Ikivanhoja petäjiä

Jäätä ja tulta

Metsän ja suon kansallispuisto

Pyhä-Häkin linnut

Muita eläimiä Pyhä-Häkissä

Kääpien runsautta

 

Ikimetsän uljaat männyt

Talvi on tulossa Pyhä-Häkin metsiin. Kuva: Mikael HintzePyhä-Häkin kansallispuiston luontoon ei ihminen juuri ole vaikuttanut. Kansallispuisto tunnetaan eteläisen Suomen huomattavimpana ikimetsänä. Puiston metsät ovat valtaosiltaan luontaisesti syntyneitä, kulojen ja myrskyjen vuosisatojen aikana muokkaamia. Männiköt ikipetäjineen ja keloineen ovat usein keski-iältään yli 250-vuotiaita. Iäkkäimmät puuvanhukset ovat syntyneet jo 1500-luvun lopulla.

Ikääntyessään männyt muuttuvat kilpikaarnaisiksi eli kaarna muistuttaa kilpikonnasta tuttua kuviorakennetta. Kilpikaarna kertoo puun olevan vähintään 200 vuoden ikäinen. Pyhä-Häkissä aihkimännyt ovat uljaita vanhan metsän tunnuspuita. Ne pysyvät pystyssä - elävinä tai kuolleina - 500 vuotta. Männyt selviytyvät hengissä metsäpaloista paksun kaarnansa ansiosta. Toisinaan runkoon jää palokoro haavaksi, kertomaan metsäpalojen historiaa jälkipolville.

Jäätä ja tulta

Jääkauden jäljet 10 000 vuoden takaa ovat vieläkin nähtävissä kaikkialla keskisuomalaisessa maisemassa. Jääkaudesta Pyhä-Häkin kansallispuiston alueella kertoo suon ja kangasmaaston vuorottelu. Jään sulaessa syntyneet harjumuodostelmat kulkevat säännönmukaisesti lähes luode-kaakkosuuntaisina.

Viimeisen tuhannen vuoden aikana alueen metsiä on muovannut tuli. Pyhä-Häkin metsäpalohistoria tunnetaan vuodesta 1508 lähtien. Kaikkiaan 44 kuloa on yhdessä ja erikseen vaikuttanut puulajien menestykseen puiston alueella.

Eniten palokoroja nykyisissä männyissä ovat synnyttäneet 1700-luvun metsäpalot, joita riehui maastossa keskimäärin yhdeksän vuoden välein. Todellinen suurpalo koettiin pitkänä, kuumana kesänä 1858, kun suuri osa puistoa oli kerralla liekkien vallassa. Myös vuonna 1855 riehunut kulo vaikutti merkittävästi puiston maisemaan, kun kokonaisen, noin kilometrin mittaisen metsäharjanteen puusto paloi kerralla. Paikalla on nykyään kaunis, tasaikäinen männikkö.

Kaskeamisen loputtua ja palovartioinnin yleistettyä 1800 -luvun lopulla metsäpalojen määrä väheni huomattavasti. Viimeisin kulo oli vuonna 1921, jolloin paloi kymmenisen hehtaaria.

Suota ja kankaita

Puolet kansallispuiston alueesta on suota, toinen puoli on kangasmaastoa ja mäkiharjanteita. Suoluonnossa ovat edustettuina monet suotyypit. Osa soista on lyhytkorsinevaa, tupasvillan ja rahkasammaltenvallitsemaa karujen vedenjakajaseutujen tyyppisuota. Kansallispuistossa on myös reheviä suotyyppejä, kuten kuusivaltaisia ruoho- ja heinäkorpia. Suopursua ja mäntyä kasvava isovarpuräme on puiston yleisin suotyyppi. Puiston suot ovat välttyneet ojitukselta, alueen luoteiskulmaan lukuun ottamatta. Ojitetutkin suot on jo pääosin ennallistettu. Soilla ja kosteikkopaikoissa polkureitit on varustettu pitkospuilla.

Pyhä-Häkin metsät ovat luonnontilaisia. Kuusi on jälleen valtaamassa alaa männyltä, kun metsäpalot eivät enää ole sen etenemistä pysäyttämässä. Lehtipuut eivät kangasmaaston tiukassa kilpailutilanteessa menesty, kuusien sekaan on kasvupaikan raivannut vain muutama haapa ja raita. Koivut ovat lähes tyystin kadonneet kuusikon keskeltä.

Pyhä-Häkin linnut

Nykyisin vanha metsä asettaa asukkailleen lukuisia erityisvaatimuksia. Lentotaito on yksi niistä! Vanhat metsät ovat pieninä sirpaleina, kuin saarina, talousmetsien, peltojen ja kylien keskellä. Niinpä Pyhä-Häkin tavanomaisin matkaaja tulee ja menee lentäen, olipa sitten kyseessä lintu, lepakko, kovakuoriainen tai perhonen.

Kolopesijöitä

Pystyyn kuivaneet kelot tarjoavat erinomaiset pesintä- ja ruokailuolot monelle lajille. Suurimmat kolopesijät, kuten puiston tunnuseläin palokärki, käpytikka ja pohjantikka lentelevät sulassa sovussa pienien visertäjien kanssa. Tiaisten koko kirjo on nähtävissä ja kuultavissa ympäri vuoden. Talitiainen, sinitiainen, hömötiainen ja töyhtötiainen viihtyvät Pyhä-Häkin metsissä.Käpytikka. Kuva: Kirsti Hassinen.

Kauniita säkeitä

Vanhan metsän tyypillinen asukas on puukiipijä, ja tiheästä kuusikosta saattaa joskus erottaa hippiäisen iloisen säkeen. Muuttolinnuista kuuluvimpia ovat kirjosieppo ja peipponen. Tarkkakorvainen lintuharrastaja voi äänen perusteella tunnistaa myös idänuunilinnun.

Hyvin onnekas yöllinen kävijä voidaan palkita kirkassointisella säkeellä, sillä harvinainen sinipyrstö on vieraillut puistossa useamman kerran. Afrikan terveiset tuo vakituinen kesävieras metsäkirvinen, joka vaatimattoman ulkonäkönsä takia on huonosti tunnettu - reippaasta laululennostaan huolimatta.

Pöllörintamalla vilkasta

Pöllörintamalla on vilkasta, varsinkin maaliskuun vaaleina iltoina ja aamuina. Vaihteleva maasto kätkee suojiinsa monia lajeja. Kokonsa puolesta helposti erottuu viirupöllö. Hyvinä myyrävuosina puistossa piipahtaa lapinpöllö. Myös helmipöllö ja pienestä koostaan huolimatta ärhäkkä varpuspöllö ovat puistossa kuin kotonaan.

Soiden ja hiekkakankaiden asukit

Avosuot houkuttelevat jokakesäiseen pesintään kurkia, liroja ja valkovikloja. Metsäkanalinnut viihtyvät hiekkakankaiden tuntumassa. Metso, teeri, pyy tai jopa riekko saattaa tulla kulkijaa vastaan.

Pyhä-Häkin kansallispuiston tunnuslaji on palokärki. Kuva: Antti Below

Monella jalalla kulkijoita

Kahdeksanjalkaiset hämähäkit, nelijalkaiset hiiret ja myyrät tai kaksijalkaiset linnut ja ihmiset häviävät kaikki yksilömäärässä kuusijalkaisille. Määrällisesti eniten Pyhä-Häkissä, niin kuin monin paikoin muuallakin luonnossa, on kuusijalkaisia kekomuurahaisia. Olipa jalkoja kaksi tai kahdeksan, kaikilla kulkijoilla on oma rauhansa puistossa.

Hirvet ja karhut pysyvät poissa

Neljällä jalalla kulkijoita on kansallispuistossa selvä määrävähemmistö. Silloin tällöin soiden reunuksille erehtyy hirvi toteamaan, että syötävää ei ole. Hirvelle maistuvat tuoreet lehtipuiden latvaoksat eivät todellakaan ole havupuiden kyllästämän ikimetsän antimia. Samasta syystä metsän kuningas karhu välttelee puistoa. Hirvienjäljillä kiertelevä otso huomaa nopeasti, että saaliin jäljet johdonmukaisesti kaartavat puiston rajoilta nuorempiin ja maukkaampiin metsiin.

Pieniä vipeltäjiä runsaasti

Kesäisiä vipeltäjiä pitkospuilla ovat kaikille tutut sisiliskot. Kuusikon varjossa polulla voi astella tummanpuhuva rupikonna ja joskus vastaan tulee jalatonkin kulkija, kyy.

Lähes huomaamattomia, mutta ei vähäisimpiä, ovat sammalkerroksen asukkaat. Metsämyyrä ja vesimyyrä ovat merkittävä osa luonnon kiertokulkua ja ravintoketjua. Kaunein sammalikon asukas on metsäsopuli,joka nykeröhäntineen ja ruskeine selkälaikkuineen selvästi erottuu edukseen hiiristä ja myyristä.

Talvisia lumijälkiä

Talvinen hanki paljastaa muidenkin nelijalkaisten olemassaolon. Oravan hyppelyjäljet leikkaavat reitin poikki tuon tuostakin.Pahamaineisen näädän selvästi tunnistettavat parijäljet saattavat hyvinkin seurata oravan polkua.

Kärpän mustaa hännänpäätä pääsee harvoin näkemään, mutta jäljistä ei voi erehtyä. Selvimmin hankeen piirtyy saukon jalan- ja hännänjäljet. Myös ketun helminauhana juoksevat jäljet risteilevät sekä soilla että harjanteilla.

Pyhä-Häkin kääpäaarteita

Kaikki Pyhä-Häkin lajit eivät kuitenkaan liiku -ainakaan ihmissilmällä havaiten. Puiden pinnoilla ja maan karikkeessa elää joukko kääväkkäiksi nimettyjä lajeja, joiden määrää ja laatua tutkittiin Pyhä-Häkin metsissä syksyllä 2005. Tutkimuksen tuloksena Pyhä-Häkin kansallispuisto arvotettiin kääväkäslajistonsa perusteella yhdeksi maamme arvokkaimmista metsäalueista.

Kääväkkäät ovat moninainen joukko puilla ja karikkeessa eläviä lahottajasieniä, joista suurin osa erottuu metsän muista sienistä tukevan itiöemän ja sen alapinnan tiheän pillistön ansioista. Kaikille tuttuja kääväkkäitä lienee ovat lehtipuiden rungoissa viihtyvät arinakäävät sekä taulakääpä, joita on käytetty tulenteossa jo esihistoriallisista ajoista.

Pyhä-Häkin kansallispuistossa elää eteläisen Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen kääpälajisto. Lajistoon kuuluu useita harvinaisuuksia, ja monet uhanalaiset lajit kuten kuvan hentokääpä, ovat puistossa jopa yleisiä. Kuva: Panu Halme

Nykyaikanakin kääväkkäät ovat osoittautuneet ihmiselle tärkeäksi työkaluksi, nyt mitattaessa vanhojen metsien suojeluarvoja. On huomattu, että tiettyjen vaateliaiden kääväkäslajien esiintyminen heijastaa hyvin metsän luonnontilaisuutta ja monimuotoisuutta myös muiden lajiryhmien osalta. Esimerkiksi suuri joukko uhanalaisista metsäkovakuoriaisista on riippuvaisia kääväkkäistä, ja löytääpä linnuistakin moni kolopesijä sopivan pesäkammarin käävän lahottamasta puupökkelöstä.

Pyhä-Häkin kääpäinventoinnit

Pyhä-Häkin kansallispuistossa on tehty useita kääväkäsinventointeja, joista viimeisin syksyllä 2005. Kartoituksissa on löytynyt yhteensä 11 valtakunnallisesti uhanalaista ja 14 silmälläpidettävää kääväkäslajia. Lisäksi puiston suojissa elää useita kymmeniä harvinaisia lajeja, jotka puuttuvat talousmetsistä. Kääväkäsinventointien perusteella Pyhä-Häkin kansallispuisto nouseekin korkeimpaan mahdolliseen vanhojen metsien arvoluokkaan; erittäin arvokas, ainutlaatuinen metsäalue.

Kansallispuistosta on löydetty yli 70 kääpälajia, mikä on noin kolmannes koko maan lajistosta. Vaikka osa lajeista elää varsin piilottelevaa elämää kookkaiden maapuiden alapinnoilla sammalten alle suojautuneena, esiintyvät rohkeimmat näyttävinä puiden rungoilla. Kaatuneen kelomännyn kyljessä kasvaa tyvelleen ruosteenruskeaa sävyä saanut hentokääpä. Sitruunankääpä hohtaa nimensä mukaisesti voimakkaan keltaisena kuusen rungossa ja punahäivekäävän tunnistaa sen hennon vaaleanpunaisesta värisävystä. Tarkkavainuisimmat voivat löytää raidantuoksukäävän luo pelkästään sen levittämän hyvän tuoksun perusteella.

Monet Pyhä-Häkin kääväkäslajeista piristävät syksyistä ikimetsämaisemaa väreineen ja ne tuovat uuden vivahteen tarkkaavaisen luonnossa liikkujan metsäretkeen.

Pyhä-Häkin kansallispuisto

  • Perustettu 1956
  • Pinta-ala 13 km²

Pyhä-Häkin kansallispuiston tunnus - palokärki

Pyhä-Häkin kansallispuiston tunnus on palokärki