Erämaiset alueet

Tämä eräretkeilyyn hyvin sopiva alue on pääosin 200-300 metrin korkeuteen nousevaa puutonta tai harvahkoa tunturikoivikon peittämää ylänköä. Erämaa on erityisesti kalastajien toiveiden täyttymys: kalaisat joet, tunturipurot, lompolot ja järvet kirjovat tätä laajaa aluetta. Tenojoen kaksi merkittävää sivujokea, Vetsijoki ja Pulmankijoki, virtaavat alajuoksuillaan syvään syöpyneissä laaksoissaan ja ovat erämaan keski- ja pohjoisosien valtiaita. Kalastajien suosima Näätämöjoki virtaa alueen eteläosassa: Iijärveltä lähtiessään joki on koskinen, mutta melko vaatimaton - sivujokien yhdyttyä siihen joesta muodostuu lopulta yli 100 metriä leveä, rauhallisemmin virtaava kymi. Erämaan vedet laskevat hyiseen Jäämereen.

Uuvana. Kuva: Martti Rikkonen

Huomioitavaa: vuoden 2011 tunturimittarin aiheuttamat laajat tuhot aiheuttavat pystyyn lahonneiden tunturikoivujen kaatuessa ennalta arvaamattomia vaaratilanteita.

Linnustoltaan rikkaat suot ja lukemattomat pienet lammet ja järvet kuvioittavat etenkin erämaan eteläosaa. Vedet ja suot juovittavat maisemaa usein lounaasta koilliseen, harju- ja harjannejonojen suuntaisesti. Suunnistamisen kannalta alueen eteläosa on haasteellinen: tunturikoivikko on eksyttävän tiheää ja jänkien väliset tievat ovat matalia. Loivat tunturinrinteet, ylänkönummet ja harjumuodostumat jouduttavat retkeilijän matkaa.

Tunturit ja vaarat

Varsinaisia tunturialueita Kaldoaivin erämaassa on kaksi: Guorboaivi-Gálddoaivi -tunturit kohoavat alueen keskiosassa ja Tenon eteläpuoliset tunturit kurottuvat kohti taivasta erämaan luoteisosassa. Puuttomat tunturialueet ovat muodoiltaan hyvin loivia ja sangen matalia. Vain muutamat tunturit kohoavat yli 400 metrin korkeuteen. Monin paikoin tuntureiden rinteillä törröttää kuolleiden tunturikoivujen runkoja - ne ovat muistoja tunturimittarin toukkien massaesiintymisestä 1960-luvun puolivälissä. Alueen muusta kallioperästä poikkeava, kivilajiltaan ultraemäksinen Tšuomasvarri (Čuomasvárri) (435 m), kohoaa Norjan rajan tuntumassa erämaa-alueen koillisosassa.

Maa- ja kallioperä

Viimeisen jääkauden jälkeen Jäämeri ulottui Näätämö- ja Pulmankijokien laaksoon - Pulmankijärvikin on muinainen Jäämeren vuono. Suomineidon päälaella sijaitseva Kaldoaivin erämaa-alue on geologisesti eli maa- ja kallioperän ominaisuuksiltaan monipuolinen. Erilaisia jääkauden jälkeen syntyneitä maaperämuodostumia, kuten drumliineja, reunamoreeneja ja harjuja, on runsaasti. Erämaan kallioperä on emäksisempää kuin kallioperä muualla Inarin Lapissa. Erityisesti tämä näkyy alueen rehevissä puronvarsilehdoissa.

Kaldoaivin eläimistö

Näkyvin ja kuuluvin erämaan siivekkäistä asukkaista on kapustarinta, jonka surumielinen vihellys loihtii oman tunnelmansa erämaahan. Kaldoaivin erämaassa on mahdollisuus kohdata tunturilinnustomme harvalukuiset aateliset: tunturihaukka ja tunturipöllö. Tunturierämaan kätköissä suorantaisilla järvillä pesii harvinaisia kahlaajia ja vesilintuja. Merkittävä osa maamme punakuiri- ja allikannasta pesii alueella. Lumisessa erämaassa asustaa vain muutamia lintulajeja, joista kulkija tapaa todennäköisimmin korpin ja riekon.

Kapustarinta. Kuva: Markus Varesvuo

Nisäkkäistä kärpät ja lumikot esiintyvät erämaassa monilukuisina, kettua unohtamatta. Saukkoja tavataan säännöllisesti. Kaldoaivin erämaa-alue on aiemmin ollut naalin tärkeimpiä esiintymisalueita maassamme. Viimeinen pesintähavainto on 1990-luvun puolivälistä. Naalin pelastamiseksi on alkanut Life-projekti, ja siihen kuuluu osana myös Kaldoaivin lähes olemattomiin kutistuneen naalikannan elvyttäminen. Siksi on erittäin tärkeää, että kaikki havainnot naalista tai niiden pesistä toimitetaan mahdollisimman pikaisesti Lapin luontopalveluille. Myös muista Metsähallituksen kohdelajeista - tunturihaukka, raakku, maakotka, muuttohaukka ja kiljuhanhi - tehdyt havainnot ovat tärkeitä ja tervetulleita.

Kaldoaivin kasvillisuus

Rehevien jokilaaksojen kasvillisuus on paikoin rehevää ja lehtomaista: siellä vihannoivat muun muassa lapinorvokki, lehtovirmajuuri ja siperiansinivalvatti sekä hapro, jota esiintyy jokirantojen kivikoissa. Saamelaiset ovat käyttäneet haproa lisäämään poronmaidon säilyvyyttä sekä talviravinnon C-vitamiinipitoisuutta. Koivut vallitsevat tuntureissa: missä tunturikoivut eivät enää kasva, suikertaa vaivaiskoivu varpumaisena ylhäällä paljakallakin. Jyrkkien tunturirinteiden pienilmasto mahdollistaa sekä arktisten että eteläisten lajien esiintymisen: mätäsrikko ja ketokeltto kasvavat pahdalla rintarinnan. Palsasoilla kasvavat tyypillisesti pohjanvariksenmarja, vaivaiskoivu, suopursu ja hilla. Harvinaisen ja rauhoitetun pensaskanervan ainoat esiintymät Suomessa löytyvät Kaldoaivin erämaasta.

Suomen pohjoisin luonnontilainen männikkö kasvaa Pulmankijoen laaksossa. Männyn pohjoisraja kulkee erämaan eteläosassa. Kaldoaiville ominainen suotyyppi on palsasuo. Palsasuon turvekummuilla on jääsydämet, jotka eivät sula kesälläkään.