Tekstit on tuotettu yhteistyössä OYS 2030 –uudistamisohjelman kanssa ja ne ovat osa taiteilija Jussi Valtakarin teoskokonaisuutta, joka on esillä Oulun yliopistollisen sairaalan sädehoitoyksikössä.
Lapinpöllö
Kurki
Niittykirvinen
Kuukkeli
Suokukko
Teeri
Lapinpöllön naamakiehkura toimii lautasantennin tavoin
Pohjolan suurimpiin pöllöihin kuuluva lapinpöllö on taigametsän laji. Se viihtyy erityisesti harventamattomassa seka- ja havumetsässä. Metsän lähistöllä sijaitsevilta soilta ja niityiltä pöllö saalistaa pieniä jyrsijöitä. Lapinpöllön kanta vaihteleekin jyrsijöiden määrän mukaan.
Lapinpöllön tunnistaa keltaisista silmistä, naamakiehkuroista ja mustasta leuasta. Naamakiehkura toimii kuin lautasantenni, joka kohdistaa jyrsijöiden liikkeiden aiheuttamat ääniaallot pöllön korviin.
Lintu on kooltaan noin 65–69 senttiä ja sen siipien kärkiväli on noin 140 senttimetriä. Suurehkosta koostaan huolimatta lapinpöllön ääni ei kuulu kovin kauas, alle puolen kilometrin päähän.
Raivokas puolustaja
Lapinpöllö pesii tiheässä metsässä variksenpesän tyyppisessä, muiden rakentamassa pesässä, toisinaan myös koloissa. Naaras munii 4–5 munaa, joita se hautoo 28–30 päivää. Kun poikaset ovat kuoriutuneet, ne pysyvät pesässä vielä 29–30 vuorokautta. Koiras vartioi haudontaa – ja puolustaa jälkikasvuaan raivokkaasti. Lapinpöllön pesästä onkin parasta pysyä kaukana.
Pohjois-Pohjanmaalla pesii kymmeniä, hyvinä jyrsijävuosina jopa satoja lapinpöllöpariskuntia. Niitä esiintyy erityisesti Koillismaalla ja muualla Pohjois-Pohjanmaan itäosissa, hyvinä vuosina myös Keski-Pohjanmaalla.
Lajina lapinpöllö on sopeutuvampi kuin monet muut lintulajit. Vanhojen metsien suojelu on hyödyksi lapinpöllölle. Laajoja suojeltuja metsäalueita löytyy muun muassa Koillismaan ja Kainuun kansallispuistoista. Lapinpöllö onkin Sotkamossa sijaitsevan Hiidenportin kansallispuiston tunnuslaji. Kevättalvella kansallispuistojen hangilla hiihdellessään voi kuulla, kun lapinpöllö huhuilee.
Kurki on uskollinen kumppanilleen
Kurki kuuluu Suomen lintulajien menestyjiin. Menestyksen taustalla on ennen kaikkea ravinto, sillä kurjelle kelpaa monenlainen syötävä. Se viihtyy pelloilla ja syö sieltä mitä löytää.
Muuttomatkoillaan kurjet kerääntyvät suurina parvina tietyille alueille. Pysähdyspaikkaa ei valita sattumalta, sillä linnut tarvitsevat sekä ravintoa että suojaa. Kurjet viettävät päivänsä pellolla ruokaillen ja yöpyvät läheisillä soilla tai kosteikoilla.
Pohjois-Pohjanmaalla Muhoksen pellot ovat tunnettua kurkien levähdysaluetta. Syksyisin sinne kerääntyy jopa 10 000 kurkea pesimäseuduiltaan. Lintuharrastajat osaavat lukea merkkejä ja tietävät, milloin kurjilla on lähtöpaineita. Syyskuun puolivälissä, kun on kauniita kuulaita päiviä ja tuulet ovat suotuisat, kurjet nousevat kuin yhteisestä päätöksestä taivaalle ja lähtevät näyttävinä kurkiauroina kohti etelää.
Suuri kurkiparvi on komea näky, mutta maanviljelijöille se tietää tienestien menetystä. Kurkiparvistaan kuuluisassa Vaasan Söderfjärdenissä onkin alettu viljellä erityisiä kurkipeltoja, jotta parvet jättäisivät muut alueet rauhaan.
Perhe pysyy yhdessä
Kurki pesii soilla, lintuvesien reunoilla ja muilla kosteikkoalueilla kaikkialla Pohjois-Pohjanmaalla. Se rakentaa risuista ja heinistä laakean, kekomaisen pesän. Jos pesä on avoimella paikalla, kurki voi hankkia suojavärin sotkemalla selkänsä suovedellä.
Kurki pesii samalla paikalla ja saman kumppanin kanssa vuodesta toiseen. Muninta tapahtuu huhti-toukokuussa ja munia on yleensä kaksi. Sekä naaras että koiras osallistuvat hautomiseen, joka kestää 28–30 vuorokautta. Poikaset ovat lentokykyisiä 9–10 viikon ikäisinä, mutta perhe pysyy yhdessä sen jälkeenkin.
Kurkea ei mielletä petolinnuksi, mutta kasviravinnon lisäksi se syö myös muiden lintulajien munia ja poikasia. Ravinnoksi kelpaavat myös sammakot.
Suuri lintu
Kurki on iso lintu, yksi Pohjolan suurimmista. Sen siipien kärkiväli voi olla jopa 2,5 metriä ja pituutta nokan kärjestä pyrstön kärkeen kertyy jopa 130 senttiä. Naaras ja koiras näyttävät samalta, koiras vain on hieman suurempi.
Muhoksen ohella myös Liminganlahdella ja Limingan pelloilla voi syksyisin nähdä tuhatmäärin kurkia. Liminganlahden luontokeskus on erinomainen paikka niin kurkien kuin muidenkin muuttolintujen tarkkailuun.
Niittykirvinen hyötyy rantojen ja soiden ennallistamisesta
Niittykirvinen on varsin pieni ja vaatimaton lintu, joka kuuluu västäräkkien heimoon. Se on noin 15 senttiä pitkä, hoikka ja pitkäpyrstöinen. Niittykirvisen laulu on kohtuullisen huomiota herättävä, mutta ei niin erottuva kuin vaikkapa peipolla. Laululento on tyypillistä niittykirviselle – se nousee ensin parikymmentä metriä ilmaan ja liitää sitten alaspäin, laulaen samalla.
Pesänsä niittykirvinen rakentaa heinätuppaaseen. Materiaalina se käyttää heinänkorsia, tuntureilla myös poronkarvoja. Niittykirvinen munii touko-kesäkuussa 5–6 munaa, joita se hautoo 12–14 vuorokautta. Usein lintu saa heinäkuussa toisen pesueen.
Avointen alueiden laji
Koko Pohjanmaan alueella ja Kainuussa niittykirvinen on uhanalainen laji. Pohjois-Pohjanmaalla sitä tapaa avoimilla soilla ja rantaniityillä, mutta saaristosta se on hävinnyt lähes kokonaan Raahesta pohjoiseen. Niittykirvinen on avointen alueiden tyyppilaji, ja saaristossa rantaniittyjen ja luotojen umpeenkasvu vaikuttaa osaltaan lajin esiintymiseen.
Umpeenkasvu ei kuitenkaan ole ainoa syy niittykirvisen uhanalaistumiseen, eikä tarkkaa syytä tiedetä. Tilanteeseen voivat vaikuttaa esimerkiksi soiden ojitus, hyönteiskato sekä muuttomatkan varrella tapahtuneet muutokset.
Pohjois-Pohjanmaalla niittykirvisen oloihin voidaan vaikuttaa pitämällä rantaniittyjä ja luotoja auki, samoin soita ennallistamalla. Ennallistamisen yhteydessä soita kuivattavia ojia tukitaan ja soilta poistetaan puustoa. Metsähallituksen Luontopalvelut on viime vuosina tehnyt rantaniittyjen kunnostuksia Rannikko-LIFE-hankkeen ja Helmi-ennallistamisohjelman rahoituksella. Helmi-ohjelmassa on tehty myös runsaasti soiden ennallistamista.
Kuukkeli on retkeilijän kaveri
Kuukkelin on moni kohdannut Lapin ja Koillismaan retkeilyreittien taukopaikoilla. Kuukkeli on utelias ja oppivainen laji, joka pohjoisessa on oppinut, että retkeilijöiden liepeillä on hyvät ruoka-apajat. Eteläisemmässä Suomessa kuukkeli sen sijaan pysyttelee enemmän piilossa, eikä sitä saa tulemaan ihmisen lähelle.
Jos kohtaa retkillään kuukkelin, on hyvä muistaa, ettei suolainen ravinto tee hyvää linnuille. Makkaran sijaan parempi vaihtoehto onkin leipä, mieluiten vähäsuolainen. Myös läskipalaset ovat kuukkelin suurta herkkua.
Vanhojen metsien laji
Vaikka kuukkeli on muuten hyvin näkyvä laji, pesinnän aikana se pysyy hiljaa ja huomaamattomissa. Kuukkeli tekee pesänsä lähelle tuuhean kuusen tai männyn runkoa ja naamioi sen naavalla. Pesä on vuorattu karvoilla ja höyhenillä. 3–4 munaansa naaras hautoo 19 vuorokautta, jonka jälkeen molemmat vanhemmat huolehtivat poikasten ruokkimisesta. Poikaset ovat lentokykyisiä 21–23 päivän ikäisinä, mutta perhe pitää yhtä pitkälle syksyyn.
Kuukkeli on vanhojen ja monilajisten metsien lintu. Kanta on runsaimmillaan Koillismaalla Kuusamon tienoilla, mutta etelään päin mentäessä laji harvinaistuu. Kuukkelin kanta on rajusti pudonnut viime vuosina ja muualla Pohjanmaalla sekä Kainuussa se on uhanalainen. Valtakunnallisesti kuukkeli on tällä hetkellä silmälläpidettävä laji. Vanhoja metsiä suosiva kuukkeli kärsii avohakkuista. Paras tapa varmistaa kuukkelin selviytyminen onkin vanhojen metsien suojelu.
Suokukkokoiras hurmaa naaraan kauluksellaan
Suokukko on äärimmäisen uhanalainen laji. Kahlaajana se viihtyy rantaniityillä ja soilla, mutta nykyään se on vähentynyt merkittävästi. Positiivinen uutinen on, että suojelu- ja hoitotoimilla suokukkokannat on saatu kasvamaan ja sitä tavataan jälleen myös Pohjois-Pohjanmaalla.
Suokukkokoirailla on silmiinpistävä kaulus, jolla se pyrkii valloittamaan naaraat. Kaulus ei ole kaikilla samanlainen, vaan kauluksen väri kertoo, millainen soidinstrategia kyseisellä uroksella on. Osa kukkoilee ja valtaa taistelemalla tietyn reviirin, osa puolestaan hiippailee siellä täällä eikä valtaa omaa reviiriä, vaan vierailee useissa paikoissa. Kolmas tapa on naamioitua naaraaksi, jolloin koiras voi pysytellä naaraiden lähettyvillä ja päästä sillä tavoin tavoitteeseensa. Soitimen jälkeen koiras pudottaa kauluksensa.
Äänetöntä tanssia
Pohjois-Pohjanmaalla Liminganlahti on kuuluisa suokukoista ja niitä tullaan ihastelemaan ulkomailta asti. Paras aika suokukkojen tarkkailuun on toukokuun puoliväli, jolloin niiden soidintaistelut ovat kiivaimmillaan.
Suokukon soidin on tunnettu ja näyttävä esitys, joskin varsin hiljainen verrattuna esimerkiksi kurjen soitimeen. Suokukon kosiomenot ovatkin kuin äänetöntä tanssia. Sitä on mukava katsella lintutornin lisäksi kuvauskojusta, olipa mukana kamera tai ei.
Suojelutoimilla hyviä tuloksia
Hiljaisia ovat myös suokukon muuttoparvet. Suokukot palaavat Suomeen huhti-toukokuussa. Naaras rakentaa pesän ruohikkoon tai kosteikon saramättääseen ja pehmustaa sen heinillä tai oksilla. Touko-kesäkuussa naaras munii päärynänmuotoisia munia, joita on useimmiten neljä. Se hautoo muniaan 20–23 vuorokautta. Lentokyvyn poikaset saavuttavat 25–27 päivän ikäisinä. Koiraalla ei ole osaa eikä arpaa pesänrakennukseen tai hautomiseen. Suokukko käyttää ravinnokseen äyriäisiä, nilviäisiä, matoja, siemeniä, ituja ja levää, joskin pesimäaikana sekä aikuiset että poikaset syövät vain hyönteisiä.
Suokukko on aiemmin ollut huomattavasti yleisempi, mutta kanta on pudonnut muutamassa vuosikymmenessä. Rantaniittyjen raivaukset ja laidunnus ovat äärimmäisen tärkeitä suojelutoimia, joilla onkin saatu hyviä tuloksia. Suokukkojen lisääntymistä on pyritty edistämään myös rakentamalla kokeiluluontoisesti soidinkumpuja, mutta tuloksista on liian varhaista sanoa mitään.
Teeri hyötyy soiden ennallistamisesta ja monimuotoisista metsistä
Sinimustan teerikukon tunnistaa erityisesti lyyran muotoisesta pyrstöstä ja silmien yläpuolella olevista punaisista heltoista eli hurmekulmista. Soitimella hurmekulmat paisuvat entistä näyttävämmiksi. Teerien soidin ajoittuu maalis-huhtikuulle ja syksyyn. Soivat kukot ääntelevät, hypähtelevät ja iskevät toisiaan siivillään selkään. Ne eivät kuitenkaan vahingoita toisiaan, kunhan mahtailevat.
Teerinaaras on väritykseltään ruskeankirjava. Se pesii kuopassa oksan tai tiheän risukon suojissa. Teeri ei yleensä vuoraa pesäänsä millään. Naaras munii touko-kesäkuussa 7–10 munaa ja hautoo niitä 26–27 vuorokautta. Alussa poikaset syövät vain hyönteisiä ja niiden toukkia. Viikon ikäisinä ne tekevät pieniä lentopyrähdyksiä ja itsenäistyvät kuukauden iässä. Syksyllä kaiken ikäiset teeret elävät pääosin marjoilla.
Kieppi pitää lämpimänä
Teeri elelee elämänsä pääosin samalla alueella muutaman kilometrin säteellä. Elinympäristöä se vaihtaa vuodenajan mukaan. Kesällä teeri viihtyy puustoisilla puoliavoimilla soilla ja niiden reunavyöhykkeillä. Soitimensa näyttämöksi se valitsee pellon tai avosuon, joskus myös jään. Teeren talvehtimisalueella on oltava koivua. Muiden metsäkanalintujen tavoin teeret hyödyntävät talvella lumen eristyskykyä energian säätämiseen. Ne kaivautuvat yöksi lumen alle kieppiin. Paukkupakkasellakin kiepissä lämpötila voi pysytellä plussan puolella.
Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa teeriä esiintyy runsassoisimmilla alueilla, esimerkiksi Taivalkoskella. Muissakin kunnissa suoalueita lähellä olevilla pelloilla voi nähdä isoja soitimia. Teerikantaa ovat aikanaan heikentäneet metsärakenteen muutoksesta johtuva sopivien elinympäristöjen pirstoutuminen sekä soiden ojitus. Ojitus on heikentänyt pesimätulosta saalistuspaineen ja poikasten hukkumisen myötä. Myös metsästys ja törmäyskuolleisuus ovat vaikuttaneet teerikantaan, samoin uudempana uhkana ilmastonmuutos.
Ilmastonmuutoksen torjunta avainasemassa
Ilmastonmuutos vaikeuttaa teerien elämää monin tavoin. Joinain vuosina naaraat aloittavat pesinnän liian aikaisin, jolloin takatalvet voivat heikentää pesimätulosta. Kesän äärevät sääolot vaikuttavat myös poikasten ravinnonsaantiin ja selviämiseen. Vähälumisina talvina taas linnut eivät saa lumikiepistä suojaa yöpakkasia ja petoja vastaan. Talvella päivälämpötilojen nopeat muutokset ovat myös aiheuttaneet sitä, että lintuja on jäänyt jäätyneen lumikuoren vangiksi kieppiin. Näin voi käydä nuoskapäivän jälkeen, kun pakastuu nopeasti.
Teerikanta on kuitenkin vahvistunut 2000-luvulla suojelualueiden lisääntymisen ja talousmetsien käsittelyssä tapahtuneiden muutosten myötä.Edelleenkään kannat eivät silti ole samalla tasolla kuin kaskikoivikoiden aikaan. Paras tapa suojella teertä on torjua ilmastonmuutosta, monipuolistaa talousmetsien metsänhoitokäytäntöjä, suojella ja ennallistaa yhtenäisiä suometsäalueita sekä säädellä metsästystä ja pyytää pienpetoja.
Tekstejä varten on haastateltu Metsähallituksen Luontopalvelujen asiantuntijoita. Lähteenä on käytetty myös teosta Pohjolan linnut (Carl-Fredrik Lundevall ja MatsÅke Bergström, WSOY 2005).