Kansallispuisto muodostuu etupäässä uloimman saariston karujen luotojen ja saarien nauhasta, joka ulottuu kapeana ja pitkänä Merikarvialta Kustaviin. Rannikon saaristo on luonteeltaan rikkonaista ja karikkoista. Saaret ovat kooltaan yleensä melko pieniä ja saaristoa ympäröivät vedet matalia. Pitkä puisto koostuu luonnonmaantieteellisesti toisistaan eroavista alueista: Ouran, Gummandooran ja Pooskerin saaristoista, Preiviikinlahdesta sekä Luvian, Rauman ja Eurajoen, Uudenkaupungin ja Seksmiilarin saaristoista.

Pooskerin saaristoa. Kuva: Seppo Keränen.

Ouran saaristo

Ouran saaristo. Kuva: Seppo Keränen

Upea Ouran saaristo on maisemallisesti ja biologisesti poikkeuksellisen merkittävä. Pyöreähkö saariryhmä koostuu sadoista ulkomeren ääressä olevista vähäpuustoisista tai puuttomista saarista, luodoista ja kareista. Saariston kallioperän kivilajit koostuvat kiilleliuskeesta ja dioriitista. Aluetta peittää hyvin lohkareinen moreenikerros, minkä vuoksi saaristo on lähes kauttaaltaan louhikkoa, mutta alueelta löytyy myös kalliosaaria sekä somerikkoisia ja nummimaisia luotoja.

Kuva: Satu Kalpio

Alueen suurimmilla keskussaarilla kasvaa metsää ja pienimpien saarien kasvillisuuteen on vaikuttanut alueella aiemmin tapahtunut laidunnus. Suurten saarten painanteissa on myös suolaikkuja. Ourat on erinomainen esimerkki maankohoamisrannikosta ulkosaarineen ja maatuvine merenlahtineen.

Kuva: Satu Kalpio

Alueen luonto muistuttaa monessa suhteessa jo Merenkurkun saaristoa. Rantoja hallitsevan tyrnin lomassa kasvaa merellisiä lajeja kuten merisuolake ja merikohokki. Ourassa kasvaa myös Selkämeren erikoisuus, suolaleinikki sekä erittäin harvinainen rantaputki. Vedenpinnan alla merinäkinruoho, hapsivita ja merihapsikka muodostavat paikoitellen laajoja kasvustoja.

Muuttoaikaan Ouran linnusto on parhaimmillaan. Alueen rantavesillä levähtää silloin muun muassa merihanhia, lapasotkia ja pilkkasiipiä. Pilkkasiipi voi satunnaisesti jopa pesiä alueella. Hyvällä onnella vesillä liikkuja näkee myös merikotkan.

Gummandooran ja Pooskerin saaristo

Selkämeren kansallispuistoon kuuluvaa Gummandooran laajaa ulkosaaristoaluetta täydentää Ahlaisten jokisuu. Alue on vyöhykkeisyydestä johtuen erittäin monilajinen. Myös merilinnusto on runsas, kävijän ilona on muun muassa isokoskeloita, tukkakoskeloita, kalatiiroja, lapintiiroja, räyskiä ja luotokirvisiä. Sinisimpukoilla elävä haahkakin pesii alueella.

Luotokirvinen tyrnipensaan oksalla. Kuva: Timo Nieminen

Hyvinkin luonnontilainen Gummandooran saaristo on kauttaaltaan moreeni- ja hiekkakerrosten peittämää. Moreeni on lohkareista, minkä vuoksi maisemaa hallitsevat louhikot sekä rannoilla että saarten sisäosissa. Seliskeri ja osa Iso-Enskeristä kuuluvat kansallispuistoon. Ne ovat myös alueen isoimpia metsäisiä saaria.

Ahlaistenjoen pienehkö suisto on vähäsuolaisen ja makean veden vaihettumisvyöhykettä. Alueella vallitsee näihin poikkeuksellisiin olosuhteisiin sopeutunut kasvillisuus, jota edustavat muun muassa otalehtivita, pahaputki ja pyörösätkin.

Preiviikinlahti

Preiviikinlahti on laaja, hietapohjainen ja suhteellisen matala merenlahti. Rannat ovat olleet aiemmin laidunnettuja, mutta ovat sittemmin ruovikoituneet ja pensoittuneet. Lahden saaret ovat kasvistollisesti mielenkiintoisia. Maaperä on enimmäkseen hiekkaa ja monia saaria luonnehtii jäkäläpohjainen nummikasvillisuus, jossa lähes ainoana puulajina ovat meren tuivertamat pihlajat. Saarten alavilla rantaniityillä tavataan mm. isorantasappi ja pikkurantasappi, ahopellava ja nyylähaarikko. Saarilla kasvaa myös Pohjanlahden erikoisuus pohjanlahdenlauha. Rannoilla kasautuneiden rakkolevävallien voimakkaassa maaperässä kasvavat mm. morsinko ja merisinappi.

Linnustoa ajatellen Preiviikinlahti on kansainvälisesti merkittävä. Pesivien vesilintujen pari- ja lajimäärät ovat suuria. Vesilinnustoa edustavat muun muassa ristisorsa, heinätavi, jouhisorsa, lapasotka ja nokikana. Saarilla yleisin lintu on haahka. Meriharakat, tyllit, karikukot, punajalkaviklot ja rantasipit kuuluvat puolestaan saarilla pesivään kahlaajalajistoon. Myös erittäin uhanalainen etelänsuosirri pesii alueella.

Lahden pohjoisrannalla sijaitseva Yyterin lietteiden alue on Etelä-Suomen tärkein muuttavien kahlaajien levähdyspaikka. Muuttavaan lajistoon kuuluvat mm. suosirri, pikkusirri, kuovisirri, isosirri, pulmusirri, jänkäsirriäinen, tundrakurmitsa, punakuiri ja vesipääsky. Kahlaajien lisäksi myös muuttavat vesilinnut löytävät sinne tiensä ja elokuun lopulla lahdella on yleensä tuhansia lintuja. Loppusyksyllä lahden miehittävät satapäiset laulujoutsenparvet.

Preiviikinlahti. Kuva: Seppo Keränen

Luvian saaristo

Luvian saaristo edustaa Satakunnan saaristoluontoa monipuolisimmillaan. Alue sijaitsee Satakunnan hiekkakivialueen eteläosassa, jossa diabaasikallioperä vaikuttaa paikoin rehevöittävästi. Alueen eteläosaa peittää epätasainen moreenikerros, minkä vuoksi rannat ja luodot ovat louhikkoisia ja kivikkoisia. Silokalliot yleistyvät pohjoiseen mentäessä. Tuuli ja jää pitävät pienimmät saaret puuttomina ja avoimina. Maankohoamisen edetessä suuremmat saaret ovat saaneet suojakseen metsäisen peiton.

Haahkat Selkämerellä, taustalla Säppi. Kuva: Timo Nieminen

Luvian saariston linnusto on edustavaa Selkämeren lajistoa. Merikotka pesii alueella jo säännöllisesti. Merihanhikanta on runsas. Paikkansa on löytänyt myös muilta linnuilta ruokansa rosvoava merikihu sekä ristisorsa ja lapasotka.

Metsäinen Säppi on alueen isoin saari. Diabaasikallioperä osaltaan selittää saaren monipuolisuutta. Säpin etelä- ja itäranta ovat alavia ja niillä näkyy selvästi maankohoamisesta johtuva lajiston vähittäinen muuttuminen. Kivikkorannan jälkeen on meren kasaama rakkolevävalli, joka tarjoaa rehevän alustan monipuoliselle kasvillisuudelle ja pieneliöstölle. Kosteusoloista riippuen seuraavana on joko ruovikon reunustama niitty tai tervaleppälehto. Itärannalla rakkolevävallin jälkeen on leveähkö niitty, etelärannalle puolestaan on rakkoleväalustalle syntynyt merenrantalehto, jossa tervaleppien suojissa kasvaa puna-ailakkia, tesmaa, vadelmaa ja ruokohelpiä. Saaren luoteisosassa merestä nousee pintaan kaksi harjumuodostumaa. Rannoilla on hienoja silokallioita.

Säpin majakan ympäristössä oleva ketokasvillisuus kertoo pitkäaikaisesta kulttuurivaikutuksesta. Majakan pihapiirissä kasvaa esimerkiksi keltamataraa, nurmipuntarpäätä, tuoksusimaketta, ruoholaukkaa, ahomansikkaa, ketoneilikkaa ja mäkikauraa.

Saaresta suurin osa kuuluu kansallispuistoon. Kansallispuistoon kuulumaton osa on yksityistä suojelualuetta.

Rauman ja Eurajoen saaristo

Rauman edustalla sijaitsevaa kapeaa ulkosaaristoa leimaa vahva merellisyys. Ulkoluodot ovat puuttomia tai lähes puuttomia, joko täysin pensaattomia tai niissä kasvaa sankkaa katajikkoa. Rannoilla voi olla tiheää tyrnipensaikkoa sekä yksittäisiä tuulen tuivertamia pihlajia, koivuja ja leppiä. Ulkosaariston kallioiden raoissa kasvaa Satakunnassa harvinainen tanskankuirimo.

Tyrnipensaikkoa. Kuva: Seppo Keränen

Ulkosaaristo on ennen kaikkea merilinnustolle tärkeä alue. Saarten paikoin tiheät katajikot ja rantojen matalat poukamat antavat suojaa pesivälle linnustolle. Vesilinnuista haahka on valtalaji. Lajistoon kuuluvat myös muun muassa merihanhi, ristisorsa, lapasotka ja merikihu. Matalat karit, erityisesti Kalla, Susikari ja Bokreivit ovat linnustollisesti arvokkaita sekä pesimäalueina että muutonaikaisina levähdyspaikkoina. Muuton aikoina kahlaajat levähtävät matalille rannoille kertyvien rakkolevävallien äärellä.

Kansallispuiston perustamisen jälkeen siihen vapaaehtoisesti liitettiin Rauman kaupungin alueita. Näihin alueisiin kuuluvat Kylmäpihlajan majakka ja Kuuskajaskarin linnake.

Uudenkaupungin ja Seksmiilarin saaristot

Uudenkaupungin ja Kustavin edustalla saaristovyöhykkeet ovat Selkämeren laajimpia. Saaristo koostuu etupäässä pienistä saarista ja luodoista. Eteläisimmät osat kuuluvat Laitilan rapakivialueeseen ja pohjoispuolella on kiilleliuskeita ja dioriittia. Myös emäksisiä kivilajeja ja kalkkijuonia esiintyy.

Näkymä Kustavista. Kuva: Laura Lehtonen

Rannoilla paljaat silokalliot ovat yleisiä, sillä moreenipeite on ohutta ja meren huuhtomaa. Kansallispuiston keski- ja pohjoisosiin verrattuna irtaimia maalajeja on vähän. Vedenpinnan alla on suurten murroslaaksojen aiheuttamia kapeita syvänteitä, joita ympäröivät laajat matalikkoalueet. Veden laatu on lähes luonnontilainen.

Ulkosaariston pienet saaret ja luodot tarjoavat linnuille niin pesimäalueita kuin muutonaikaisia levähdysalueitakin. Erityisesti Harmaaletot, Sinneskarit ja Santakarit ovat linnustoltaan hyvin arvokkaita. Saariston yllä liitelee majesteetillinen merikotka. Haahkaa on alueella runsaasti.

Kustavin saaristoa. Kuva: Laura Lehtonen

Pesimälajistoon kuuluu myös muun muassa yhdyskunnissa avomeren laidalla pesivä ruokki, merikihu sekä räyskä. Alueella voi tavata myös avomerellä viihtyvän etelänkiislan joskin sen pesiminen siellä on äärimmäisen harvinaista.

Selkämeri on vielä hyväkuntoinen

Selkämeri on yksi parhaimmassa kunnossa säilyneistä merialueistamme Suomen rannikolla. Ravinnepitoisuudet ja rehevöitymistaso ovat selvästi alhaisempia kuin Suomenlahdella, Saaristomerellä ja Itämeren pääaltaassa. Selkämeren ulappa-alueilla veden vaihtuminen on rannikon avoimuuden johdosta tehokasta ja vedet pysyvät kirkkaampina, mutta rannikon lähivesissä jokisuistojen ja asutuksen läheisyydessä rehevöitymisen merkkejä on havaittavissa Selkämerelläkin. Ravinteita kulkeutuu mereen ihmistoiminnan seurauksena asutuskeskuksista, teollisuudesta ja kalankasvattamoilta. Jokien ja ojien valumavesien mukana kulkeutuu ravinteita metsistä, pelloilta ja soilta.

Selkämerellä etelä ja pohjoinen kohtaavat

Selkämeri kattaa 160 km pitkän etelä-pohjoissuuntaisen kaistaleen lounaista rannikkoamme. Itämeren suolapitoisuus vähenee pohjoista kohden, ja Selkämerelle onkin tyypillistä suolapitoisuuden vaiheittainen muuttuminen. Selkämerellä kohtaavat eteläinen, mereinen lajisto ja pohjoisen vähäsuolaisuuteen sopeutunut lajisto. Eteläisen Selkämeren vedenalainen eliöstö on samankaltaista kuin Saaristomerellä, mutta pohjoisemmaksi mentäessä veden suolapitoisuus vähenee ja lajisto muuttuu mereisestä kohti makeampaan veteen sopeutunutta. Monet mereiset vesikasvit, selkärangattomat ja kalat elävät Selkämerellä levinneisyytensä pohjoisrajoilla. Tällaisia ovat kaloista mm. mustatokko, teisti, isotuulenkala, piikkisimppu ja vaskikala, selkärangattomista hietakatkarapu ja leväkatkarapu. Sinisimpukka vähenee huomattavasti pohjoisella Selkämerellä ja meriajokasta tavataan aivan alueen eteläosissa. Toisaalta monet makean veden lajit, kuten merikutuinen harjus, runsastuvat vasta Selkämeren keski- ja pohjoisosissa.

Ahomansikat. Kuva: Seppo Keränen.
 

Isokoskelo, Selkämeren näkyvä kalastaja

Isokoskelo valikoitui puiston tunnuseläimeksi pitkälti siitä syystä että se on helposti tunnistettava, näkyvä ja yleinen lintulaji. Sen kanta Suomessa on elinvoimainen.

Isokoskelo on Selkämerelle tuttu kalastelija. Kuva: Timo Nieminen

Isokoskelon rakenne kertoo paljon sen elintavoista. Uikkumainen vartalo, pitkähkö kaula ja pitkänomainen pää ja vahva koukuksi kaartunut nokka soveltuvat hyvin sukeltamiseen ja kalan pyydystämiseen.

Koiraalla tummanvihreä pää, naaraan pään väritys muuttuu kurkussa jyrkkärajaisesti valkoisesta hennaan. Myös hapsottava takatukka on hennan värinen. Isokoskelo on kooltaan melko iso, yleensä sen pituus on noin 70 cm, siipien kärkiväli 95 cm, paino 1–2 kg. Ääni on karheaa korinaa.

Isokoskelo pesii niin Euroopassa, Pohjois-Aasiassa kuin myös Pohjois-Amerikassa. Pohjoisimmat pesijät muuttavat vähän etelämmäksi järvien jäätyessä. Suomen koskelot muuttavat tyypillisesti Etelä-Ruotsiin ja Tanskaan, lauhoina talvina ne jäävät Lounais-Suomen saaristoon. Isokoskelo pesii koko Suomessa, sen järvissä, joissa ja merenrannoilla.

Pesimäpaikakseen isokoskelo hakee koloja: puusta, rakennuksen tai kiven alta, savupiipusta, pöntöstä jne. Naaras munii toukokuussa 8–12 kellahtavaa munaa ja hautoo niitä 32–35 vuorokautta. Poikaset kuoriutuvat lähes samanaikaisesti ja seuraavat heti emoaan lähimpään vesistöön, joka saattaa olla jopa kilometrin päässä pesästä. Isokoskelo puolustaa poikuettaan moniin muihin vesilintuihin verrattuna sangen tehokkaasti, ja se kantaa pieniä poikasia selässään, joskus useitakin samaan aikaan. Joskus naaras "varastaa" toisilta poikueita. Tällöin yhden naaraan paimennettavana voi olla parikymmentäkin poikasta.

Isokoskelo on kokosukeltaja, joka syö pikkukaloja lisäksi simpukoita ja äyriäisiä. Isokoskelot saalistavat ryhmänä siten, että esimerkiksi emo poikasineen ui viuhkamaisena muodostelmana ja siivillä vettä läiskytellen kohti lahden tai poukaman pohjukkaa, ajaen edellään pikkukalaparvea. Lähellä rantaa koskelot hyökkäävät yhteen kerääntyneen kalaparven kimppuun.

Isokoskelo saapuu keväisin yleensä ensimmäisten joukossa sulavesipaikoille. Pääjoukot tulevat huhtikuussa. Koiraat muuttavat jo kesäkuussa merelle sulkimaan. Syksyllä isokoskelot muuttavat isoina parvina, jonossa lentäen. Loka–marraskuussa täällä nähtävät juhlapukuiset koiraat ovat Vienanmereltä tulevia läpimuuttajia.  
 

Selkämeren vedenalainen luonto on rikas ja monipuolinen

Vedenalainen kasvi- ja levälajisto on Selkämerellä runsas ja monipuolinen, vaikkakin toistaiseksi vähän tutkittu ja tunnettu. Rakkolevää esiintyy runsaana koko Selkämeren alueella. Ulkosaarten rannoille se muodostaa laajoja kasvustoja jopa 8 metrin syvyydelle saakka. Rakkolevä on yksi Itämeren vedenalaisen luonnon tärkeimpiä elinympäristöjä muodostavia kasvilajeja. Tiheät rakkoleväpensaikot tarjoavat suojaa kalanpoikasille ja selkärangattomille eläimille sekä toimivat monien kalalajien kutualueina. Rakkolevä on hyvin riippuvainen puhtaista elinoloista, sillä se tarvitsee kirkasta vettä ja auringonvaloa kasvuunsa. Rehevöityminen onkin vähentänyt selvästi sen määrää Saaristomerellä ja Suomenlahdella.

Rakkoleväntupsu (Elachista fucicola) viihtyy ainoastaan rakkolevän (Fucus vesiculosus) pinnalla. Kuva: Heidi Arponen

Selkämerellä esiintyy runsaana toinenkin rakkolevälajimme pikkuhauru, jonka uskotaan kehittyneen jääkauden jälkeen sopeutumalla Pohjanlahden erityisolosuhteisiin. Selkämeri on näiden kahden rakkolevälajin vaihettumisvyöhykettä, sillä kapealehtinen pikkuhauru viihtyy runsaana alueen pohjoisosissa eikä sitä tavata enää Saaristomerellä. Rakkolevä sen sijaan muuttuu harvinaisemmaksi Selkämeren pohjoisosaa kohden eikä se enää menesty vähäsuolaisessa Merenkurkussa.

Kylmäpihlajan kirkkaissa vesissä kasvaa monipuolinen viher-, rusko- ja punalevälajisto. Kuva: Heidi Arponen

Monet punalevät viihtyvät ulkosaariston aallokkoisilla rannoilla, kuten monivuotiset lajit haarukkalevä, liuskapunalevä ja röyhelöpunalevä. Myös kirkkaanpunaista ruusulevää ja nukkamaista samettipunalevää esiintyy Selkämerellä. Suojaisissa, matalissa lahdissa kasvaa näkinpartaisleviä, kuten punanäkinpartaa ja mukulanäkinpartaa. Myös merinäkinruohoa esiintyy paikoin runsaasti. Suojaisempien välisaariston sokkelikoiden tyypillisiä kasveja ovat ahvenvita, ärviät, sätkimet ja karvalehti.

 

Selkämeren kansallispuisto

  • Perustettu 2011
  • Pinta-ala 940 km²

Selkämeren kansallispuiston tunnus - isokoskelo ja pikkuhauru

Selkämeren kansallispuiston tunnus on isokoskelo ja pikkuhauru

Metsähallituksen julkaisuja Selkämereltä (julkaisut.metsa.fi)

Muita verkkopalveluja