Inari - ihmisten ja kulttuurien kohtauspaikka

Inarijärvi on ollut ihmisen kannalta merkittävää seutua esihistoriasta lähtien. Asutuksen jäänteitä onlöydetty jopa 9000 vuoden takaa. Vanhimman saamelaisen asutuksen tiedetään olleenalueella jo lähes 4000 vuotta sitten. Juutuan retkeilyalueellasijaitsevan Nukkumajoen rannalla ovat sijainneet muinaiset inarinsaamelaisten talvikylät 1400- ja1500-luvuilla. Entisaikaisen lapinkyläjärjestelmän aikaan saamelaiset asuivat talvet yhteisessä talvipaikassa ja muuttivat kesäksi perhekunnittain omille kesäkentilleen.

Inarin alueella on useita muinaisen esikristillisen ajan pyhiä paikkoja, kuten Ukonsaari ja Otsamotunturi, sekä kristillisen ajan muistomerkkejä, kuten Hautuumaasaaret ja Pielpajärven erämaakirkko.

Kulkureittien risteyksessä oleva Inarin kirkonkylä on aina ollut ihmisten ja kulttuurien kohtauspaikka. Siellä asioivat ja tapaavat toisiaan kalastajat, poronhoitajat, luontaiselinkeinojen harjoittajat, kullankaivajat, taiteilijat, käsityöläiset, matkailuyrittäjät ja virkamiehet. Kaikille inarilaisille luonto on elinympäristö ja suurin osa elinkeinoista liittyy tavalla tai toisella luontoon. Nykypäivän Inarissa historia on edelleen läsnä, ja siellä tavoittaa vielä sen tunturien takaisen Lapin ja elämänmenon, joka etelämpänä on jo aikapäiviä sitten hävinnyt. Inarissa on myös erityisen taitavia paikallisia käsityöntekijöitä ja taiteilijoita, joiden tuotteisiin voi tutustua kirkonkylän liikkeissä ja pajoissa.

Siida

Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siida (www.siida.fi) on yksi Pohjoismaiden upeimmista näyttelykeskuksista. Siellä voi tutustua saamelaiskulttuuriin ja Ylä-Lapin luontoon. Pysyvien ja vaihtuvien näyttelyiden lisäksi Siidasta saa retkeilyneuvonnan, kartat ja luvat koko Ylä-Lapin alueelle.

Ukonsaari

Inarijärven Ukonselällä, noin 11 km Inarin kylältä itäkoilliseen, kohoaa oudonnäköinen ja köyryselkäinen, korkea kalliosaari. Saarta kutsutaan Ukonsaareksi, joskus lyhyesti vain Ukoksi. Saari on vain 300 metriä pitkä, 100 metriä leveä ja 30 metriä korkea. Sen olemus on kuitenkin huomiota herättävä ja siitä on tullut merkittävä luonnonnähtävyys Inarissa. Ennen kaikkea Ukonsaari on tunnettu, laajasti palvottu ja kunnioitettu saamelaisten pyhä paikka. Lue lisää Ukonsaaresta.

Pielpajärven erämaakirkko

Pielpajärven erämaakirkko sijaitsee vajaan 10 km:n päässä Inarin kylästä. Kirkolle lähtee 5 km:n mittainen polku kolmen kilometrin päässä Siidasta, Sarviniementien varresta. Veneellä liikkuva voi kävellä kirkolle Pielpavuonosta, tämän reitin pituus on 3 km. Kirkko on rakennettu vuosina 1752-1760 ja se oli käytössä 1800-luvun loppuun saakka, minä aikana kirkko oli Inarin keskuspaikka. Kirkossa pidetään muutama jumalanpalvelus vuodessa ja siellä myös vihitään aviopareja.

Otsamotunturi

Otsamotunturi (418 m) sijaitsee 8 km päässä Inarin kylästä. Tunturin laelta avautuu näkymä Inarijärvelle, Juutuanjoelle, Muddusjärvelle, Muotkatuntureille ja Joenkielisen tunturille. Reitti Otsamolle lähtee Siidaa vastapäätä. Myös Nuorisokeskus Vasatokan pihasta lähtee 10 km:n pituinen polku Otsamolle.

Otsamotunturilla on vanha palovartian maja päivätupana. Kuva: Kirsi Ukkonen/MH.

Korkia-Mauran jääluola

Korkia-Mauran saari sijaitsee Inarijärven eteläosassa. Saarella olevan 15 metriä pitkän, 1–3,5 metriä leveän ja 1,5–4 metriä korkean luolan pohjan jääkerros on säilynyt sulamattomana jo satojen vuosien ajan. Viime vuosina Korkia-Mauran luolan jää on kuitenkin kesäisin sulanut entistä enemmän, sillä paikalla käyvien matkailijoiden mukana luolaan tulee lämpöä.

Inarijärven kalastajat ovat käyttäneet jääluolaa aikojen saatossa kalakellarinaan. 1600-luvulla luolan kerrotaan olleen kuuluisan seitojen hävittäjä Päiviö Vuolabin käytössä. Nykyisin Korkia-Mauran jääluola on suosittu nähtävyys. Saarella on veneilylaituri, tulentekopaikka sekä kuivakäymälä. Kesäisin paikalle pääsee vain veneellä, talvisin hiihtäen tai moottorikelkalla. 

Ukonsaari

Inarijärvellä, noin 11 kilometriä Inarin kirkonkylältä itäkoilliseen, sijaitsee Ukko, inarinsaameksi Äijih. Saari on erikoisen näköinen, jyrkkäseinäinen ja louhikkoinen ja yli 30 metriä korkeana näkyy kauas joka suuntaan. Ukonsaari on tunnetuin saamelaisten pyhä paikka Suomessa. Siellä on harjoitettu vuosisatojen ajan rituaalista toimintaa.


Ensimmäiset merkinnät Ukonsaaren uhriluolasta teki 1800-luvun alkupuolella pappi ja Lapin tutkija Jacob Fellman. Fellman kirjoitti löytäneensä Ukonsaarelle 1825 ja 1826 tekemillään tutkimusmatkoilla luolan, jonka suulla oli suuri kasa poronsarvia. Osa sarvista oli säilynyt niin hyvin, että Fellman uskoi uhraamisen jatkuneen 1700-luvulle saakka.

Kreetan Knossoksen palatsin löytäjänä tunnetuksi tullut brittiläinen arkeologi Arthur Evans vieraili Ukonsaarella yhtenä päivänä kesällä 1873. Hän raportoi löytäneensä läheltä saaren huippua luolan, jonka lattia oli täynnä luita ja jonka suuaukolle oli aseteltu poronsarvia puoliympyrän muotoon. Neljäkymmentä vuotta käyntinsä jälkeen Evans muisteli nähneensä luolassa myös ihmisen, karhun, suden ja ahman luita. Tietoon on suhtauduttava varauksella, sillä myöhemmissä tutkimuksissa ei ole havaittu ihmisen eikä kyseisten eläinlajien luita. Evans löysi luolasta myös naisten hopeisen, filigraanikoristellun ohimorenkaan, jollaisia ei ole käytetty Suomessa tai muuallakaan Pohjoismaissa. Vastaavia koruja tiedetään käytetyn 1200-luvulla Venäjän Kama- ja Vytšegdajoen alueella, mistä ohimorengas lienee päätynyt vaihtokaupan välityksellä Inariin. Evans vei ohimorenkaan mukanaan Englantiin Oxfordin Ashmolean Museumiin, mutta vuodesta 1999 lähtien se on ollut näytteillä Saamelaismuseo Siidassa, jossa se on pitkäaikaislainassa.

Arthur Evansin Ukonsaarelta löytämä ohimorengas. Kuva: Pasi Nivasalo/MH.

Arkeologinen tutkimus 1900- ja 2000-luvuilla

Inarissa kasvaneet Ilmari ja Toivo Immanuel Itkonen tekivät arkeologisia ja etnologisia tutkimuksia Inarissa vuosina 1910–12. He löysivät Ukonsaarelta poronsarvia, hiiltynyttä puuta ja osittain palaneita tuohenpaloja. Vuonna 1953 tutkijat Erkki Itkonen, Jouko Hautala ja Matti Hako katsastivat saarta paikallisen oppaan avustuksella ja päätyivät Fellmanin kuvauksen kaltaiselle luolalle, mutta sarvia tai muita todisteita uskonnollisista rituaaleista ei enää löytynyt. Seuraavan kerran Ukonsaarella kaivettiin vuonna 1968 Anja Sarvaksen johdolla. Tuolloin keskityttiin Ukonsaaren lounaisosan kalliohalkeamaan, josta löydettiin eläinten luita, sarvia ja hampaita.

Viimeisimmät arkeologiset tutkimukset Ukonsaarella tehtiin vuonna 2006. Tuolloin haluttiin paikantaa aiempien arkeologisten kaivausten sijainnit ja selvittää, oliko saarella enää merkkejä uhrauksista. Kaikki saaren kivenkolot, luolat ja kalliohalkeamat tutkittiin, ja merkkejä uhrauksista löydettiin noin kymmenestä kivenkolosta, joissa kaikissa suoritettiin koekaivaukset. Muuallekin saarelle tehtiin koepistoja, mutta ne olivat 1900-luvun kolikkoja lukuun ottamatta löydöttömiä.

Pääasiassa löydöt olivat eläinten luita, hampaita ja sarvia, jotka tutkimusryhmän osteologi analysoi paikan päällä. Luumateriaalista tunnistettiin peuran/poron, vuohen/lampaan, metson/teeren sekä tarkemmin määrittelemättömien nisäkkäiden ja lintujen luita. Luut haudattiin takaisin löytöpaikalleen, ja vain muutama luu otettiin talteen jatkotutkimuksia varten. Palauttamisella haluttiin kunnioittaa saamelaisten pyhää paikkaa. Luista tehtyjen radiohiiliajoitusten perusteella Ukonsaarella on uhrattu 1300-luvulta 1600-luvulle saakka. Saarelta löydettiin myös Vasili Shuiskin 1600-luvun alussa lyöttämä hopeinen kopeekka sekä kuparipellin kappale.
 
Vuoden 2006 arkeologiset kaivaukset osoittavat, että rituaalinen toiminta oli keskittynyt Ukonsaaren lounaisosan länteen viettävälle rinteelle. Peuran/poron luiden, sarvien ja hampaiden suuri määrä kuvastaa eläimen tärkeää asemaa saamelaiskulttuurissa. Peura oli tärkein riistaeläin, ja myöhemmin poron asema puolikesynä kotieläimenä muodostui merkittäväksi. Aineiston perusteella uhreiksi ovat kelvanneet sekä uros- että naarasporot ja myös nuoret yksilöt. Ilmeisesti eläimistä ei ole uhrattu kaikkein lihaisimpia ja arvokkaimpia osia. Sarvilöydöissä oli runsaasti leu'un tai muun terävän veitsen jättämiä jälkiä, joita ei havaittu muista luulöydöistä. Toiseksi eniten luuaineistossa oli lampaan/vuohen luita ja hampaita. Lampaanpaimennuksesta Inarin alueella tuona aikana ei ole tietoa, mutta tiedetään, että se oli tyypillistä Varangin alueella, jonne inarinsaamelaisilla oli kiinteät yhteydet. Löytöjen perusteella lampaita tai vuohia on kuitenkin pidetty jossain määrin Inarissakin. Erikoista on, että ilmeisesti Ukonsaareen ei ole uhrattu kaloja.

Ukonsaari tänään

Ukonsaari. Kuva: Pasi Nivasalo/MH.

Ukonsaaren rooli Inarin saamelaisten pyhänä paikkana muuttui äkisti 1600-luvulla saamelaisten kristinuskoon käännyttämisen myötä. Käännytystyö huipentui Inarin ensimmäisen kirkon rakentamiseen Pielpajärvelle vuonna 1646. Kristinuskon tulo saamelaisten keskuuteen muutti ratkaisevasti siidojen, eli lapinkylien sisäistä järjestystä ja suurelta osin lopetti saamelaisten muinaisten rituaalien harjoittamisen. Osa inarilaisista kuitenkin säilytti vanhan uskomusmaailmansa, tai osia siitä, kristinuskon rinnalla. Ukonsaareen ovat uhranneet yksittäiset ihmiset ja suvut aina 1800-luvulle saakka, ja uhripaikalle tiedetään tuodun poronsarvia vielä 1870-luvulla. Paikallisen tarinaperinteen mukaan kalastajien oli tapana viskata Ukonsaaren tienoilla Inarijärveen kolikko ja toivoa suotuisia tuulia. Uudesta, matkailuun liittyvästä tapakulttuurista kertovat turistien saaren louhikkoon heittämät kolikot.

Ukonsaarella on nykypäivänä merkitystä saamelaisten pyhänä paikkana, arkeologisena ja matkailukohteena. Ukonsaari on merkittävä osa inarinsaamelaista kulttuuriperintöä, ja se on paikallisille ihmisille tärkeä etnisen identiteetin kannalta. Ukonsaarta on esitetty UNESCO:n maailmanperintökohteeksi sen kulttuuristen arvojen vuoksi. Saarella tulee käyttäytyä sen kulttuurista merkitystä arvostaen ja kunnioittaen.

Palvelut

Saaressa on laituri rantautumista helpottamaan sekä portaat ohjamaan kulkua ja näin estämään kasvillisuuden kulumista saaren rinteillä. Kohteessa ei ole palveluja liikuntaesteiselle. 

Lue saamelaisesta maailmankuvasta ja mytolgiasta

Lähteet:

  • Harlin, E-K. 2007. Inari 53. Ukonsaari - osteoarkeologinen analyysi.
  • Itkonen, T. I. 1948. Suomen lappalaiset vuoteen 1945. II osa. WSOY. Porvoo.
  • Norokorpi, Y. & Ojanlatva, E. 2006. Ukonsaari Island. Lapland, Finland. Protected Areas and Spirituality. Proceedings of the First Workshop of the Delos Initiative. IUCN, Barcelona, Spain. s. 165-173.
  • Okkonen, J. 2007. Archaeological investigations at the Sámi sacrificial site of Ukonsaari in Lake Inari. Fennoscandia archaeologica XXIV. s. 29–38

Pielpajärven erämaakirkko

Pielpajärvi on Inarin vanha keskuspaikka. Erämaisen järven rannalla sijaitsi aikoinaan Inarin talvikylä, jonne ihmiset kokoontuivat talveksi asumaan. Talvikylän yhteyteen rakennettu erämaakirkko vuodelta 1760 on Pohjois-Lapin vanhimpia rakennuksia. Punertava kirkko seisoo kivikossa kauniin koivikon reunustamana. Kirkkokentällä kasvaa luonnontilainen niitty.

Pielpajärven erämaakirkko. Kuva: Tuija Kangasniemi/MH.

Pielpajärven puinen erämaakirkko on järjestyksessään paikan toinen kirkko. Ensimmäinen, vuonna 1646 valmistunut kirkko on hävinnyt täydellisesti. Talvikylästäkään ei ole jäljellä kuin muutaman rakennuksen maatuneet perustukset. Pielpajärven erämaakirkko lähialueineen on valtakunnallisesti merkittävä kulttuurihistoriallinen ympäristö. Se on myös luokiteltu maakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi.

Palvelut

  • Pielpajärven erämaakirkkoon voi tutustua ympärivuotisesti ja se on omatoiminen tutustumiskohde.
  • Alueella on päivätupa ja tulentekopaikka.
  • Alueella ei ole palveluja liikuntaesteisille.
  • Kirkkoon tutustuminen on maksutonta.
  • Kirkolle lähtee polku Sarviniementien pysäköintialueelta, joka sijaitsee kolmen kilometrin päässä Ylä-Lapin luontokeskus Siidasta koilliseen. Kävelymatkaa polun lähtöpisteestä kirkolle on hieman alle viisi kilometriä. Viitoitettu reitti kulkee upeassa vanhassa aarnimetsässä, sivuten metsälampia ja järviä.

Pielpajärvestä Inarin keskus

Inarijärveä ympäröiviä alueita on iät ja ajat asuttanut inarinsaamelainen kansa. Inarinsaamelaisten tärkeimmät elinkeinot olivat kalastus ja metsästys. Poronhoito oli pienimuotoista, ja poroja käytettiin lähinnä kanto- ja vetojuhtina.

Inarinsaamelaisten elämäntapaan kuului oleellisesti vuotuiskierto. Keväästä syksyyn perheet siirtyivät asuinpaikasta toiseen metsästyksen ja kalastuksen kohteiden mukaan. Talvisin perheet ja suvut kuitenkin kokoontuivat yhteen asuinpaikkaan, talvikylään. Talvikylä oli sosiaalisen elämän keskus, jonne myös kauppiaat, papit ja verottajat tulivat vierailuillaan. Inarin talvikylä siirrettiin 1600-luvun alkupuolella Pielpajärvelle, josta muodostui Inarin keskuspaikka pitkäksi aikaa.

 

Pielpajärven ensimmäinen kirkko

Oli siis luonnollista, että Inarin ensimmäinen kirkko rakennettiin juuri Pielpajärvelle. Lapinvouti sai 1642 määrärahat ja vapaat kädet rakentaa kaunis puukirkko. Kirkon kauneudesta ei ole säilynyt tietoja eikä se ollut mitoiltaan (6,9 x 5,5 metriä) kappelia suurempi. Jo valmistuessaan se oli liian pieni inarilaisten tarpeisiin. Myös papin saaminen paikkakunnalle tuotti ongelmia, sillä hänelle ei ollut tarjolla kunnollista asuinpaikkaa. Pappi vierailikin Inarissa vain kerran, pari vuodessa.

Pielpajärven erämaakirkko. Kuva: Pasi Nivasalo.

Kirkonmenot olivat tuolloin merkittävä tapahtuma. Ne kestivät talvisin viikosta puoleentoista ja kesällä kaksi tai kolme päivää. Tämän ajan ihmiset asuivat kirkkotuvissa, joita oli rakennettu ympäröivälle kirkkokentälle. Kirkonmenojen yhteydessä hoidettiin hengellisten asioiden ohella myös maallisia asioita: pappi ja lukkari valistivat kansaa ja opettivat lapsia, järjestettiin markkinat, kannettiin veroa ja usein myös istuttiin käräjiä.

Uusi kirkko

Uuden kirkon rakentaminen tuli ajankohtaiseksi 1700-luvun puolivälissä, kun vanha kirkko oli päässyt rapistumaan lähes sortumistilaan. Pielpajärven nykyisen kirkon rakennustyöt aloitettiin 1752, ja valmiiksi se saatiin 1760. Uusi kirkko rakennettiin todennäköisesti vanhan päälle, kuten tuolloin oli yleisesti tapana.

Kirkko on muodoltaan lähes tasavartinen ristikirkko. Kooltaan se on pohjois-eteläsuunnassa 14 metriä ja itälänsisuunnassa 13,6 metriä. Länsiristin jatkeeksi rakennettiin 1760 - 1766 kellotapuli, jonka alaosa toimii kirkon eteisenä. Lehterit sijaitsevat pohjois- ja länsiristeissä. Kivistä kirkkomaata ympäröi taidokkaasti tehty säleaita. Kirkon läheisyydessä ei ole hautausmaata, sillä vainajat haudattiin läheisiin Hautuumaasaariin petoeläinten takia.

Kirkkoa huollettiin säännöllisesti pitkän aikaa, mutta 1800-luvun puolivälin jälkeen sen hoitoa alettiin laiminlyödä. Kirkko pääsikin rapistumaan pahoin eikä korjaaminen tullut lopulta enää kyseeseen. Uusi kirkko päätettiin rakentaa parempien kulkuyhteyksien varrelle Juutuanjoen suulle, jonne nykyinen Inarin kirkonkylä oli alkanut muodostua. Uuden kirkon valmistuttua 1888 Pielpajärven kirkko jäi pois käytöstä.

Uusi nousukausi

Pielpajärven kirkko otettiin uudelleen käyttöön 1940. Inarin kirkonkylän kirkko oli tuhoutunut aiemmin samana vuonna talvisodan pommituksissa, ja Ivalon rukoushuoneesta oli tehty väliaikainen kirkko. Inarilaiset kuitenkin päättivät pitää juhannusjumalanpalveluksen Pielpajärvellä. Tästä muodostui perinne, joka jatkuu edelleen. Nykyisin kirkossa järjestetään jumalanpalvelus myös pääsiäisenä. Vihkikirkkonakin se on varsin suosittu.

Kirkko on lailla rauhoitettu muinaisjäännös. Kirkkokentällä sijainneet 30 - 40 kirkkotupaa ja pappila ovat hävinneet lähes täysin. Museovirasto kunnosti kirkkoa perinteisin työmenetelmin 1975 - 1976. Tämän jälkeen sitä on korjattu ja kunnostettu säännöllisin väliajoin.

Niittotöissä loppukesällä Pielpan vanhalla kirkkokentällä. Kuva: Tuija Kangasniemi

Kirkkokentän kasvilajisto on runsas, ja Metsähallitus on tehnyt alueelle hoitosuunnitelman. Kirkkokenttää on niitetty loppukesäisin talkoovoimin vuodesta 2000 lähtien.