Riisitunturin luonto

Maariankämmekkä Riisitunturin rinteellä. Kuva: Minna Koramo.
Riisitunturin kansallispuisto on Koillismaan kansallinen luonnonmuistomerkki. Kumpuilevilla vaaroilla kynttiläkuuset pukevat talveksi kauniin tykkypeitteensä.
Näin huolehdimme luonnosta

Rinnesoiden riimittämä, kuusikoiden kumartama

Posion Riisitunturi on maisemapuisto, minkä tajuaa välittömästi, kun nousee päiväreittiä ylös kohti Riisitunturin lakea ja rinteessä hengähtäessään kääntyy katsomaan taakseen. Idässä avautuu Yli-Kitkan laaja selkä ja sen tuolla puolen Rukan siniset vaaraselänteet kaukana Kuusamon puolella. Riisitunturin alue sijaitsee Perämeren ja Vienanmeren välisen vedenjakaja-alueen korkeimmalla kohdalla. Yli 400 metrin korkeuksiin merenpinnasta kohoaa monta huippua, ylimpinä Riisitunturin ja Pikku Riisitunturin kaksoishuipun lähes puuttomat laet. 

Ikkunalampi kesällä. Kuva: Minna Koramo

Huikeista maisemistaan huolimatta Riisitunturin kansallispuisto on perustettu erityisesti suoluonnon suojelemiseksi. Yleensä suot syntyvät maaston painanteisiin, joihin kerääntyvä vesi mahdollistaa rahkasammalten kasvun ja suon kehittymisen. Riisitunturin alueen runsas sademäärä ja ohut maaperä saavat aikaan suokasvillisuuden kehittymisen myös voimakkaasti viettäville rinteille. Suomen komeimmat rinnesuot pudottautuvat soiden jyrkkyysennätyksiä uhmaten alas lännenpuoleisia rinteitä. Itärinteillä ne levittäytyvät jopa useita kilometrejä pitkinä ja rinteitä laajalti peittävinä juotteina, joiden vedet kertyvät lukuisiksi Kitkajärveä kohti laskeviksi puroiksi. Riisitunturin kahden huipun välissä, rinnesuojuotin yläosassa oleva Ikkunalampi on poikkeuksellinen ilmiö, luonnon luoma ääretön allas. Katse etsiytyy itsestään sen itäreunan yli ja kohoaa lentoon yli sinisen järvenselän.

Riisitunturilla maiseman valot ja värit muuttuvat vuoden- ja vuorokaudenaikojen mukaan. Elokuussa kanerva kukkii liilanpunaisina mattoina kuusikoiden syvää havunvihreää vasten. Talvi-iltoina taivaanrantaan painuva aurinko lisää maisemaan kullankeltaisia, vihertäviä ja vaaleanpunaisia sävyjä. Sininen hetki viivyttelee, valo vähenee ja väri syvenee, kunnes yön tullessa taivaanvalkeat syttyvät syvänsiniselle pohjoiselle taivaalle.

Taigametsissä viihtyvät karhu ja pohjantikka

Riisitunturin alue on historian hämäristä ollut erämaata ja erästelyaluetta, jossa ovat kulkeneet niin metsäsaamelaiset kuin myöhemmin alueelle muuttaneet suomalaisetkin. Meitä varhemmin eläneet ihmiset elivät luonnon ehdoilla, ottivat enimmäkseen vain tarvittavan. Tästä syystä alue säilyi poikkeuksellisen luonnontilaisena pitkälle nykypäiviin. Modernin elämänmenon uhkan alla perustettiin Riisitunturin kansallispuisto Koillismaan laajimman yhtenäisen erämaakokonaisuuden säilyttämiseksi. 

Erämaista tunnelmaa Riisitunturilla. Kuva: Tiina Laitinen.

Pohjoisen taigametsän itseoikeutetuilla asukkailla, kuten karhulla ja ilveksellä, on Riisitunturilla lähes sata neliökilometriä tilaa vaeltaa ihmisiin törmäämättä. Kulkijan onneksi kaikki erämaan asukit eivät välttele ihmisiä. Kuukkelit, saamelaisten ja suomalaisten sielunlinnut, ovat ihmisten suhteen hyvin uteliaita. Ne ilmaisevat läsnäolonsa naukuvin vihellyksin ja käyvät herkästi tervehtimässä luonnossa kulkijaa. Onnekas saattaa päästä tarkkailemaan myös värikästä ja pelotonta taviokuurnapariskuntaa tai pohjantikkaa, joka kulkijasta juuri häiriintymättä nakuttelee kuusien kylkiä ylös, alas ja ympäri ruokaa etsien.  Kapustarinnan kuulee helpommin kuin näkee, kun tuuli kantaa sen haikeaa piippausta avoimella tunturikankaalla. Taigametsän piilottelevampia asujia ovat pohjansirkku ja pikkusirkku, jotka kätkevät pesänsä rämelaiteille ja korpien tiheikköihin. Satunnainen luonnossa liikkuja kuvittelee itsekin olevansa piilossa, kunnes suuren erämaan vartija, kaiken havaitseva korppi kaartaa yli. Karhea, kauas kuuluva ilmoitus ihmisen läsnäolosta kaikuu metsän yli. 

Vuosituhansien metsänpeitto ja ilmaston kosteus tekevät Riisitunturin alueesta pohjoisen paratiisin vanhojen luonnonmetsien suuremmille ja pienemmille eläjille. Puusukupolvi toisensa jälkeen on tullut ja mennyt, kaatunut aikanaan maahan, muuttunut hetkeksi sammalien ja jäkälien, sienten ja hyönteisten asumukseksi ja edelleen ravinteiksi elämän suuren käsikirjoituksen mukaisesti.

Hiiripöllö ja tykkykuusikko Riisitunturilla

Kansallispuiston tunnuslintu hiiripöllö elää lähes pelkästään myyräravinnolla. Sen vuoksi pöllön kanta vaihtelee suuresti pikkujyrsijöiden kannanvaihteluiden mukaan. Hyvinä vuosina hiiripöllöjä tapaa Riisitunturilla ympäri vuoden ja kansallispuistossa pesii useita pöllöpareja. Huonoina vuosina laji voi kokonaan puuttua alueen linnustosta. Useimmista sukulaisistaan poiketen hiiripöllö on varsin päiväaktiivinen laji. Niinpä sen voikin nähdä korkean puun latvassa tarkkaavaisena tuijottamassa ohikulkevaa retkeilijää. Pesivä lintu voi puolustaa poikasiaan äkäisesti. Alkukesällä vihaisena sähisevää pöllöä on parempi väistää, ettei joudu sen teräväkyntisen hyökkäyksen kohteeksi.

Hiiripöllö tykkylumella. Kuva: Olli Lamminsalo

Tykky on itäisen Suomen korkeiden vaaramaiden ilmiö. Sen synty liittyy Atlantin suunnasta vyöryviin kosteisiin matalapaineisiin, kun ne törmäävät Maanselän korkeisiin vaaroihin. Tykky alkaa kehittyä viimeistään lokakuussa. Ensimmäisten kylmien jälkeen, joka ainoa neulanen, metsänpohjan varpu ja sammaleen verso ovat ohuenohuen huurrekuorrutteen peitossa. Talven mittaan tykkyä kertyy kerroksittain lisää niin satavasta lumesta kuin ilmasta tiivistyvästä, alijäähtyneestä kosteudesta. Tykkyseutujen kuuset ovat kapeita, kynttilämäisiä siperiankuusia, joiden oksat ovat rungonmyötäisempiä kuin euroopankuusen leveät helmat, niin että puu jaksaa kantaa talvisen taakkansa. Kevättalveen mennessä kuuset taipuvat monituhatkiloisten kuormien alla mitä mielikuvituksellisimpiin muotoihin. Eräänä hehkuvan aurinkoisena maaliskuun päivänä tunturin yli käy kepeää rivakampi, kevättä enteilevä etelätuulonen. Vaaralta alkaa kuulua tumpsahduksia. Puu toisensa jälkeen tipauttaa lumikuormansa ja oikaisee taakan alla vääntyneen vartensa vastaanottamaan jälleen uuden kevään. 

Ruska-ajan värikkäin kasvi

Riisitunturin maisemassa eteläinen tunturiluonto esiintyy edustavimmillaan. Korkeimpien huippujen kanervakankailla viihtyvät eräät pohjoisten tuntureiden kasvilajit - riekonmarja, sielikkö, tunturilieko ja tunturivihvilä.

Riekonmarja loistaa punaisena ruska-aikaan. Kuva: Seija Olkkonen

Pienten, maanrajassa kasvavien tunturikasvien havainnointi vaatii tarkkaa huomiokykyä ja kumartumista näiden tuulilta ja tuiskuilta piilottelevien luonnonaarteiden ääreen. Riekonmarjan ruukkumaiset, kalpeat kukat puhkeavat edellisvuoden kuihtuneiden lehtien lomaan varhain keväällä, kun suojaisilla paikoilla on vielä lunta. Kasvin lehdet ja marjat vaihtavat väriään kasvukauden mittaan. Kesän heleänvihreiden lehtien suojissa kehittyvät marjat ovat raakoina aluksi vihertäviä, sitten punaisia ja muuttuvat kypsyessään mustiksi. Syksyllä riekonmarjaa ei voi olla havaitsematta, sillä sen lehdet hehkuvat tulenpunaisina laikkuina muun maaruskan joukossa. 

Sielikkö on matala ja patjamainen varpu, jonka havaitsee parhaiten kukinta-aikaan. Sen pienet, vaaleanpunaiset kukat ovat paksuterälehtiset ja vahamaiset. Sielikön pienet ja paksut lehdet talvehtivat vihreinä lumen suojissa. 

Riisitunturin historia

Kuusamon alueella sijainneista kahdesta lapinkylästä toinen, Kitkan siita, sijaitsi Yli-Kitkan pohjoisrannan tuntumassa vajaat 10 km nykyisen kansallispuiston rajasta. Vuosisatoja sitten eläneistä ihmisistä on jäänyt hyvin vähän merkkejä maisemaan. Metsäsaamelaiset olivat puolipaimentolaisia, joiden elämä perustui suurelta osin pyyntikulttuuriin - metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn. Saamelaisajan peruja ovat Nuolivaaran länsirinteen kvartsinottopaikka sekä Liittolampien välisen kapean kannaksen peuranpyyntikuopat. Peuranajossa saaliseläin ajettiin maakapeikkoon, jossa eläin putosi reitille kaivettuun, naamioituun maakuoppaan.

Peuranpyytäjät. Kuva: Olli Moisio

Talonpoikaisia uudisasukkaita alkoi muuttaa Riisitunturin seudulle 1600-luvun loppupuolella. Talonpoikainen elämänmuoto oli karjatalouden myötä enemmän paikkaan sidottua, vaikka eränkäynnillä oli edelleen merkittävä osuus. Selkostalonpoikakin liikkui elannon perässä laajalti alueen niityillä, ansoilla ja kalassa. Karjatalous tukeutui pitkälle luonnonniittyihin, pienessä määrin myös kaskeamiseen. Riisitunturin suot ja puronvarret ovat olleet laajamittaisen niittytalouden käytössä pitkälle 1900-luvulle saakka. Näiltä ajoilta ovat selkeimpinä muistoina Riisisuon kunnostetut ladot sekä eräät paikannimet. Pääosin ladoista, heinäsuovista ja niittylaavuista on jäljellä vain lahoja hirsiä, kattotuohia ja konttipuita, joiden tappeihin niittoväki ripusti tuohikonttinsa.

Kulttuurinmuutos oli nopea. Vuosisatoja jatkunut peuranpyynti oli vähentänyt saaliseläimiä, mikä huipentui uudisasukkaiden tuloon. Myös vedenviljalle tuli uusia jakajia. Jo 1700-luvun lopulle tultaessa metsäsaamelaiset olivat joko muuttaneet Venäjälle tai sulautuneet uudisasukkaisiin.

Riisitunturi-nimen alkuperä

Riisitunturi -nimen alkuperästä on esitetty monia teorioita. Vanhoissa kartoissa nimi on muotoa ”Riistunturi”, minkä on arveltu liittyvän saamelaisperäisiin tykkyä, risua tai heinää tarkoittaviin sanoihin. Riisisuo eli ”heinäsuo” viittaisi siten suoniittytalouteen. Myöhempää perua lienee tulkinta, että Riisitunturin nimessä viitattaisiin alueella runsaina kasvustoina viihtyviin liekokasveihin. Niiden itiöpölyä on käytetty kansanlääkinnässä riisitaudin hoidossa. 

Ennallistamispoltto rikastuttaa luontoa

Riisitunturi on yksi valtakunnallisista palojatkumokohteista, laajoista valtion maan aluekokonaisuuksista, joissa poltetaan määräajoin metsää luonnonkuloja jäljitellen. Salaman sytyttämät metsäpalot ovat kuuluneet pohjoisen havumetsävyöhykkeen elämään vuosituhansien ajan. Nykyään metsäpalojen torjunta on niin tehokasta, että taigametsän palolajit ovat uhanalaistuneet, samoin palojen jälkeen kehittyvät luonnonmetsien lehtipuiden valtaamat nuoruusvaiheet.

Ennallistamispoltolla jäljitellään luontaista metsäpaloa. Kuva: Tiina Laitinen

Jokaisella metsäpalolla ja sitä matkivalla ennallistamispoltolla on erilainen kädenjälki ja erilaiset ekologiset vaikutukset. Paikoin palo säilyy kevyenä sammalikkoa ja varvikkoa nuolevana pintapalona, jossa tuli etenee kapeina kielekkeinä ja puista vain pieni osa vaurioituu. Toisinaan palo leviää tuleen leimahtavasta kuusesta puusta toiseen tarttuvaksi latvapaloksi. Leimuava kuumuus synnyttää jylisevän tulimeren, josta selviävät hengissä vain paksukuorisimmat ikimännyt. Vanhoissa luonnonmetsissä näkee usein palokantoja ja vanhoissa petäjissä palokoroja ja hiiltymiä jälkinä jopa satojen vuosien takaisista metsäpaloista. 

Kymmenet metsien eliölajit tarvitsevat nuoruusvaiheissaan ravinnokseen palanutta puuainesta tai siinä eläviä sieniä, ja kymmenet muut lajit hyötyvät metsäpaloista. Tavallisimpia palolajeja ovat ne hyönteiset, jotka havaitsevat metsäpalot infrapuna-aistillaan tai tarkalla hajuaistillaan kymmenien, jopa satojen kilometrien päästä. Hiilenväriset kovakuoriaiset kulokauniainen, kaskikeiju ja sysipimikkä sekä luteisiin kuuluva tuhkalatikka alkavat maastoutua hiiltyneille rungoille metsän vielä savutessa.

Riisitunturin alueella poltetaan metsikköjä, jotka luontaisestikin voisivat palaa. Suurin osa alueen metsistä on kosteita, kuusivaltaisia kulonkiertämiä, jotka luonnonoloissakin palaisivat hyvin harvoin, jos koskaan. Ennallistamispoltot ovat luonnon monimuotoisuuden suunnitelmallista ylläpitämistä, jossa metsissä kasvavat puulajit ja puuston rakenne monipuolistuvat. Metsän palaessa syntyy palolajien tarpeisiin uutta, eri mitassa hiiltynyttä ja eri lahoamisvaiheessa olevaa puuainesta.

Lisätietoja Riisitunturin kansallispuistosta

Kansallispuisto perustettu: 1982

Pinta-ala: 77 km²

Riisitunturin kansallispuiston tunnus on hiiripöllö ja tykkykuusikko.

Metsähallituksen julkaisuja Riisitunturilta (julkaisut.metsa.fi)