Ulkoruokinnassa-podcast-jaksoja teksteinä

Tämä sivu sisältää tuoreimpien podcast-jaksojen sisällön tekstinä.
 

Kaskikeijun ja hopeakäävän jäljillä eli Ulkoruokinnassa Kolvananuurossa

Metsähallituksen suojeluboiologi Kaisa Junninen löytää pohjoiskarjalaisen luonnonsuojelualueen kuolleelta puulta rivikääpää. Hän kertoo, että tämän kääpälajin tunnistaa myös siitä, että niissä roikkuu usein jonkun perhoslajin toukkien tekemää purua.

Suojelubiologi Sampsa Malmberg löytää samalta puulta kantokääpää. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kantokäävän alapinnalta Sampsa noukkii näkyville hyvin pienen kovakuoriaisen. Se lienee käävän alla ruokailemassa, ja ruokalistalla on todennäköisesti kantokäävän itiöitä.

Taulakäävän alta puolestaan löytyy usein haisupimikkä, joka tuoksuu muiden pimikkökuoriaisten tapaan lysolille.

Kantokääpä ja rivikääpä viihtyvät samalla kuolleella puunrungolla. Rivikäävän esiintyminen kielii siitä, että puu on lahoamisessaan aika alkuvaiheessa. Rivikääpä nimittäin häviää muutamassa vuodessa. Tilalle tulee muita lajeja, hyvässä lykyssä esimerkiksi ludekääpää.

Kovakuoriaiselle runko, josta kuori on jo karissut, on jo vanha. Tosin kuoriaisten kohdallakin on niin, että pitemmälle lahonneissa puissa elävät eri lajit kuin vastakuolleissa rungoissa. Esimerkiksi liekohärkää tavataan monilla eri puulajeilla siinä vaiheessa, kun puu on jo hyvin laho.

Olemme liikkeellä toukokuun lopulla. Saniaiset ovat vasta nousemassa lakastuneen kasvillisuuden seasta.

Kaisa löytää kumoon kellahtaneelta raidalta pinovyökääpiä. Ne ovat usein pienten kovakuoriaisten, kääpiäisten, toukkien asuttamia, vaikkakaan näissä pinovyökäävissä sitä elämää ei enää ole. Kaisa kertoo, että hänen keräämiään vyökääpänäytteitä kääpiäisten toukat ovat joskus syöneet ihan puruksi, jos näyte on tullut kuivattua huonosti. Kääpiäiset viihtyvät vyökääpien lisäksi ainakin taulakäävillä ja pökkelökäävillä.

Jos kääpiä ei olisi, kuolleet puut eivät lahoaisi, tai ainakin ne lahoaisivat todella hitaasti. Evoluution myötä käävät ovat erikoistuneet puiden hajottamiseen. Samalla ne laittavat runkoon varastoituneet ravinteet uudelleen kiertoon. Lahoamisprosessin eri vaiheissa puunrungossa elää monta muutakin eliölajia. Näin ollen kuolleet ja kaatuneet puut ylläpitävät vähintään yhtä paljon elämää kuin elävätkin puut.

Käävät lisääntyvät itiöistä, joita vapautuu itiöemistä. Suurin osa itiöistä laskeutuu itiöemän lähistölle, mutta tuuli saattaa hyvissä olosuhteissa kuljettaa itiöitä kauaskin. Kun itiö on päätynyt sopivalle kasvualustalle, tarvitaan myös toinen itiö, joka on mielellään peräisin eri itiöemästä ja tavallaan eri sukupuolta. Nämä itiöt alkavat kasvaa rihmastoksi. Kun eri alkuperää olevat rihmastot yhtyvät, syntyy sellainen rihmasto, joka pystyy myöhemmin muodostamaan uusia itiöemiä.

Joidenkin kaarnakuoriaisten ruumiissa on pieniä kuoppia, joissa sienillä on hyvät oltavat. Noissa kuopissa kaarnakuoriaiset tulevat kuljettaneeksi sienen mukanaan seuraavaan puuhun.

Pystyyn kuolleilla puilla on vähemmän kääpiä kuin maahan kaatuneilla puilla. Sienet nimittäin tarvitsevat kosteutta, joten myös käävät kasvavat parhaiten maassa makaavilla puilla. Ylipäätään ylivoimainen enemmistö Suomen 250 kääpälajista kasvaa nimenomaan kuolleilla puilla. Juurikääpä ja pari muuta elävällä puulla toimeen tulevaa lajia ovat pilanneet kääpien mainetta. Todellisuudessa käävät ovat hyvin hyödyllinen eliölajiryhmä.

Kuusen kuorettomalla rungolla näkyy kauniita koukeroisia kovakuoriaisten syömäjälkiä. Sampsa tietää lajille nimenkin syömäjäljen perusteella: kuusentähtikirjaaja.

Seuraavalta kuuselta löytyy kuusenkynsikääpää, joka on hyvin tavallinen vasta kuolleen kuusen lahottaja. Toinen pioneerilahottaja on ruostekääpä. Sillä on merkitystä, mikä laji kuolleelle puulle ensiksi asettuu. Ruostekäävän lahottamalla rungolla on myöhemmin selvästi monipuolisempi kääpälajisto kuin rungoilla, jonka lahottamisen aloitti kynsikääpä.

Kaisa löytää hyvin lahon puun, jossa voisi hänen kokemuksensa mukaan olla hopeakääpää. Meillä onkin tänään etsinnässä juuri hopeakääpä, siitä syystä, että se saattaisi johtaa meidät myös hyvin harvinaisen kovakuoriaisen, kaskikeijun, jäljille.

Monet kääpälajit kasvavat tietyllä puulajilla tai vain havupuilla tai vain lehtipuilla, mutta hopeakääpä voi kasvaa molemmilla. Ja vähän kaikenlaisissa elinympäristöissäkin. Siitä huolimatta se on hyvin harvalukuinen. Kun tarkat elinympäristövaatimukset eivät ole tiedossa, lajin kohdennettukin etsintä on vaikeaa. Eniten Kaisa on löytänyt hopeakääpää paahteisilta palopaikoilta, joissa on runsaasti lahopuuta.

Monet kääpälajit käyttäytyvät tuttujen ruokasienten tapaan: itiöemät ilmaantuvat syksyllä, kestävät hetken ja sitten häviävät. Hopeakäävän itiöemät pysyvät kuitenkin hengissä pari vuotta, joten niitä voisi olla mahdollista löytää myös näin toukokuussa.

Monille luonnossa kulkijoille tutut kantokääpä ja taulakääpä saattavat elää vuosia, ja jopa kymmeniä vuosia, jos olosuhteet ovat otolliset. Lahopuulla elävillä kääpälajeilla on kuitenkin sellainen ristiriita, että mitä tehokkaammin ne puuta lahottavat, sitä nopeammin niiden kasvualusta häviää alta. Silloin on tärkeää, että lähistöllä on uusia sopivia puita, johon sieni voi siirtyä jatkamaan elämäänsä.

Kaskikeijulla sen sijaan on monien muiden kovakuoriaisten tapaan siivet, joten se pystyy hakeutumaan itse sopivaan elinympäristöön. Aikuiset kaskikeijut kuoriutuvat touko-kesäkuun vaihteessa ja ovat liikkeellä suunnilleen kesäkuun ajan. Silloin ne etsivät lisääntymispaikan, joka on 10˗15 vuotta vanha ja valkolahonnut puu. Toukka elää puussa pari vuotta, koteloituu sitten ja kuoriutuu aikanaan.

Lahopuilla elävät kovakuoriaiset löytävät sopivan lisääntymispaikan aistimalla tuntosarvillaan erilaisia puista haihtuvia yhdisteitä. Jotkut lajit erittävät feromoneja, joiden avulla koiraat ja naaraat löytävät toisensa. Myös palaneissa metsissä elävillä kovakuoriaislajeilla, kuten kulokauniaisilla, on aivan erityinen aistinelin, jolla ne havaitsevat tuoreen palon.

Kääpiä kartoitetaan menemällä syyskuussa metsään ja tarkastelemalla kaatuneita puita, että mitä itiöemiä niistä löytyy. Tutkimustarkoituksiin on selvitetty puissa elävää sienilajistoa myös puusta poratuista tapeista löytyvää DNA:ta analysoimalla. Sillä tavalla saadaan pitempi lajilista kuin itiöemien perusteella, mutta valtaosa sillä menetelmällä havaituista lajeista ei ilmeisesti koskaan muodosta itiöemiä.

Tietyn alueen kovakuoriaislajistoa puolestaan voidaan kartoittaa erilaisilla pyydyksillä, esimerkiksi ikkuna- ja kuoppapyydyksillä. Kovakuoriaistutkijat voivat myös ottaa seulontanäytteitä karikkeesta, käyttää haavia tai karistusvarjoa tai tulvittamista. Tavoitteena on saada erilaisin menetelmin eroteltua kuoriaiset kaiken muun aineksen seasta.

Monet kovakuoriaiset viettävät suuren osan elämästään toukkana. Esimerkiksi monet lahopuulla elävät lajit voivat olla vuodesta useaan vuoteen toukkana. Aikuiset saattavat elää sitten vain lyhyen aikaa, viikkoja tai pari kuukautta. Sen sijaan tietyillä petokuoriaisilla, esimerkiksi sukeltajilla ja maakiitäjäisiillä, toukkavaihe voi olla lyhyt, muutamia viikkoja. Aikuiset puolestaan voivat elää yli vuoden, jotkut maakiitäjäiset jopa kaksi vuotta.

Hopeakäävän ja kaskikeijun etsintämatkamme jatkui. Yhtään hopeakääpää emme kuitenkaan onnistuneet löytämään. Kovakuoriaisia silmin ja käsin etsiessä joudutaan tyytymään usein kuoriaisten jättämiin jälkiin. Sampsa löysikin muutaman soikean ulostuloreiän hyvin lahoista puista. Kenties ne olivat kaskikeijun kuoriutumisreikiä? Sopivan puun lähettyville viritetyllä pyydyksellä voitaisiin hyvässä lykyssä saada aukottomampi todiste, jos joku kuoriutuva aikuinen eksyisi pyydykseen.