Soiden kansallispuisto

Salamajärven metsät

Ennallistaminen

Metsäpeura

Metsäpeura ja suurpedot

Metsäpeura Suomessa

Soiden kansallispuisto

Salamajärven luonto on ennen kaikkea suoluontoa. Kansallispuisto on vedenjakajalla, jossa korkeuserot ovat pieniä ja veden virtailu vähäistä; siksi alueella on runsaasti soita. Kansallispuistoa luonnehtivat suuret, avonaiset ja vähäpuustoiset nevat, mutta puistosta löytyy edustava valikoima myös muunlaisia soita. Merkityillä reiteillä on helppo tutustua monipuoliseen suoluontoon.

Kansallispuiston soista merkittävin on Heikinjärvenneva. Sen reunalla olevasta luontotornista voi tarkkailla kansallispuiston runsasta kahlaajalinnustoa, joista yleisimpiä ovat taivaanvuohi, liro, suokukko, valkoviklo ja jänkäkurppa. Nevan allikoissa pesii useita sorsa- ja lokkilajeja. Myös kurki ja laulujoutsen ovat kotiutuneet kansallispuiston soille. Kaukoputkella voi seurata metsähanhien elämää nevalla.

Salamanperän luonnonpuiston iso puu. Kuva: Markus Sirkka

Luonnonmetsiä

Sekä kansallispuistosta että erityisesti läheisestä Salamanperän luonnonpuistosta löytyy myös hienoja luonnonmetsiä. Kansallispuiston edustavinta metsäluontoa on Koirajoen aarnialue puiston pohjoisosassa, jota on suojeltu Metsähallituksen omalla päätöksellä jo 1900-luvun alusta.

Metsän siimeksessä viihtyvistä linnuista runsaimpia lajeja kansallispuistossa ovat peippo, pajulintu, harmaasieppo, järripeippo ja pohjansirkku.

Ennallistettua metsä- ja suoluontoa

Viime vuosina kansallispuiston metsissä ja soilla on tehty ennallistamistöitä (www.metsa.fi). Alueen metsistä suurin osa on ollut metsätalouskäytössä ennen kansallispuiston perustamista. Suot ovat enimmäkseen luonnontilaisia.

Kangasmaiden yksipuolisiin viljelymänniköihin on tehty tilaa lehtipuille kulottamalla. Kansallispuiston harvat metsäojitetut suot on palautettu luonnontilaan poistamalla osa puustoa ja tukkimalla ojat, jotta suon alkuperäinen kasvillisuus palautuisi.

Metsäpeura

Hyvällä onnella saattaa soiden laitamilla tavata alueelle palautetun metsäpeuran Metsäpeura hävisi Suomen luonnosta vuosikymmeniksi viime vuosisadan alussa. Vuonna 1979 Salamajärven kansallispuistoon Kuhmosta siirretyistä 2 hirvaasta ja 8 vaatimesta on kasvanut Suomenselälle yli 1000 yksilön peurakanta.

Syksyisin peurat vaeltavat tokissa talvilaitumille länteen, kansallispuiston ulkopuolelle. Sydäntalvella peuroja ei puistossa ole juuri lainkaan. Keväthangilla peurat palaavat seudulle, ja silloin peurojen liikkeitä on helppo seurata lumijälkien ja jäkäläsyönnösten avulla.

Metsäpeura ja poro ovat hyvin samannäköisiä. Ulkonäön perusteella onkin joskus mahdotonta sanoa, kummasta on kyse. Yleensä metsäpeura on kookkaampi. Sen jalat ovat pitemmät, sarvet kapeammat ja isommat kuin porolla. Väriltään metsäpeura on poroa tummempi. Peura on myös poroa arempi.Metsäpeura. Kuva: Ari Meriruoko

Metsäpeura ja poro voivat saada keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Risteytyminen vähentää perimältään puhdasta metsäpeurakantaa. Pohjoinen villipeurakanta on koostunut kahdesta alalajista, poroksi kesytetystä tunturipeurasta ja metsäpeurasta.

Jäkäläkankaiden vaeltaja

Metsäpeura on sopeutunut elämään metsäisillä alueilla ja selviytymään ankaristakin talvista. Pitkät jalat ja leveät sorkat helpottavat kulkua lumessa. Sarvet ovat kärjistään sisäänpäin kaartuvan V-kirjaimen muotoiset, mikä soveltuu tiheissä metsissä liikkumiseen. Sekä hirvaalla että vaatimella on vuosittain kasvavat sarvet toisin kuin monilla muilla hirvieläimillä. Hirvas pudottaa sarvensa myöhään syksyllä tai alkutalvella, vaadin vasta kesän alussa, kun uusi vasa on hiukan kasvanut.Metsäpeura viihtyy kesällä reheväkasvuisilla soilla. Kuva: Ari Meriruoko

Metsäpeura viihtyy talvella rauhallisilla jäkälikkökankailla ja kesällä reheväkasvuisilla soilla. Keväällä ne vaeltavat kohti itää vasomisalueille ja kesälaitumille, jolloin tokat hajoavat. Syksyllä peurat alkavat taas kerääntyä tokkiin ja vaeltavat länteen talvilaidunalueille. Keskitalvella peuroja näkee usein makailemassa järvien jäillä, josta ne välillä käyvät lähimetsien kankailla syömässä.

Talvella lumihangissa tokat kulkevat energiaa säästäen usein pitkissä jonoissa. Peurojen liikkumisesta alueella kertovat myös kankaalle jäkälän etsinnässä syntyneet kaivukuopat ja pienet mustat ulostepapanat. Sorkan jälki on leveä, kärjestä pyöreästi kaartuva.

Talviaikana pääasiallisena ravintona ovat poronjäkälät sekä puilla kasvavat lupot ja naavat. Peuran hajuaisti on erittäin tarkka. Sen avulla se löytää jäkälää paksunkin lumen alta. Kesällä peurat syövät mm. tupasvillaa, raatetta, horsmaa sekä erilaisia heiniä ja saroja. Lehdeksiä tai oksia peurat syövät vain vähän.

Suku jatkuu

Syksyisissä kiimatappeluissa valikoituvat parhaat hirvaat sukua jatkamaan. Valtahirvaalla on haaremissaan puolesta tusinasta muutamaan kymmeneen vaadinta. Kiima-ajan huippu ajoittuu tavallisesti lokakuun lopulle. Keväällä kantava vaadin karkottaa edellisvuotisen vasansa ja synnyttää yleensä yhden vasan touko-kesäkuun vaihteessa. Se liikkuu ensimmäiset viikot kahdestaan vasan kanssa. Myöhemmin vaatimet vasoineen muodostavat pieniä ryhmiä. Syksyn kiima-aikaan emä lopettaa imettämisen ja vasa saa tulla toimeen kasviravinnolla.

Suurpedot metsäpeurakannan säätelijänä

Suurpedot pitävät omalta osaltaan peurakannan terveenä ja elinkelpoisena. Metsäpeuran paluun myötä ovat perässä tulleet sudet, jotka tappavat heikoimmat yksilöt. Susien jättämille haaskoille ovat tulleet myös ahmat. Vain hyvällä onnella ahma onnistuu saalistamaan peuran itse. Ilves voi hiljaa hiipien lähestyä syvässä lumessa kaivavaa peuraa ilman, että peura sitä havaitsee, ja nopealla yllätyshyökkäyksellä saada peuran saaliikseen. Karhu ei talviaikaan ole ongelma peuroille, mutta kesällä peura on karhulle saalista samalla tavalla kuin sudellekin.

Metsäpeura pyrkii välttämään suurpetojen saaliiksi joutumisen hakeutumalla lepäämään aukeille paikoille, kesällä soille ja talvella järvien ja lampien jäille. Peura käyttää myös tuulensuuntaa apunaan. Se pyrkii pakenemaan myötätuuleen ja valppautensa, hyvän hajuaistinsa ja nopeutensa ansiosta siinä usein onnistuukin.

Metsäpeuran vaiheet Suomessa

Vielä 1600-luvulla metsäpeuraa tavattiin lähes kaikkialla Suomessa, mutta 1800-luvun lopussa se oli kuitenkin hävinnyt koko maasta metsästyksen seurauksena. Peuran pyyntiin liittyy runsaasti perinteitä. Jälkiä peuranpyynnistä löytyy maastosta joillakin paikoin vielä tänäkin päivänä.

Kun metsäpeura hävisi Suomesta, pieni kanta säilyi Venäjän Karjalassa. Sieltä ensimmäiset metsäpeurat tulivat Suomen puolelle Kuhmoon 1940-luvulla.

Aluksi Kainuu oli pääasiassa osa Karjalan peurakannan talvialuetta ja vasominen tapahtui edelleen Venäjän puolella. Ensimmäinen pysyvä peurakanta Kuhmoon muodostui 1960-luvun kuluessa.

Suomenselän peurakanta on lähtöisin vuosina 1979 - 80 Kuhmosta siirretyistä kymmenestä metsäpeurasta. Lieksan tienoilla elää Suomen kolmas metsäpeurapopulaatio.

 

Salamajärven kansallispuisto

  • Perustettu 1982
  • Pinta-ala 62 km²

Salamajärven kansallispuiston tunnus - metsäpeura

Salamajärven kansallispuiston tunnus on metsäpeura