Ensimmäinen kultaryntäys Ivalojoella
Inarin kultahistoria alkaa 1800-luvun puolivälistä, jolloin senaatin asettama retkikunta teki ensimmäiset kultalöydöt kunnan eteläosissa Lutto- ja Ivalojoella. Kesällä 1869 Ivalojoelle saapuivat merimiehet Jakob Ervast Oulusta ja Nils Lepistö Raahesta. Miehet huuhtoivat Ivalojoelta muutaman viikon aikana kaksi kiloa kultaa. Tuosta löydöstä sai alkunsa Inarin ensimmäinen kultaryntäys, jonka vilkkaimpina vuosina 1871–1872 Ivalojoella oleskeli arviolta 500 – 600 henkilöä kullanetsinnän merkeissä. Kullanetsijöiden keskuspaikka oli valtion virkamiesten tukikohdaksi rakennettu Ivalojoen Kultala, eli Kruunun Stationi Saariporttikosken pohjoisrannalla. Kruunun Stationi oli toiminnassa 1870 – 1900. Sen rakennuksia on entisöity ja päärakennus on avoinna vierailijoille.
Vuosisadan vaihteen tienoilla kullan etsintä Inarissa oli keskittynyt Ivalojoen sivujoille ja Laanilaan. Lemmenjoella ei vielä tuohon aikaan liikkunut kuin yksittäisiä kullanetsijöitä, mutta huhut kullan löytymisestä houkuttivat alueelle 1900-luvun alussa lisää kaivajia. Vuonna 1902 Lemmenjoelle perustettiin yli 70 valtausta. Kultaa löytyi kuitenkin niukasti ja kullankaivajien into hiipui pian. Lemmenjoki sai jäädä rauhaan vielä muutamaksi vuosikymmeneksi.
Kultakuume nousee Lemmenjoella
Ranttilan talosta, Inarijoen rannalta kotoisin olevat veljekset Niilo, Uula ja Veikko Ranttila tulivat etsimään kultaa Lemmenjoelle kesällä 1945. Veljekset keskittivät etsintänsä kullankaivuakin koettaneen pororuhtinas Kaapin Jounin (Jouni Aikio) neuvoja noudattaen Morgamojan alajuoksulle, aivan Vaijoen suun lähelle. Kultaa löytyikin varsin kohtuullisesti ja seuraavana kesänä Lemmenjoelle saapui lisää kaivajia. Huhut mittavista löydöistä kiihtyivät ja kultalöydöt saivat julkisuutta lehdissä – tekipä Suomi Filmi myös elokuvateattereissa ympäri Suomea esitetyn lyhytelokuvan kullanhuuhdonnasta. Niilo Ranttila kertoi 1940-luvun lopusta seuraavaa:
"Ei minun talvisin tarvinnut mitään tehdä, kultaa kyllä riitti. Parhaina viikkoina 1948 kultaa tuli pari kiloa. Emme me kuitenkaan saaneet rauhassa olla, sillä huhut ja lehtijutut vetivät miehiä Lemmenjoelle."
Kuhina Lemmenjoella kiihtyi ja 1940-luvun ehtiessä lopulleen valtausten määrä Lemmenjoella lähenteli jo sataa. Lemmenjoelle asettuivat vuosikymmenen lopussa muiden muassa Heikki Kokko, Matti Kullervo Korhonen, Jaakko Isola ja Jukka Pellinen, joista myöhemmin tuli Lemmenjoen legendaarisimpia kullankaivajia. Kullankaivu laajeni Morgamojalta muuallekin Lemmenjoen ympäristöön: Ruittuäytsille, Jäkälä-äytsille ja Miessijoelle.
Vuonna 1949 perustettiin Pellisen kämpällä Lapin Kullankaivajain Liitto ajamaan Lemmenjoen kullankaivajien asiaa. Yhteistyön tarve kullankaivajien kesken oli ilmeinen ja ongelmien sekä keskinäisten riitojen vaivaamaan yhteisöön kaivattiin järjestystä. Liiton liittymismaksuna oli kaksi grammaa kultaa ja myös vuosittainen jäsenmaksu hoitui kultaa maksuvälineenä käyttäen. Liiton voimin saatiin parannettua Lemmenjoen liikenneyhteyksiä: alueelle muun muassa raivattiin kaksi lentokenttää tavarankuljetusta varten ja säännölliset venekuljetukset Lemmenjoella aloitettiin. Liitto on edelleen tänä päivänä merkittävä Lapin kullankaivajien edunvalvoja.
Kansallispuisto perustetaan ja kaivinkoneet saapuvat
1950-luku toi tullessaan muutoksia, joilla oli Lemmenjoen kullankaivuun kauaskantoisia seurauksia. 50-luvulle saakka kultaa oli kaivettu mies ja lapio – menetelmällä, mutta vuonna 1951 Kullervo Korhonen toi ensimmäisen kaivinkoneen Lemmenjoen kultakentille. Kullan maailmanmarkkinahinta kuitenkin romahti 1950-luvun alussa ja kokeilu jäi lyhyeksi. Korhoselle muistoksi kokeilusta jäivät mittavat velat. Koneet olivat joka tapauksessa tulleet Lemmenjoelle jäädäkseen. Toinen merkittävä muutos oli Lemmenjoen kansallispuiston perustaminen vuonna 1956. Kulta-alue jäi kansallispuistorajauksen ulkopuolelle, mutta puiston ympäröimäksi. Kullankaivajien yhdistys ei vastustanut puiston perustamista, kunhan se ei haittaisi kullankaivua. Elo Lemmenjoella 1950-luvun alkupuolella oli vilkasta, mutta kaikkia ei kullanetsinnässä onnistanut."Onni ja ammattitaito karsivat rajulla kädellä Lemmenjoen kullankaivajia. Monille onnenetsijöille kova työ ja siitä saatu mitätön palkka eivät riittäneet elämän perustarpeisiin. He poistuivat kultamailta pettyneinä. Yrjö Hummarkoski ja Arvi Koivisto jättivät jälkeensä Puskuojalle kyltin: "Tivoli on lähtenyt. Saatte pitää kaikki." Muistona tästä on Tivolin kämppä."
Elinkautisten aika
Kulta-alueet liitettiin Lemmenjoen kansallispuistoon sen laajennuksen yhteydessä vuonna 1971. Samalla vuosikymmenellä koneellinen kullankaivu pääsi jälleen vauhtiin kansallispuistostatuksesta huolimatta. Suuret kullankaivajien joukot olivat poistuneet Lemmenjoelta 1950-luvun kuluessa. Sitkeimmät etsijät, niin kutsutut Lemmenjoen "elinkautiset" olivat kuitenkin jääneet.
"Jaakko Isola erakoitui Miessille kaivukavereiden kadottua ympäriltä, Kullankaivajain liiton toinen puheenjohtaja Jukka Pellinen sai surmansa tulitaistelussa, Heikki Kokko joutui naimisiin, Niilo Raumala sinnitteli Puskulla, Heikki Pihlajamäki loi kuvernmenttiaan Miessillä, Veikko Nevalainen kasvatteli salaattia ja raparperia valtauksellaa Jäkälä-äytsillä, Matti Kullervo Korhonen pakeni kaivinkonevelkojaan valtamerten taakse ja Yrjö Korhonen marssi kaivinkoneen jättämiä jälkiä Lemmenjoelle kasvamaan uudeksi legendaksi."
Näiden tunnettujen elinkautisten lisäksi Lemmenjoen kultapuroilla liikkui seuraavina vuosikymmeninä yksittäisiä kullanetsijöitä, mutta hiljaisemmat vuodet saivat jatkua vielä pitkään. Elinkautisten aika Lemmenjoella tuli päätökseen 1980-luvulla, kun vanhan sukupolven kullankaivajat yksi toisensa jälkeen lähtivät kultamailta kuka eläkepäiviään viettämään, kuka Inarin kirkkomaan Pyrkyrien palstalle ikiunta nukkumaan.
Kullankaivu Lemmenjoella tänä päivänä
Uuden sukupolven tuloa Lemmenjoelle todistettiin 1980- ja 1990-luvuilla. Siihen aikaan kullankaivu oli saanut paljon julkisuutta tiedotusvälineissä ja kullankaivukilpailut olivat suosittua huvia. Taloudellinen tilanne maailmassa oli taas siinä asennossa, että kullan maailmanmarkkinahinta oli kohonnut rajusti ja kaivusta tuli kannattavampaa. Tässä vaiheessa kullankaivun luonne oli jo muuttunut, sillä konekaivu oli lyönyt itsensä lopullisesti läpi. Kullankaivun koneellistuminen johti ristiriitoihin kullanetsinnän ja luonnonsuojelullisten arvojen välillä. 1990-luvulla käytiin lukuisia luonnonsuojelu- ja kaivoslakiin liittyviä kiistoja setvimässä aina oikeudessa asti, milloin kullankaivajien vastapuolella luonnonsuojelijat, milloin Metsähallitus.
Nykyisin Lemmenjoella on 25 kaivospiiriä ja noin kolmekymmentä lapiokaivajien valtausta sekä kullanhuuhdontalupaa. Konekaivusta kultaa saadaan vuosittain reilu 20 kiloa, lapiokaivusta runsaan kilon verran. Kesäkaudella Lemmenjoella oleilee satakunta henkeä kullankaivun merkeissä. Nykyinen kaivoslaki astui voimaan vuonna 2011. Laki lopettaa koneellisen kullankaivun Lemmenjoen kansallispuistossa. Konekaivajilla on yhdeksän vuotta aikaa jatkaa kaivua ja sen lisäksi vuosi aikaa siistiä ja maisemoida kaivupaikka. Vuonna 2020 yksi sivu Lemmenjoen kultahistoriassa kääntyy, kun konekaivu loppuu. Lapiokaivajat jatkavat edelleen.
Sitaatit Lemmenjoki-kirjasta.
Valokuvat Viljo Mäkipuro ja Jukka Pellinen, Kultamuseon kokoelmat.
Lähteet:
Kajala, L. (toim.). 2004. Lemmenjoki – Suomen suurin kansallispuisto. Metsähallitus. 335 s.
Kummala, S. & Ärrälä, I. (toim.). 2011. Onnen hippuja. Aikalaiskuvaa Lemmenjoen kultamailta. Törmä-Ärrälä Oy. Helsinki. 208 s.
Stigzelius, H. 1987. Kultakuume. Lapin kullan historia. Suomen matkailuliitto. Gummerus, Jyväskylä. 256 s.