Patvinsuon kansallispuistossa roihusi tuli kahdella soiden ympäröimällä kangasmetsäsaarekkeella kesäkuussa 1989. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Suomessa ja koko Euroopassa poltettiin pystymetsää ennallistamistarkoituksessa, luonnon metsäpaloa jäljitellen.

30-vuoden takainen ennallistamispoltto Patvinsuon kansallispuistossa. Paloa on sytyttämässä Metsähallituksen luonnonsuojelualuetoimiston päällikkö Matti Helminen. Kuva: Ari Rajasärkkä.

Idea polttoihin oli saatu Yhdysvalloista, missä ennallistamispoltot olivat jo tuolloin vakiintunutta toimintaa. Suomessa etenkin hyönteistutkijat korostivat palojen merkitystä ensimmäisessä lajien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 1986.

Ensimmäisiä polttokohteita etsittiin ensisijaisesti itärajan läheisyydestä, koska arveltiin rajantakaisten metsäpalojen ylläpitäneen monimuotoista palohyönteislajistoa, joka voisi löytää tiensä Suomenkin puolelle. Koska pystymetsien polttamisesta ei ollut kokemusta ja tulen karkaamista pelättiin, ensimmäisiksi kohteiksi valittiin soiden ympäröimiä pieniä metsäsaarekkeita. Sopivat kohteet löytyivät Patvinsuon kansallispuistosta.

Poltettaviksi valitut metsäsaarekkeet olivat hehtaarin kokoisia. Toinen sijaitsi Lahnasuon pohjoisosissa ja toinen Surkansuolla. Lahnasuon metsä oli rakenteeltaan luonnontilaisen kaltaista, vanhaa mänty-kuusi-koivu sekametsää. Surkansuon metsä sen sijaan oli hakattu 1940-luvulla ja muistutti nuorta kasvatusmännikköä, jonne tosin oli jätetty ryhmä isompia mäntyjä.

Historiallinen tuli sytytettiin kesäkuun 27. päivänä 1989 kello 21:15 Lahnasuon metsäsaarekkeessa. Sytykkeiksi oli tuotu pieniä kuusia, jotka sytytettiin kaasupolttimilla. Tuli eteni pääasiassa pintapalona, joskin osa kuusista roihusi komeina soihtuina. Poltto oli ohi parissa tunnissa. Seuraavana päivänä poltettiin Surkansuon saareke.

Lähes kaikki kuuset ja koivut kuolivat palossa, kun taas isoista männyistä suurin osa selvisi hengissä pelkillä palokoroilla. Kenttä- ja pohjakerroksen kasvillisuus paloi pieniä laikkuja lukuun ottamatta kokonaan, mutta pari vuotta polton jälkeen mustikka ja puolukka alkoivat jo hieman elpyä. 

Lahnasuon saareke noin 17 vuotta palon jälkeen. Kuva: Maarit Similä.

Lahopuuta palo tuotti Lahnasuon metsikköön sata kuutiometriä ja Surkansuolle kolmisenkymmentä. Paloista riippuvaiset kovakuoriaiset löysivät paikalle ja runsastuivat välittömästi polton jälkeen - ja katosivat sitten parissa vuodessa.  Käävät sen sijaan kukoistivat alueella ainakin vielä vuonna 2011 eli 22 vuotta palon jälkeen. Lahnasuon saarekkeesta on vuosien mittaan löydetty kaikkiaan 96 eri kääpälajia, mikä on epävirallinen Suomen ennätys millekään yksittäiselle metsähehtaarille.

Ennallistamispoltot vakiintuivat Metsähallituksessa nopeasti osaksi luonnonsuojelualueiden hoitoa. Seuraavina vuosina metsää poltettiin muun muassa Oulangalla (1992), Liesjärvellä (1993, 1994), Patvinsuolla (1995), Nuuksiossa (1996) ja Seitsemisessä (1997). Vuoden 2019 alkuun mennessä Metsähallitus on ennallistanut metsiä polttamalla jo noin sadalla suojelualueella yhteensä lähes 2000 hehtaaria. Näistä poltoista tuli on karannut vain kerran, Nurmeksen Mujejärvellä vuonna 2005.

Luonnon monimuotoisuus hyötyy poltoista monin tavoin

”Luonnonkulojen simulointi” on osoittautunut turvalliseksi ja tehokkaaksi keinoksi auttaa uhanalaista metsälajistoa ja nopeuttaa entisten talousmetsien luonnontilaistumista.

Ennallistamispolttojen ekologiset tavoitteet ja vaikutukset vaihtelevat eri kohteilla ja eri puolilla Suomea. Etelä-Suomessa suurin osa polttokohteista on nuoria, talouskäytössä olleita havumetsiä, joissa polton ensisijaisena tavoitteena on monipuolistaa metsän rakennetta. Pohjoisessa ja idässä nuorten metsien lisäksi pyritään polttamaan vanhempia metsiä, jolloin metsään saadaan vaihtelevia määriä ja vaihtelevan kokoista palon seurauksena kuollutta puuta. 

Kuva: Maarit Similä.

Tavallisesti ennallistamispoltossa suurin osa pienistä puista ja kuusista kuolee palossa, mutta isot männyt selviävät elossa, kuten Patvinsuollakin 30 vuotta sitten. Sammalikon palaminen helpottaa puiden taimettumista, ja lehtipuuston osuus metsässä kasvaa. Laikuittain puita tappava palo tuottaa metsään lahopuuta välittömästi palon jälkeen, mutta myös vuosien viiveellä. 

Polton savu houkuttelee paikalle harvinaisia palohyönteisiä. Myös useat harvinaiset kääpälajit hyötyvät paloista ja poltoista. Esimerkiksi salokääpä ja liekokääpä viihtyvät paahteisten palopaikkojen kuolleilla puilla, ja hiilikääpä kasvaa vain hiiltyneellä puuaineksella.

Kuva: Maarit Similä.

Kirjallisuus

  • Hutri, K. & Mattila, T. 1989. Raportti Patvinsuon kansallispuiston polttokohteiden maanilviäisten inventoinneista heinäkuussa 1989. 4 s. + liitteet.
  • Kolström, T. & Kellomäki, S. 1993. Tree survival in wildfires. Silva Fennica 27: 277-281.
  • Kurikka, T. 1991. Yhteenveto Patvinsuon kansallispuiston kulonjäljittelykokeiden seurantatutkimuksista. Raportti. Metsähallitus, luonnonsuojeluosasto 15.11.1991. 11 s. + liitteet.
  • Muona, J. & Rutanen, I. 1994. The short-term impact of fire on the beetle fauna in boreal coniferous forest. Annales Zoologici Fennici 31, 109-121.
  • Pajunen, T. 1989. Patvinsuon polttokohteista otettujen maaperäeläinnäytteiden määrittäminen. Raportti 8.12.1989. 1 s. + liitteet.
  • Pajunen, T. 1990. Patvinsuon polttokohteista kuoppapyydyksillä kerätty hämähäkkimateriaali. Raportti 30.1.1990. 5 s. + liitteet.
  • Penttilä, R., Junninen, K. Punttila, P. & Siitonen, J. 2013. Effects of restoration by fire on polypores depend strongly on time since disturbance – A case study from Finland based on 23-year monitoring period. Forest Ecology and Management 310: 508-516.
  • Rutanen, I. 1994. Metsäpalon vaikutuksesta kovakuoriaislajistoon Patvinsuon kansallispuistossa. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja - sarja A 196. 58 s.