lyytikäinen, A. 1991. Kolin luonto, maisema ja kulttuurihistoria. Kolin luonnonsuojelututkimukset. Vesi- ja ympäristöhallituksen monistesarja 308. 111 s.
Kohonen, J. ja Rainio, H. 1992. Kolin synty - kansallismaiseman geologinen historia. Geologian tutkimuskeskus. Moniste. 16 s.
Kohonen, J., Marmo, J. & Vuollo, J. 2000. Kolin kallioperän syntyvaiheet. Julkaisussa Lovén, L. & Rainio.H. (toim.). 2000. Kolin perintö - kaskisavusta kansallismaisemaan. Gummerus. Jyväskylä.
Rainio, H. 2000. Jääkausi muotoilee Kolin maisemaa. Julkaisussa Lovén, L. & Rainio.H. (toim.). 2000. Kolin perintö - kaskisavusta kansallismaisemaan. Gummerus. Jyväskylä.

Suomen eteläisin tykkylumi

Kolin vaarat ovat lähes 2 miljardia vuotta sitten muodostuneen Karelidien vuorijonon jäänteitä. Vaarajonon ja koko Etelä-Suomen korkein kohta, Ukko-Koli, kohoaa 347 metriä merenpinnan ja 253 metriä Pielisen pinnan yläpuolelle. Kolin alueella saatat nähdä erikoisia geologisia muodostumia, esimerkiksi aallonmerkkikallioita tai jääkauden aikaansaannoksia, kuten Pielisestä nousevien Purjesaarten kapean jonon. Lue lisää Kolin geologiasta.

Akka-Kolin reitin varrelta. Kuva: Tiina Hakkarainen

Kolin ilmasto poikkeaa ympäröivän alueen ilmastosta. Vaarojen viereinen Pielinen lämmittää etenkin syksyisin ympäristöään, ja kesäisin järvestä nouseva kosteus tiivistyy sumuksi ja sateiksi vaarojen itärinteille. Lämpötila laskee vaaroille kavuttaessa. Viileän ilmaston takia löydät vaarojen lakialueilta pohjoisia metsätyyppejä ja talvisin upeita tykkylumiesiintymiä (www.ilmatieteenlaitos.fi).

Kukkaloistoa ja harvinaisia perhosia

Koli on erinomainen paikka ihailla ahojen kukkaloistoa ja tutustua harvinaisiin ahokasveihin, sillä kansallispuiston alueella on runsaasti vanhan kaski- ja niittytalouden aikana syntyneitä ahoja. Ne ovat tärkeitä elinympäristöjä harvinaistuville kasvi- ja perhoslajeille ja siksi valtakunnallisesti arvokkaita suojelukohteita. Ahojen vaatelias lajisto tarvitsee säilyäkseen jokavuotista niittoa. Ahoilla voit nähdä esimerkiksi erikoisia noidanlukkoja tai jäykkäkortista jäkkiä.

Päiväperhosia ja kimalaisia. Kuva: Miriam Pfähler

Vinkki: Jokaisella ahotyypillä on hieman muista poikkeava, sille tyypillinen lajistonsa. Paahteisilla ahoilla, kuten Havukanahon kedolla, voit tavata esimerkiksi kissankäpälän ja huopakeltanon. Kosteammalla Mustanaholla saatat nähdä muun muassa suo-ohdakkeen ja mesiangervon. Jos olet kiinnostunut ahoista, käy myös Mäkränaholla, Purolanaholla, Ikolanaholla ja Vaaralanaholla.

Kolin kasvillisuus on muutenkin rikasta ja vaihtelevaa, sillä alueella tavataan sekä pohjoisia että eteläisiä lajeja. Moni kasvi esiintyy Kolilla levinneisyysalueensa äärirajoilla.

Vinkki: Kun kapuat vaarojen rinteitä ylös ja alas, voit nähdä erilaisia luontotyyppejä rehevistä lehdoista kallioisiin karukkokankaisiin. Lehdoissa kukkii muun muassa harvinainen, vaniljantuoksuinen neidonkenkä.

Liito-oravia ja metsälintujen sirkutusta

Peippo. Kuva: Joonas Hirvonen

Jos onni on matkassasi, saatat nähdä Kolin vanhoissa sekametsissä suurisilmäisen liito-oravan, törmätä ilveksen jälkiin tai kuulla lammen rannalla majavan hännän loiskeen. Kansallispuistossa on myös runsaasti hirviä. Kolin vanhat metsät, kaskialueet ja ahot tarjoavat elinympäristöjä laajalle lajikirjolle.

Etenkin kansallispuiston pohjoisosassa voit kesäisin kuunnella moniäänistä pikkulintujen kuoroa, sillä siellä elää runsas metsälinnusto. Eri-ikäisissä metsissä viihtyvät myös metsot, teeret ja pyyt. Lisäksi Kolin asukkaisiin kuuluu monia uhanalaisia selkärangattomia, kuten palanutta puuainesta suosiva tuhkalatikka sekä Suomessa ainoastaan Kolin seudulla ja Sipoossa elävä harmaasulkukotilo.

Montako lajia Kolilla elää?

Kolin kansallispuistossa on vuosien mittaan havaittu ainakin 4078 eliölajia. Mistään muusta kansallispuistosta ei ole koottuna yhtä kattavaa lajilistaa.

Hyönteisiä, hämähäkkieläimiä ja nilviäisiä eli selkärangattomia eläinlajeja on Kolilta löytynyt yhteensä 2310 lajia. Ylivoimaisesti eniten havaintoja on kertynyt hyönteisistä, kaikkiaan 2211 lajista. Selkärankaisia eläimiä on listattu kaikkiaan 191 lajia. Niistä suurin osa, 148 lajia, on lintuja. Nisäkäslajimäärä on 26, ihminen mukaan luettuna. Lepakoita on havaittu neljä ja kaloja 11 lajia. Kaikki eläinlajit löydät listattuina täältä.

Kuva: Maarit Similä

Myös sienten lajimäärä on suuri, 879 lajia. Kasveja on havaittu 596 lajia, joista 385 on putkilokasveja ja 211 sammalia. Jäkälälajeja on löydetty 101. Kaikki havaitut kasvi- ja sienilajit on lueteltu tässä listassa.

Tiedot perustuvat lukuisiin eri lähteisiin ja ovat peräisin enimmäkseen 2000-luvulta. Metsähallitus on teettänyt Kolin alueella monia lajistoselvityksiä eri eliöryhmistä ja lisäksi listalle on koottu lajihavaintoja harrastajien tietokannoista. Metsähallituksen järjestämä Bioblitz-lajikartoitustapahtuma elokuussa 2018 tuotti uusia havaintoja 370 lajista, joita ei ollut aikaisemmin raportoitu alueelta. Bioblitzissä 25 eri eliöryhmien asiantuntijaa yritti löytää 24 tunnin aikana mahdollisimman monta eri lajia kansallispuistosta. Vuorokaudessa havaittiin kaikkiaan 1113 lajia.

Vaikka Kolin lajimäärä saattaa kuulostaa suurelta, monet lajit etenkin huonosti tunnetuissa eliöryhmissä odottavat vielä löytäjäänsä. Onkin todennäköistä, että lajilistan pituus kasvaa vuosi vuodelta.

Kaskikoivikot Kolilla

Kuva: Maarit Similä

Kaskea raatamassa. Kuva: Metla/Ismo Hyttinen

Kolilla voit tutustua vanhoihin perinnemaisemiin, joita vaalitaan ja hoidetaan säännöllisesti. Jokavuotisiin töihin kuuluu muun muassa ahojen niittoa ja kasken polttoa. Vanhat kaskimetsät säilytetään lehtipuuvaltaisina poistamalla niistä kuusia. Myös eläimet auttavat säilyttämään kulttuurimaisemaa: kesäisin voit nähdä kansallispuiston perinnepihoissa laiduntavia suomenlampaita ja harvinaista itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä

Lehtipuuvaltaisia lehtoja hoidetaan niin ikään poistamalla niistä varjostavia ja maaperää happamoittavia kuusia. Kansallispuiston alueen entisiä talousmetsiä ja ojitettuja soita on ennallistettu (www.metsa.fi) eli palautettu luonnontilaisiksi.

Vinkki: Tutustu ennallistamiseen puiston eteläosassa kulkevalla Ennallistajan polulla.

 

 

Suojelua niittämällä

Heinätyöt. Kuva: Tiina Hakkarainen

Avoimen maiseman ja taantuvien lajien turvaaminen

Kolin vaarat saivat pysyvän asutuksen 1700-luvun puolivälissä. Tuolloin ahertaneet miehet ja naiset raivasivat metsät kaskeamalla. Tilojen ja torppien ympärille muodostui niiton ja karjan laidunnuksen myötä kaskiahoja, hakamaita ja metsälaitumia.

Monet Kolin vanhoista tiloista autioituivat 1900-luvulla, ja avoin maalaismaisema alkoi metsittyä. Joitakin nykyisen kansallispuiston alueella sijaitsevia ahoja on kuitenkin hoidettu niittämällä näihin päiviin saakka, minkä lisäksi jo metsittyneitä alueita on raivattu avoimiksi tai otettu laidunkäyttöön. Näillä hoitotoimilla turvataan maiseman monimuotoisuus, säilytetään vanhoja työtapoja sekä suojellaan harvinaistunutta lajistoa.

Perinnemaisemia (www.metsa.fi) pyritään suojelemaan niiden ominaispiirteiden säilyttämiseksi. Erityisesti ahoilla esiintyy monia umpeenkasvun myötä harvinaistuneita kasvilajeja. Lisäksi monet perhoset, kuten kirjoverkkoperhonen ja ahoaamukääriäinen, suosivat juuri ahojen kasvillisuutta.

Kolin Mäkränaho. Kuva: Markku Tano

Rikkautena erilaiset ahot

Valtakunnallisesti arvokkaita, pitkään niittämällä hoidettuja tuoreita ahoja Kolin alueella edustavat Mäkrän-, Ikolan-, Purolan- ja Havukanaho. Niillä voi yhä kuljeskella kesäpäivänä ahomansikoita maistellen ja päivänkakkaroita tai harvinaistuneita kirkiruohoja ihaillen. Havukanaholla ja Mäkränaholla on myös harvinaista kuivaa ketoa, jolla kukkivat kissankäpälät ja ketoneilikat.

Kosteat niityt ovat oma erikoisuutensa. Pielisen rannassa sijaitsevalla Mustanniityllä kasvavat muun muassa suokeltto, nurmitatar ja suo-ohdake. Hakamaat ja metsälaitumet ovat puustoisia perinneympäristöjä, joita voit nähdä Ollilan, Mattilan, Seppälän ja Lakkalan tilojen pihapiireissä.

Niittoa talkoovoimin ja laidunnusta alkuperäisrotujen avulla

Perinneympäristöjä pidetään avoimina niiton tai eläinten laidunnuksen avulla. Niitolla pystytään laidunnukseen verrattuna paremmin turvaamaan eri kasvilajien säilyminen. Kolin arvokkaimpia ahoja hoidetaankin yksinomaan niittämällä. Ahot niitetään loppukesästä osittain talkoovoimin.

Mattilan lampaat. Kuva: Kirsti Hassinen

Suomenlampaat, kyyttölehmät ja suomenhevoset laiduntavat kansallispuiston perinnepihojen liepeillä joka kesä. Kolilla halutaan tukea näiden Suomen alkuperäisrotujen säilyvyyttä ja tunnettavuutta. Kyytöt ovat uhanalaista itäsuomenkarjaa. Ne ovat sitkeitä ja sopeutuneet hyvin Suomen oloihin. Kyytön tunnistaa vaaleasta selästä ja tummista kyljistä.

Kolin kyytöt. Kuva: Kirsti Hassinen.

Kolin eläimistö

"Sinnepä ei hallin hammas eikä metsämiehen ansa"

Kansallispuiston alueella, metsästäjien ulottumattomissa, jänisten kanta kasvaa toisinaan suureksi. Louhikoissa piileskelevä ilves hyötyy tästä ja viihtyykin puiston alueella vakituisesti. Hoidetut ahot mahdollistavat runsaat myyrä- ja hiirikannat, jotka puolestaan turvaavat pienpetojen, kuten näädän ja kärpän, elinmahdollisuudet. Pikkunisäkäsharvinaisuuksia Kolilla edustavat itäiset lajit mustapäästäinen ja metsäsopuli.

Puiden latvuksiin tähystellessään voi havaita oravaa pienemmän liito-oravan singahtavan puusta toiseen. Liito-orava on vaarantuneeksi luokiteltu laji. Se vaatii elinympäristökseen vanhoja sekametsiä, joissa on haapoja tikankoloineen.

Kolin alueen ulkopuolella tehdyistä siirtoistutuksista levinnyt amerikanmajava (ent. kanadanmajava) on asettunut useisiin kansallispuiston eteläosan pienvesiin.

Kolin alueella tavataan sammakkoeläimiin kuuluvaa uhanalainen rupimanteri (ent. rupilisko) tai sen yleisempää sukulaista manteria (ent. vesilisko). Molemmat lajit elävät Kolilla esiintymisalueensa pohjoisrajoilla.

Siivekkäät ja evälliset

Vanhojen metsien lajeista Kolilla voi tavata esimerkiksi idänuunilinnun, pohjantikan ja peukaloisen. Lehtimetsissä voi kuulla mustapääkertun laulua tai lapinuunilinnun siritystä.

Merkittävimmät vesiympäristön lintulajit Pielisellä ovat kuikka ja selkälokki. Alueen suurimman selkälokkiyhdyskunnan voi bongata Kolin edustalta Sikosaaresta. Muuttomatkallaan Pielisen ylittää vuosittain myös huomattava määrä arktisia vesilintuja, kuten hanhia ja joutsenia.

Kolin kansallispuistoon kuuluvien Pielisen harjusaarten tuntumassa on voinut ennen seurata järvikutuisten lohikalojen kutua. Luonnonvaraiset järvilohet, taimenet ja harjukset ovat kuitenkin hävinneet Pielisestä ja näiden lajien kannat ovat istutusten varassa. Muikku, siika, hauki ja kuha ovat merkittävimmät Pielisessä polskivat saaliskalat.

Aarnisääskiä ja sinisiipiä

Palanutta puuainesta suosivat eliölajit ovat Suomessa harvinaistuneet tehokkaan metsäpalojen torjunnan myötä. Kolin kaskista ja polttamalla Hohtosinisiipi. Kuva: Metsähallitusennallistetuista metsistä on tullut uusia turvapaikkoja metsäpaloista hyötyville lajeille, kuten tuhkalatikalle. Tuhkalatikan luultiin jo hävinneen Suomesta, kunnes laji löydettiin Kolin kaskelta vuonna 1996.

Järeät, vanhat haavat ovat äärimmäisen tärkeitä monille lajeille. Harmaasulkukotilo on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu, valtavien haapojen rungoilla elävä maakotilo, joka on Suomessa löydetty vain Kolin seudulta. Haapavanhuksista tai niillä kasvavista käävistä nautiskelevat myös muut harvinaisuudet, kuten suomenpuukärpänen sekä salokääpiäinen.

Puiston vanhoissa metsissä surisee ja mönkii jo nimiltäänkin erikoisia lajeja, kuten aarnisääskiä ja isopehkiäisiä. Harvinaista kauneutta kansallispuistoon tuovat ahoilla ja metsäaukeilla vastaan liihottavat kirjoverkkoperhoset ja huhtasinisiivet sekä yleisemmät loistokultasiivet ja hohtosinisiivet.

 

Kesälaidunten ahkerat työläiset

Maaseutumaisema pysyy karjaeläinten ansiosta avoimena ja elävänä. Laidunalaa on kansallispuistossa toistakymmentä hehtaaria. Laidunkausi kestää toukokuulta syyskuulle. Vanhoissa pihapiireissä laiduntaa kyyttöjä, lapinlehmiä ja länsisuomenkarjaa sekä suomenlampaita. Mattilan pihassa tepastelevat horniolaiset maatiaiskanat.

Kesälaitumilla maisemia hoitavat alkuperäisrotujen eläimetSuomenhevonen Kuva: Kirsti Hassinen

Ollilassa, Mattilassa, Lakkalassa ja Seppälässä laiduntavat lampaat, lehmät ja hevoset. Erityisesti pienet palleroiset karitsat vievät sydämen, jolloin kokonaan unohtuu, että nekin ovat oikeasti kansallispuistossa tosi toimissa: töissä!

Ollilan karjan päivittäinen hoito tehdään yhteistyössä Kolin kotiseutuyhdistyksen kanssa (www.kolinkotiseutuyhdistys.fi). Seppälässä ja Lakkalassa laiduneläimet saavat parasta mahdollista kohtelua, sillä siellä eläimiä hoitavat paimenlomalaiset.

 

Kyyttö Kuva: Kirsti Hassinen

Lammaspaimennus on villantuoksuinen elämysloma

Metsähallituksen Kolin kansallispuistossa sijaitsevalla Lakkalan ja Seppälän pientiloilla on kesäisin paimenia huolehtimassa luonnonhoitajaeläinten päivittäisistä tarpeista. Paimenten tehtäviin kuuluu veden vaihtaminen, eläinten yleiskunnon seuraaminen ja eläinten siirto syödyltä laidunlohkolta seuraavalle. Karja on hyvä myös laskea päivittäin, jotta mahdolliset karkulaiset saadaan kiinni. Aikaa jää eläinten hoidon lomassa myös retkeilyyn. Seppälän ja Lakkalan tilojen pihoista pääsee suoraan esimerkiksi Herajärven kierros -vaellusreitille.Lampaat Kolilla. Kuva: Kirsti Hassinen

Paimenviikot ovat maksullisia. Maksulla katetaan tilan ylläpitokuluja ja luonnonhoidon kustannuksia. Kunkin paimenen pestistä on sovittu viikon mittaisella paimensopimuksella. Paimenella on käytössään päärakennuksen lisäksi pihan sauna. Ja tietenkin mahdollisuus rajattomaan villaterapiaan rapsutuksia janoavien lampaiden seurassa.

Metsähallituksen henkilökunta perehdyttää uudet paimenet kunkin viikon alussa, joten aiempaa kokemusta lampaiden hoidosta ei tarvita. Lammaspaimenet voivat halutessaan osallistua myös muihin kansallispuiston hoitotöihin.

Kesän paimenviikot ovat varattavissa tammikuussa, jolloin tarkemmat varausohjeet kerrotaan Kolin ajankohtaista-sivulla.

 

Lisätietoja Kolin kansallispuistosta

  • Perustettu 1991                                                            Julkaisuja Kolilta
  • Pinta-ala 30 km²                                                           (julkaisut.metsa.fi)

Kolin kansallispuiston tunnus - kaskikoivikko

Kolin kansallispuiston tunnus on kaskikoivikko