Rokuan luonto

Jäkälamattopeitteistä metsää Rokualla. Kuva: Saara Airaksinen.

Rokuan kansallispuistossa näet jääkauden jälkiä ja vanhenevaa männikköä. Muinaiset rantadyynit, kirkkaat lammet ja vaaleina hohtavat jäkälämatot edustavat idyllistä harjuluontoa.

Näin huolehdimme luonnosta

Rokua UNESCO Global Geopark

Rokuan muodostuma on osa voimakasta harjujaksoa, joka ulottuu Sotkamosta Oulujärven kautta Oulunsalon ja Hailuodon tienoille. Rokuan maa-ainekset ovat kerrostuneet ehkä noin 10000 vuotta sitten aikana, jolloin tämä harjujakso muodostui viimeisen jääkauden vetäytyessä. Tämän jakson kohdalla virranneet sulamisvedet kuljettivat jäätikössä ollutta maa-ainesta, ja kerrostivat ne railoihin ja jäätikön edustalla olleeseen syvään veteen. Tuolloin syntyneistä muodoista on kuitenkin enää kovin vähän näkyvissä. Näkyvimmät alueen pinnanmuodot ovat muodostuneet myöhemmin, kun maasto nousi veden pinnan yläpuolelle. Tällöin rannan aallokko muovasi hiekasta rantavalleja ja tuulet kasasivat hiekkaa dyyneiksi. Ehkä vajaa 2000 vuotta sen jälkeen, kun mannerjää oli vetäytynyt alueelta, koko Rokuan alue oli noussut veden yläpuolelle ja saanut suunnilleen nykyisen muotonsa. 

Rokua Geopark. Kuva: Harri Tarvainen

Jääkauden (tai oikeastaan jääkausien) voidaan sanoa aiheuttaneen sen, että tälle harjujaksolle on kerrostunut valtavia määriä lajittunutta maa-ainesta. Jääkauden jälkeinen kehitys on puolestaan luonut ne pinnanmuodot, jotka nyt ovat näkyvissä. Karkeimmat ainekset, esim. siirtolohkareet - joita niitäkin Rokualla on, vaikka huomattavan vähän - ovat pysyneet parhaiten paikoillaan. Muodostuma on valtaosin hienoa hiekkaa, joka on hyvin herkästi kuluvaa. Aallot ja tuuli ovat muokanneet aluetta voimakkaasti silloin, kun se on ollut pieni saari tai niemi myrskyisen meren. 

Lisätietoa Rokuan Geopark-alueesta (www.rokuageopark.fi).

Lue lisää: Geoparkit muualla Suomessa.

Jään, tuulen ja veden muovaama maisema on herkkä kulumiselle

Rokuan ainutlaatuinen ja monimuotoinen maisema muovautui, kun vaara-alue kohosi jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena saarena merestä.  Pääosin hiekasta muodostunut harjusaari joutui veden ja tuulen voimakkaan muokkauksen kohteeksi. Tuuli kasasi hienosta hiekasta dyynejä, jotka ovat vieläkin nähtävissä kasvillisuuden peittäminä.

Eroosio voi edelleenkin siirrellä Rokuan maata. Hakkuun tai retkeilijöiden toistuvan tallauksen paljastaessa maanpinnan syntyy helposti avohietikoita - rinteillä jopa pieniä maanvyörymiä.

Suppalampi. Kuva: Saara Airaksinen.

Vaaran rinteitä kiertävät eri korkeuksilla olevat jäiden ja aallokon muotoilemat rantavallit, jotka kertovat Itämeren eri vaiheiden rantojen sijainnin. Jyrkkärinteiset supat eli harjukuopat ovat jääkauden aikana harjun hiekkaan hautautuneiden suurten jäälohkareiden jälkiä. Rokuan Syvyydenkaivo on pinta-alaltaan Suomen suurin suppa.

Supat ovat syntyneet siten, että jäätikön sulamisvedet ovat kerrostaneet maa-ainesta (Rokuan tapauksessa hienoa hiekkaa) niin, että jäätikön suuria lohkareita on jäänyt sen alle. Kun jää on sulanut, on niiden paikalle syntynyt maahan kuoppia. Rokuanvaara on kohonnut jäätikön vetäytymisen jälkeen varsin pian tuolloisen Itämeren vaiheen yläpuolelle. Syvälle hautautuneet jäälohkareet eivät kaikin osin olleet ilmeisesti vielä ehtineet sulaa tuohon mennessä. Näin jään sulaessa suppakuopat ovat voineet syntyä osin vasta sitten, kun ne ovat jo päässeet rantavoimien ulottumattomiin. Näin suppakuopat ovat säilyneet Rokualla teräväpiirteisinä. Lähempänä nykyistä merenrantaa harjujakson muodostumat ovat rantavoimien myllerryksessä muovautuneet usein hyvin loivapiirteisiksi rantavalli- ja dyynikentiksi, joissa suppia ei juuri ole näkyvissä.

Leppälintu ja mänty Rokualla

Karut mäntykankaat eivät lintupaljoudella koreille. Harvalukuisen lajiston lintutiheydet jäävät noin kymmenenteen osaan rehevien lehtojen luvuista. Retkeilijöitä vastaa tulevat yleisesti vaatimattoman väriset harmaasieppo, metsäkirvinen tai hömötiainen. 

Oranssin punainen leppälintukoiras erottuu tästä porukasta sekä värinsä että korean laulunsa puolesta. Suruvoittoiseksi kuvattua säettä esitetään valoisina kevätkesän öinä, usein korkealla latvustossa katseilta piilossa. Myöhemmin kesällä poikasten ruokinta-aikaan hyönteisjahdissa olevan linnun voi nähdä värisyttämässä pyrstöään kannon nokalla tai alaoksilla. Tuolloin erottuu lajin muut värituntomerkit; valkomusta pää, harmaa selkä ja punaruskea pyrstö. 

Leppälintu. Kuva: Jaana Paasovaara

Valoisien mäntykankaiden lajille nimi on harhaanjohtava.  Nimi juontaa juurensa vanhasta verta tarkoittavasta sanasta, mikä edelleen viittaa tervalepän puuaineksen punertavaan sävyyn.

Poikasaika on leppälintuemoille kiihkeää aikaa - erityisesti niillä jotka ovat saaneet käen poikasen kasvattamisen urakakseen. Loppupainoltaan lähes kymmenkertaisen kasvattilapsen ruokkiminen vaatii noin tuplasti enemmän aikaa -  eikä lopputuloskaan ole niin korea.

Rokuanvaara, männyn valtakunta

Moni Rokualla kävijä alkaa jossain vaiheessa retkeä ihmetellä, miksi täällä kasvaa pelkkää mäntyä? Missä ovat kuuset, koivut, haavat ja muut lehtipuut? Niitä tarkkasilmäinen löytää kosteilta lampien, järvien ja purojen rannoilta sekä soiden reunoilta, mutta Rokuanvaaran laajat kangasmetsät ovat usein puhdasta männikköä.

Toki mäntyä suosivalla metsänhoidolla on kansallispuiston ulkopuolella ollut osuutensa asiaan, mutta luonnontilassakin Rokua on ollut männyn valtakuntaa. Rokuan maaperä on poikkeuksellisen hienojakoista, helposti vettä läpäisevää harju- ja dyynihiekkaa. Näin äärimmäisen kuivassa ja karussa maaperässä puulajeista yleensä vain mänty selviää.

Retkeilijät luontopolulla. Kuva: Tea Karvinen.

Mänty on myös hyvin sopeutunut tiheään toistuviin metsäpaloihin, joita Rokualla on menneinä vuosisatoina ollut. Järeän vanhan männyn oksisto on korkealla liekkien ulottumattomissa, ja runkoa suojaa kuumuudelta paksu kilpikaarna. Ainoastaan hyvin voimakas metsäpalo pystyy tappamaan tällaisen puun. Uusi mäntysukupolvi syntyy palosta selvinneiden puuvanhusten siemenistä nopeasti. Mäntyä pidetäänkin ns. pioneerilajina, joka metsäpalon jälkeen pian leviää siemenistä palaneelle alueelle.

Rokuanvaaralla ja sen ympäristössä on vieläkin löydettävissä runsaasti vanhoja tervahautoja. Yksi syy tervanpolton runsauteen Rokualla on ollut männyn runsaus - tervaahan poltetaan juuri männystä. Helposti tervahaudan pohjaksi kaivettavalla hiekkamaalla lienee myös ollut osuutensa asiaan. Oulujoelle, joka tervanpolton aikaan oli seudun vilkkain valtaväylä, on Rokualta vain 5-10 km matka. Oulujokea pitkin terva saatiin nopeasti kuljetettua Ouluun Toppilan Tervahoviin, ja sieltä edelleen ulkomaille esimerkiksi purjelaivojen lahonsuoja-aineeksi.

Metrikaupalla hiekkaa

Rokua erottuu ympäröivästä alueesta voimakkaasti, koska siihen on kerrostunut erityisen paljon hiekkaista harjuainesta. Maakerrokset ovat parhaimmillaan useita kymmeniä metrejä paksut, mikä on koko Suomea ajatellen varsin paljon, mutta vastaavia kerrospaksuuksia kyllä on monilla muillakin suurilla harjuilla. Harjujaksoja on Pohjanmaalla paljon, jotkut hyvin suuria, jotkut lähes huomaamattomia. Rokuan kautta kulkeva harjujakso on maa-ainesmääriltään kauttaaltaan erikoisen huomattava. Se poikkeaa useimmista muista harjujaksoista myös siksi, että sen aines on hyvin hiekkaista ja vähäkivistä. Esim. Pudasjärven kautta kulkeva ns. saumaharjumuodostuma on ainesmääriltään Rokuan jakson luokkaa, mutta Pudasjärvellä harjuissa on soraa ja kiviä huomattavasti enemmän. Lisäksi monet muodostumat ovat saaneet kerrostumisen jälkeisissä jäätikön liikkeissä pinnalleen kivistä moreenia, mistä syystä ne eivät aina esim. metsäkuvaltaan eroa ympäröivistä moreenikankaista paljonkaan. 

Syitä tähän Rokuan jakson suureen hiekkamäärään on useita. Yksi on varmasti se, että alueen kallio- ja maaperä on jo ennen jääkautta sisältänyt huomattavan runsaasti hiekkaista ainesta. Rokuan luoteispuolellahan kallioperä on muusta Suomesta poiketen hienoa hiekkaa ja silttiä sisältävää sedimenttikiveä, jonka pyöristyneet, punertavat, osin murenevat kappaleet ovat harjujakson kerroksissa tavallisia. Suomen on viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana peittänyt useita peräkkäisiä jäätiköitymisiä. Niistä jokainen on kerrostanut omat moreeni- ja harjukerroksensa, jotka seuraava jäätiköityminen on sitten muokannut uudelleen. Toinen syy harjujakson suureen hiekkamäärään on se, että Rokuan harjujaksoon ollut jäätikön sulavesien kertymiselle otollinen paikka, jossa jäätikön vetäytyminen on tapahtunut tasaisesti. Tämä lajittuneen hiekkamuodostuman massiivisuus vaikuttaa kaikkeen alueen luonnossa.

Kuva: Saara Airaksinen

Rokuan tekee erikoiseksi ehkä juuri se, että siellä kaikki harjuluonnon ominaispiirteet ovat kehittyneet poikkeuksellisen laajoiksi ja selviksi. Pintamaan muodostava hiekka on hyvin läpäisevää ja erittäin niukkaravinteista kvartsihiekkaa, jolla elävät metsät edustavat karuimpia jäkälätyyppejä. Suppien ja dyynien paahteisilla rinteillä tavattavat erikoiset kasvillisuusyhteisöt ovat Pohjanmaan oloissa hyvin poikkeuksellisia, samoin suppiin muodostuneet lammet. Myös harjun liepeiden suot ovat kehittyneet omalaatuisiksi laajan pohjavesien muodostumis- ja purkautumiskuvion vuoksi. Läpäiseväpohjaiset., kausittain kuivuvat suomaiset kosteikot ovat maassamme ehkä laajimpia juuri Rokuan jakson harjujen reunamilla. Harjujakson suuren pohjavesimäärät ovat luontaisesti purkautuneet ympäröiville soille ja joihinkin vesistöihin luoden kasvillisuudeltaan poikkeuksellisen reheviä ympäristöjä. Näistä on soiden kuivatuksen vuoksi jäljellä enää vain pieniä sirpaleita. 

Rokuan alueen maa-aines on hienoa, osin silttipitoisten kerrosten sotkemaa hiekkaa. Tämä on vaikuttanut alueen nykyiseen maisemakuvaan myös sikäli, että tällainen aines ei ole soranoton kannalta mitenkään kysyttyä. Niinpä tänne ei päässyt syntymään Pohjois-Suomenkin harjumaisemille niin tyypillistä revittyä sorakuoppamaisemaa. Myös pohjaveden oton kannalta tällainen aines on vähemmän sopivaa kuin karkeammasta sorasta muodostuneiden harjujen aines. Näin ei ole ollut paineita myöskään kovin voimakkaalle pohjaveden pumppaamiselle. Rokuan harjujakson maisemat ovat siis saaneet säilyä ehjinä.

Rokualla on paljon pieniä, kirkasvetisiä järviä. Kuva: Arto Havana / Studio EppuAppu

Jäkälämattoja ja paahteisia rinteitä

Rokuan metsissä eläimistö ja kasvillisuus on niukkalajista ja karuille kankaille tyypillistä. Alueen lajiston erikoisuudet löytyvät suppien ja jyrkkien harjujen paahteisilta etelärinteiltä. Näillä kasvaa useita harvinaisia harjulajeja: esimerkiksi kangasajuruohoa, mäkikeltanoa, kalliokieloa ja kanervisaraa. Rokualta on löydetty myös useita uhanalaisia, ajuruohoa ravintokasvinaan käyttäviä perhosia sekä harvinaisia pistiäislajeja.

Kangasajuruoho. Kuva: Petri Lampila

Poroja ei seudulla ole pidetty ainakaan 150 vuoteen. Tämän vuoksi karuilla hiekkakankailla kasvavat jäkäliköt ovat saaneet kehittyä rauhassa. Tänä päivänä Rokuanvaaran maanpintaa peittää monin paikoin valkoisena hohtava luonnontilainen poronjäkälämatto, joka antaa maisemalle ainutlaatuisen ilmeen. 

Kansallispuistossa Rokuanvaaran etelälaidalla on seudulla harvinaisia luonnontilaisia vanhoja mäntymetsiä, joissa on säilynyt keloja ja järeitä puuvanhuksia.

Rokuan kansallispuisto

  • Perustettu 1956
  • Pinta-ala 10 km²

Rokuan kansallispuiston tunnus - leppälintu

Rokuan kansallispuiston tunnus on leppälintu.