Päijänteen luonto  

Kalliosaaria ja hiekkaharjuja

Pulkkilanharju. Kuva: Lentokuva VallasPuisto on geologialtaan ja maisemaltaan kaksijakoinen; osa saarista on pitkittäisharjujaksoihin kuuluvia hiekkarantaisia harjusaaria, osa Päijänteen vuorimaalle tyypillisiä kallio- ja moreenisaaria. Suosituin vierailukohde on maamme suurimpiin ja komeimpiin harjusaariin lukeutuva Kelvenne. Puiston toinen merkittävä ja tunnettu maisemanähtävyys on harjusaarten jono Pulkkilanharju, joka toimii kansallispuiston kaakkoisena porttina. Kalliosaarista suurimmat ovat Iso Lammassaari sekä Haukkasalo, jonka kalliojyrkänteet kohoavat useita kymmeniä metrejä Päijänteen pinnasta.

Puiston sydän, Kelvenne, on syntyhistorialtaan ja kasvillisuudeltaan alueen mielenkiintoisinta osaa. Se on syntynyt viimeisimmän jääkauden jäätikkövirtojen kasaamasta ja lajittelemasta sorasta mannerjään hitaasti vetäytyessä luoteeseen. Syvät suppakuopat ovat muistoina valtavista jääkimpaleista, jotka maahan hautautuneina sulivat hiljakseen jättäen jälkeensä kartiomaisen kuopan. Päijänteeseen yhdistyneet suppalahdet tarjoavat veneilijöille syviä ja suojaisia luonnonsatamia, jonne rantautuminen onnistuu köliveneelläkin.

Kelventeen harjulehdoista mäntykankaille

Useiden Kelventeen suppien pohjat ovat soistuneet. Yksi supista on muuttunut pieneksi lammeksi. Muutamaa avointa nevalaikkua lukuunottamatta soistumat ovat pieniä rämeitä, joiden valkoisina kukkivat suopursut tuoksuvat yhtä huumaavina kuin suuremmillakin soilla. Harjun lakialueet ovat veden huuhtomattomina säilyttäneet maaperässään ravinteet, joten Kelventeen rehevimmät metsät - kuivat harjulehdot - löytyvät harjun laelta. Pääpuulajina lehdoissa on mänty tai kuusi, lehtipuustoa edustavat koivu, haapa sekä paikoin varsin runsaanakin kasvava lehmus.

Lehtojen pohjalla kukkivat sinivuokot, kielot, ja ahomansikat kuusama- ja taikinamarjapensaiden ympärillä. Silmiinpistävää on nätkelmien sekä virnojen runsaus. Siellä täällä silmä tavoittaa kauniin metsäruusun, hempeän punaisena hohtavan näsiän tai varjossa viihtyvän sudenmarjan.

Kelventeen rinteillä, noin sadan metrin korkeuskäyrällä kulkevien muinaisrantavallien alapuoliset metsät ovat harjulle tyypillisiä, karuja mäntykankaita. Ennen puiston perustamista niissä on harjoitettu metsätaloutta, josta kertoo puuston tasaikäisyys. Harjukasvien kirjo on silti edustava. Puolukka- ja poronjäkäläkasvustojen keskellä tuikkivat kelta- ja sarjatalvikkien kukinnot, häränsilmien keltaisina hohtavat silmät sekä kissankellojen siniset kukkaryhmät. Kuivissa kangasmetsissä yleisen kangasmaitikan keltainen kukinta hallitsee harjujen alarinteitä heinä-elokuussa. 
 
Kelventeen harjumännikköä. Kuva: Maija Mikkola
 

Lintuluotojen lajit

Kansallispuiston linnustollisesti arvokkaimpia alueita ovat pienet saaret ja luodot, joilla pesii useita uhanalaisia lintulajeja. Kuikka esiintyy puiston alueella vielä melko yleisenä, mutta pesintä onnistuu häirinnän vuoksi harvoin. Puiston pienillä saarilla pesivät säännöllisesti myös ampuhaukka ja nuolihaukka.

Jäljet hiekassa. Kuva: Timo Nieminen

Kansallispuiston tunnukseksi valittu selkälokki on suomalaisin lintulajimme. Lajin nimirodusta valtaosa pesii maamme rajojen sisäpuolella. Valitettavasti tämä kaunis mustaselkäinen lokkilaji on vähentynyt sisävesissämme koko ajan. Kansallispuiston alueella selkälokin kanta on kuitenkin pysynyt melko vakaana.

Katso alueen tuoreimmat lintuhavainnot (www.tiira.fi). Palvelun tarjoaa Metsähallituksen Luontoon.fi-verkkopalvelu. Sivu on tuotettu BirdLife Suomen Tiira-lintuhavaintojärjestelmän www.tiira.fi avulla.

Päijänteen kansallispuisto

  • Perustettu 1993
  • Pinta-ala 14 km²

Päijänteen kansallispuiston tunnus - selkälokki

Päijänteen kansallispuiston tunnus on selkälokki