Kolin luonto

Kuva: Kirsi Hassinen

Kolin kansallispuistossasykähdyttävät kumpuilevat vaarat, vanhat metsät, rehevät lehdot ja värikkäät ahot. Täällä näet sekä villiä luontoa että hoitoa vaativia perinnemaisemia.

Näin huolehdimme luonnosta

Kolin luonto

Samoa koivuvaltaisissa kaskimetsissä, kulje ahoilla tai katsele kallioilta komeita maisemia. Kolin vaihteleva luonto tarjoaa valtavasti nähtävää. Metsässä kohtaat Pielisen puolen itärinteiden vanhat kuusikot sekä purojen varsien rehevät lehdot. Talvella tykkylumikuuset muodostavat vaarojen lakiosiin kiehtovia hahmoja. Lakialueilla ja länsirinteillä voit kulkea karuissa männiköissä.

Opas Kasken kierroksella kaskikoivikon siimeksessä. Kuva: Tuuli Jansson

Muinaisia mullistuksia

Kolin vaarajono sijaitsee kahden eri-ikäisen kallioperäalueen rajalla. Kolin vaaroilta itään on Suomen vanhinta, yli 2,6 miljardia vuotta vanhaa kallioperää, joka on pääosin graniittigneissiä. Vaarajonon länsipuoli on nuorempaa liuskekiveä, joka Kolilla koostuu pääasiassa kovasta kvartsiitista. Vaaleaa kvartsiittikalliota leikkaavat tummat magmakivilajien juonet (pääosin diabaasia). Ne ovat muinaisten tulivuorten laavan jähmettyneitä ulostulokanavia.

Vaarajono lokakuun aamuna. Kuva: Tiina Hakkarainen

Kolin alueen kallioperä mullistui tuliperäisen saariston työntyessä mantereen päälle noin 1,9 miljardia vuotta sitten. Poimutuksessa syntyi Karelidien vuoristo. Sittemmin rapautuminen on kuluttanut alkujaan lähes Himalajan kokoisen vuorijonon nykyisiin mittoihinsa. Vain kovin kiviaines, kvartsiitti, on jäänyt jäljelle. Ukko-Kolin päällä voi istuskella rapautumisen seurauksena paljastuneella valkoisella kvartsiitilla.

Vaarajonon ja koko Etelä-Suomen korkein kohta, Ukko-Koli, kohoaa 347 metriä merenpinnan ja 253 metriä Pielisen pinnan yläpuolelle.

Jääkauden jäljet

Jääkauden rajuista hyväilyistä johtuen Kolin kalliot ovat silottuneet ja pyöristyneet. Kolin alueen vallitseva maalaji on moreeni. Kansallispuiston läheisyydestä löytyy jääkauden aikaisia moreenimuodostumia, kuten kumpumoreeneja ja drumliineja. 

Kansallispuiston itäpuolella, Pielisellä, on noin 13 kilometrin mittainen saarina näkyvä harjujakso. Se on muodostunut viimeisen jääkauden sulamisvaiheessa jäätikön reunan läheisen railon pohjaan. Hiekkarantainen saarijono on valtakunnallisesti merkittävä harjuluonnon suojelukohde.

Pielinen - Suomen viidenneksi suurin järvi

Pielinen on Suomen viidenneksi suurin järvi. Sen pituus on 93 kilometriä ja keskisyvyys alle 10 metriä. Syvin kohta, 61 metriä, on mitattu järven pohjoispäästä. Pielinen kerää vetensä laajalta alueelta. Vedenkorkeus vaihtelee huomattavasti: korkeimmillaan vesi on keväällä ja alkukesällä lumien sulamisen jälkeen.
Jääkauden päättyessä Pielisen jääjärvi lainehti huomattavasti nykyjärveä suuremmalla alueella. Kolin seudulla Pielisen vanhin eli ylin rantaviiva on noin 30 metriä nykyisen järvenpinnan yläpuolella. Kansallispuistosta voi löytää monia muinaisia rantatasanteita ja -kivikoita. 

Suomen eteläisin tykkylumi

Kolin ilmasto poikkeaa ympäröivän alueen ilmastosta. Pielinen lämmittää etenkin syksyisin ympäristöään, ja kesäisin järvestä nouseva kosteus tiivistyy sumuksi ja sateiksi vaarojen itärinteille. Lämpötila laskee vaaroille kavuttaessa. Viileän ilmaston takia vaarojen lakialueilta löytyy pohjoisia metsätyyppejä ja talvisin upeita tykkylumia (www.ilmatieteenlaitos.fi).

Yhteen puuhun voi kertyä useiden satojen kilojen painoinen tykky. Taakka katkoo usein puiden latvuksia, eikä Kolin huippujen puissa kovin montaa ehjää latvaa näykään. Pudonneet latvukset ovat tärkeä osa lakimetsän lahopuustoa, joka tarjoaa elinympäristön monille harvinaisille lajeille, kuten kääville ja lahopuuhyönteisille.

Akka-Kolin reitin varrelta. Kuva: Tiina Hakkarainen

Montako lajia Kolilla elää?

Kolin vaihteleva luonto tarjoaa valtavasti nähtävää: ahojen kukka- ja sieniloistoa, reheviä lehtoja, aarniometsäisiä kuusikoita, karuja kallioita ja kirkkaita vesiä. Kolin kansallispuistossa on vuosien mittaan havaittu ainakin 4078 eliölajia. Mistään muusta kansallispuistosta ei ole koottuna yhtä kattavaa lajilistaa.

Kuva: Maarit Similä

Hyönteisiä, hämähäkkieläimiä ja nilviäisiä eli selkärangattomia eläinlajeja on Kolilta löytynyt yhteensä 2312 lajia. Ylivoimaisesti eniten havaintoja on kertynyt hyönteisistä, kaikkiaan 2213 lajista. Selkärankaisia eläimiä on listattu kaikkiaan 191 lajia. Niistä suurin osa, 148 lajia, on lintuja. Nisäkäslajimäärä on 26, ihminen mukaan luettuna. Lepakoita on havaittu neljä ja kaloja 11 lajia. Kaikki eläinlajit listattuina (pdf, 745 kt).

Myös sienten lajimäärä on suuri, 882 lajia. Kasveja on havaittu 596 lajia, joista 385 on putkilokasveja ja 211 sammalia. Jäkälälajeja on löydetty 101. Kaikki havaitut kasvi- ja sienilajit (pdf, 543 kt).

Tiedot perustuvat lukuisiin eri lähteisiin ja ovat peräisin enimmäkseen 2000-luvulta. Metsähallitus on teettänyt Kolin alueella monia lajistoselvityksiä eri eliöryhmistä, ja lisäksi listalle on koottu lajihavaintoja harrastajien tietokannoista. Metsähallituksen järjestämä Bioblitz-lajikartoitustapahtuma elokuussa 2018 tuotti uusia havaintoja 370 lajista, joita ei ollut aikaisemmin raportoitu alueelta. Bioblitzissä 25 eri eliöryhmien asiantuntijaa yritti löytää 24 tunnin aikana mahdollisimman monta eri lajia kansallispuistosta. Vuorokaudessa havaittiin kaikkiaan 1113 lajia.

Vaikka Kolin lajimäärä saattaa kuulostaa suurelta, monet lajit etenkin huonosti tunnetuissa eliöryhmissä odottavat vielä löytäjäänsä. Onkin todennäköistä, että lajilista pitenee vuosi vuodelta.

Kukkaloistoa ja harvinaisia perhosia

Kolilla voi kesäisin ihailla ahojen kukkaloistoa ja tutustua harvinaisiin ahokasveihin, sillä kansallispuiston alueella on runsaasti vanhan kaski- ja niittytalouden aikana syntyneitä ahoja. Ne ovat tärkeitä elinympäristöjä harvinaistuville kasvi- ja perhoslajeille ja siksi valtakunnallisesti arvokkaita suojelukohteita. Ahoilla voit nähdä esimerkiksi saniaismaisia noidanlukkoja tai jäykkäkortista jäkkiä. Kun kukkaloisto syyskesällä hiipuu, tilalle nousee helovahakkaiden ja muiden pienten sienten hehku. Sen huomaaminen tosin vaatii erityistä tarkkaavaisuutta.

Päiväperhosia ja kimalaisia. Kuva: Miriam Pfähler

Jokaisella ahotyypillä on hieman muista poikkeava, sille tyypillinen lajistonsa. Paahteisilla ahoilla, kuten Havukanahon ja Mäkränahon kedoilla, kukkivat esimerkiksi kissankäpälä, ketoneilikka ja huopakeltano. Kosteammalla Mustanaholla kasvillisuus on paikoin korkeampaa, kuten suo-ohdakkeita ja mesiangervoja. Harvinaista kauneutta kansallispuistoon tuovat ahoilla ja metsäaukeilla liihottavat kirjoverkkoperhoset, ahoaamukääriäiset ja huhtasinisiivet sekä yleisemmät loistokultasiivet ja hohtosinisiivet. Myös muita hyönteisiä heinäsirkoista kovakuoriaisiin liikkuu ahoilla runsaasti.

Violttiorakas. Kuva: Katri Kokkonen.

Ahojen vaatelias lajisto tarvitsee säilyäkseen jokavuotista niittoa. Perinnemaisemia (www.metsa.fi) suojellaan ja hoidetaan niiden ominaispiirteiden säilyttämiseksi. Kolin avoimia ahoja ovat Havukan-, Mäkrän-, Purolan-, Ikolan-, Mustan- ja Vaaralanahot. Hakamaat ja metsälaitumet ovat puustoisia perinneympäristöjä. Niitä löytyy Ollilan, Mattilan, Seppälän ja Lakkalan tilojen pihapiireistä.

Kolin Mäkränaho. Kuva: Markku Tano

Elämää metsissä ja vesissä

Kolin vanhat metsät, kaskialueet, ahot ja vesistöt tarjoavat elinympäristöjä monenlaisille eläimille nisäkkäistä kaloihin ja linnuista hyönteisiin. 

Peippo. Kuva: Joonas Hirvonen

Sekametsien seurakunta

Onnekas kulkija saattaa nähdä illan tai aamun hämärissä Kolin vanhoissa sekametsissä oravaa pienemmän, suurisilmäisen liito-oravan. Liito-orava tarvitsee elinympäristökseen vanhoja sekametsiä, joissa on haapoja tikankoloineen. Järeät, vanhat haavat ovat äärimmäisen tärkeitä monille muillekin lajeille. Harmaasulkukotilo on uhanalainen, isojen haapojen rungoilla elävä maakotilo, jota on Suomessa löydetty vain Kolin seudulta ja Sipoosta. Haapavanhuksia tai niillä kasvavia kääpiä tarvitsevat myös monet hyönteismaailman harvinaisuudet, kuten suomenpuukärpänen sekä salokääpiäinen-niminen kovakuoriainen.

Kansallispuiston alueella, metsästäjien ulottumattomissa, jänisten kanta kasvaa toisinaan suureksi. Louhikoissa piileskelevä ilves hyötyy tästä ja viihtyykin puiston alueella vakituisesti. Hoidetut ahot mahdollistavat runsaat myyrä- ja hiirikannat, mikä puolestaan turvaa pienpetojen, kuten näädän ja kärpän, elinmahdollisuudet. Pikkunisäkäsharvinaisuuksia Kolilla edustavat itäiset lajit: mustapäästäinen ja metsäsopuli.

Etenkin kansallispuiston pohjoisosan metsissä kaikuu alkukesällä moniääninen pikkulintujen kuoro. Vanhojen metsien lajeista Kolilla voi tavata esimerkiksi sinipyrstön, idänuunilinnun, pikkusiepon, pohjantikan ja peukaloisen. Lehtimetsissä voi kuulla mustapääkertun laulua tai lapinuunilinnun siritystä. Eri-ikäisissä metsissä viihtyvät myös metsot, teeret ja pyyt. 

Vilinää vesissä

Pielinen oli aikoinaan hyvä lohivesi. Sen syvyyksissä polskivat niin järvilohet, taimenet kuin nieriätkin. Pielisen oma järvilohikanta kuitenkin kuoli sukupuuttoon 1960-luvulla Lieksanjoen rakentamisen seurauksena. Nyt sitä yritetään elvyttää saimaanlohen siirtoistutuksilla. Myös taimenen tilanne on tukala. Jokien perkaamiset, nousuesteet, ojitukset ja muut ihmisen toimet ovat miltei tuhonneet taimenen kutupaikat Pieliseen laskevissa joissa. Järvikutuinen nieriä puolestaan kuoli sukupuuttoon Pielisestä jo 1900-luvun alussa.

Pielisessä elää edelleen oma harjuskanta, mutta sekin on taantunut. Lisäksi lohikaloista järveä asuttavat siika, muikku ja kuore. Tärkeimmät Pielisen saaliskalat ovat nykyisin muikku, siika, hauki, ahven ja kuha.
Merkittävimmät lintulajit Pielisellä ovat kuikka ja selkälokki. Kolin saaristoon rakennetun tekopesän asukkaaksi on hiljattain asettunut kalasääski. Muuttomatkallaan Pielisen ylittää vuosittain huomattava määrä arktisia vesilintuja, kuten hanhia ja joutsenia.

Kansallispuiston eteläosan pienvesiin on asettunut amerikanmajava (aiemmin kanadanmajava), joka on levinnyt Kolin alueen ulkopuolella tehdyistä siirtoistutuksista. Kolin alueen vesissä elävät myös sammakkoeläimiin kuuluva uhanalainen rupimanteri (aiemmin rupilisko) sekä sen yleisempi sukulainen manteri (aiemmin vesilisko). Koli on niiden esiintymisalueen pohjoisrajoilla.

Niittotöitä

Kolin vaarat saivat pysyvän asutuksen 1700-luvun puolivälissä. Asukkaat raivasivat metsistä viljelymaata kaskeamalla, ja tilojen ja torppien ympärille muodostui niiton ja karjan laidunnuksen myötä kaskiahoja, hakamaita ja metsälaitumia.

Heinätyöt. Kuva: Tiina Hakkarainen

Monet Kolin vanhoista tiloista autioituivat 1900-luvulla, jolloin avoimet maisemat alkoivat metsittyä ja ahot kasvaa umpeen. Kansallispuiston ahot ovat koko Suomen mittakaavassa arvokkaita. Niitä hoidetaan niittämällä kasvillisuus vuosittain, jotta ne pysyvät avoimina kukkien, perhosten ja muiden hyönteisten asuinpaikkoina. Lajiston monimuotoisuuden lisäksi säilytämme näin maiseman monimuotoisuutta.

Ahkerat luonnonhoitajat laitumilla

Perinnemaisemien hoitotöitä tekevät myös eläimet: kesäisin kansallispuiston eteläpäässä, Lakkalassa ja Seppälässä, sekä pohjoispäässä Ollilassa ja Mattilassa laiduntaa suomenlampaita, kyyttöjä ja suomenhevosia. 

Kyyttö Kuva: Kirsti Hassinen

Kyytöt ovat uhanalaista itäsuomenkarjaa. Sana kyyttö on tarkoittanut alun perin raidallista tai juovikasta. Kyyttöjen selkä onkin vaalea ja kyljet ruskeat. Kyytöt ovat sitkeitä nautaeläimiä ja sopeutuneet hyvin Suomen oloihin. 

Pitkään laidunnettuja alueita on kansallispuistossa toistakymmentä hehtaaria. Vuosina 2017-2018 metsälaitumia on aidattu lisää 16 hehtaaria, ja kansallispuiston yhteistyöyrittäjä laajentaa metsälaitumia edelleen tulevina vuosina. Hän myös hankkii laitumille nelijalkaiset luonnonhoitajat. Laidunkausi kestää kesäkuusta syyskuulle. Maisema pysyy eläinten ansiosta avoimena ja elävänä.

Ollilan karjaa hoitaa Kolin kotiseutuyhdistys (www.kolinkotiseutuyhdistys.fi) ja Mattilan eläimiä tilalla toimivat kansallispuiston yhteistyöyrittäjät. Seppälässä ja Lakkalassa eläimistä huolehtivat paimenlomalaiset.

Suomenhevonen Kuva: Kirsti Hassinen

Kaskia ja kaskikoivikoita

Kolilla on ennen kansallispuiston perustamista istutettuja talousmetsiä, joita on puiston perustamisen jälkeen raivattu kaskiksi. Kuusikot poltetaan huuhtakaskina, joiden valmistelu aloitetaan useita vuosia ennen polttoa kaulaamalla kuusia kuivumaan. Kaulauksessa puu kuoritaan rungon ympäri pieneltä matkalta, jolloin nestevirtaukset katkeavat ja puu kuolee pystyyn. Kansallispuistossa on parhaillaankin kuivumassa perinnetilojen lähistöllä useita alle neljänneshehtaarin huuhtakaskia. 

Kuva: Maarit Similä

Puut kaadetaan ja korjataan ja kaski kasataan polttokeväänä tai edellisenä syksynä. Kolilla kaskia poltetaan parin vuoden välein kaskiperinteen sekä kaskiruis- ja kaskinaurislajikkeiden säilyttämiseksi. Tuoreita kaskia on etenkin puiston pohjoisosassa Ollilan ja Mattilan välimaastossa. Vanhat kaskimetsät säilytetään lehtipuuvaltaisina poistamalla niistä tarvittaessa kuusia. 

Kaskea raatamassa. Kuva: Metla/Ismo Hyttinen

Paitsi kaskimetsiä, myös lehtipuuvaltaisia lehtoja hoidetaan poistamalla niistä varjostavia ja maaperää happamoittavia kuusia. Näin lehtoon pääsee enemmän valoa, jolloin lehtipuiden uudistuminen helpottuu ja metsänpohjan kasvit kiittävät. 

Lahopuuta metsiin ja suo-ojat tukkoon

Kansallispuiston metsissä retkeilijä voi osua paikkaan, jossa puita on kaadettu maahan tai kaulattu kuivumaan. Kyseessä on lahopuun lisääminen entisiin talousmetsiin, joista kuolleet puut on aikoinaan korjattu pois ja joiden puusto on yksitoikkoista. Näin ennallistettiin Kolin metsiä lähinnä 2000-luvun alussa. Samaan aikaan myös palautettiin ojitettuja soita luonnontilaisiksi tukkimalla niihin kaivetut ojat. Esimerkiksi ennallistetulta Kolin Pitkäsuolta Maanmittauslaitos on jo poistanut entiset ojat peruskartalta, mutta ilmakuvalla niiden paikat vielä näkyvät. Tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan Kolin metsiä ja soita ennallistetaan edelleen pienimuotoisesti puita kaulaamalla ja ojia tukkimalla. Ennallistamispoltot olisivat paras keino parantaa talouskäytössä olleiden metsien rakennetta ja lajistoa, mutta Kolin vaihtelevat pinnanmuodot vaikeuttavat polttamista. 

Elämyksellinen paimenloma

Metsähallituksen Kolin kansallispuistossa sijaitsevilla Lakkalan ja Seppälän pientiloilla on kesäisin paimenia huolehtimassa laiduntavien luonnonhoitajaeläinten päivittäisistä tarpeista. Paimenten tehtäviin kuuluu veden vaihtaminen, eläinten yleiskunnon seuraaminen ja laiduntajien siirto syödyltä laidunlohkolta seuraavalle. Laiduntajat on hyvä myös laskea päivittäin, jotta mahdolliset karkulaiset saadaan kiinni. Aikaa jää paimennuksen lomassa myös retkeilyyn. Seppälän ja Lakkalan tilojen pihoilta pääsee suoraan esimerkiksi Herajärven kierros -vaellusreitille.

Mattilan lampaat. Kuva: Kirsti Hassinen

Paimenviikot ovat maksullisia. Maksulla katetaan tilan ylläpitokuluja ja luonnonhoidon kustannuksia. Paimenella on käytössään päärakennuksen lisäksi pihasauna ja tietenkin mahdollisuus rajattomaan eläinterapiaan rapsutuksia janoavien nelijalkaisten seurassa.

Lakkalan ja Seppälän tupakansiossa on ohjeet eläinten hoitoon ja Metsähallituksen henkilökunnalta saa tarvittaessa lisäohjeita, joten aiempaa kokemusta eläinten hoidosta ei tarvita. Paimenet voivat halutessaan osallistua myös muihin kansallispuiston hoitotöihin.

Kesän paimenviikot ovat varattavissa tammikuussa, jolloin tarkemmat varausohjeet kerrotaan Kolin ajankohtaista-sivulla.

Lisätietoja Kolin kansallispuistosta

  • Perustettu 1991                                                            Julkaisuja Kolilta
  • Pinta-ala 30 km²                                                           (julkaisut.metsa.fi)

Kolin kansallispuiston tunnus - kaskikoivikko

Kolin kansallispuiston tunnus on kaskikoivikko