Päijänteen luonto  

Kalliosaaria ja hiekkaharjuja

Puisto on geologialtaan ja maisemaltaan kaksijakoinen; osa saarista on pitkittäisharjujaksoihin kuuluvia hiekkarantaisia harjusaaria, osa Päijänteen vuorimaalle tyypillisiä kallio- ja moreenisaaria. Suosituin vierailukohde on maamme suurimpiin ja komeimpiin harjusaariin lukeutuva Kelvenne. Puiston toinen merkittävä ja tunnettu maisemanähtävyys on harjusaarten jono Pulkkilanharju, joka toimii kansallispuiston kaakkoisena porttina. Kalliosaarista suurimmat ovat Iso Lammassaari sekä Haukkasalo, jonka kalliojyrkänteet kohoavat useita kymmeniä metrejä Päijänteen pinnasta.

Puiston sydän, Kelvenne, on syntyhistorialtaan ja kasvillisuudeltaan alueen mielenkiintoisinta osaa. Se on syntynyt viimeisimmän jääkauden jäätikkövirtojen kasaamasta ja lajittelemasta sorasta mannerjään hitaasti vetäytyessä luoteeseen. Syvät suppakuopat ovat muistoina valtavista jääkimpaleista, jotka maahan hautautuneina sulivat hiljakseen jättäen jälkeensä kartiomaisen kuopan. Päijänteeseen yhdistyneet suppalahdet tarjoavat veneilijöille syviä ja suojaisia luonnonsatamia, jonne rantautuminen onnistuu köliveneelläkin.

Kelventeen harjulehdoista mäntykankaille

Useiden Kelventeen suppien pohjat ovat soistuneet. Yksi supista on muuttunut pieneksi lammeksi. Muutamaa avointa nevalaikkua lukuunottamatta soistumat ovat pieniä rämeitä, joiden valkoisina kukkivat suopursut tuoksuvat yhtä huumaavina kuin suuremmillakin soilla. Harjun lakialueet ovat veden huuhtomattomina säilyttäneet maaperässään ravinteet, joten Kelventeen rehevimmät metsät - kuivat harjulehdot - löytyvät harjun laelta. Pääpuulajina lehdoissa on mänty tai kuusi, lehtipuustoa edustavat koivu, haapa sekä paikoin varsin runsaanakin kasvava lehmus.

Lehtojen pohjalla kukkivat sinivuokot, kielot, ja ahomansikat kuusama- ja taikinamarjapensaiden ympärillä. Silmiinpistävää on nätkelmien sekä virnojen runsaus. Siellä täällä silmä tavoittaa kauniin metsäruusun, hempeän punaisena hohtavan näsiän tai varjossa viihtyvän sudenmarjan.

Lintuluotojen lajit

Kansallispuiston linnustollisesti arvokkaimpia alueita ovat pienet saaret ja luodot, joilla pesii useita uhanalaisia lintulajeja. Kuikka esiintyy puiston alueella vielä melko yleisenä, mutta pesintä onnistuu häirinnän vuoksi harvoin. Puiston pienillä saarilla pesivät säännöllisesti myös ampuhaukka ja nuolihaukka.

 

Selkälokki Päijänteellä   

Kansallispuiston tunnukseksi valitun selkälokin alalaji fuscus on levinneisyydeltään maailman suomalaisin lintu. Sitä esiintyy Suomen lisäksi vain Ruotsin itärannikolla, Pohjois-Norjassa ja Vienanmerellä. Meillä on syytä olla lokistamme ylpeitä.

Musta selkä ja koko parhaat tuntomerkit

Selkä- ja harmaalokki ovat mielenkiintoinen pari, jossa yhden kantalajin erityminen kahdeksi eri lajiksi on nähtävissä. Ne muodostavat liukuvan sarjan rotuja, joiden selän väritys vaihtelee harmaalokin vaaleanharmaan ja selkälokin pikimustan välillä. Rajanveto lajien välillä on joskus vaikeaa.

Toinen mustaselkäinen lokkimme merilokki erottuu selkälokista selkeimmin kokonsa puolesta. Merilokki on huomattavasti kookkaampi ja nimensä mukaisesti pesii lähinnä merenrannikolla. Selkälokin jalat ovat keltaiset, merilokin vaalean punertavat tai harmaat.

Selkälokki on noin 52 - 60 cm pitkä ja painaa noin 700 - 800 grammaa täysikasvuisena. Ääni meluisa "kao" ja varoitus "ka-ka-ka-ka" vieläkin äänekkäämmin toistettuna. 

Huolestuttavasti vähentynyt

Kesäisenä päivänä 1950-luvulla saattoi vielä helposti tavoittaa selkälokin liitämässä avoimella järvenselällä. Nykyisin selkälokki valitettavasti löytyy harvinaistuneiden lajien listalta. Kesäpäivänä kansallispuistoon saapuva retkeilijä voi vielä onneksi ihailla taivaalla liitävää puhtaan mustavalkoista selkälokkia.

Kannan vähentymiseen on syynä uudet ihmisten suomat ravintomahdollisuudet kaupunkeineen ja kaatopaikkoineen, jotka suosivat "röyhkeää" harmaalokkia. Harmaalokki on lisääntynyt voimakkaasti ja vallannut uutta elintilaa suurilta järviltä. Lajien välille on syntynyt kilpailua ja siinä harmaalokki on vahvempana niskan päällä.

Selkälokilla on myös selittämättömiä lisääntymishäiriöitä. Emot eivät ryhdy lainkaan pesimään ja mikäli pesä kuitenkin rakennetaan, saattavat munat jäädä hautomatta ja poikaset ruokkimatta. Syyksi on epäilty talvehtimisalueilta lintuun kertyviä ympäristömyrkkyjä. Erityisesti selkälokki kärsii myöhäisenä pesijänä lomailun ja veneilyn aiheuttamasta häirinnästä. Selkälokki elää 10-20 -vuotiaaksi ja poikasmäärien väheneminen näkyy parimäärissä vasta myöhemmin.