Kasvit vihjaavat muinaisjäännöksistä
Jotkut kasvilajit voivat toimia apuna arkeologisen kohteen havainnoinnissa. Muutamat lajit kasvavat usein muinaisjäännösten yhteydessä tai niiden välittömässä läheisyydessä. Lajien esiintyminen selittyy joko kasvupaikkatekijöiden sopivuudella tai sillä, että ihmiset ovat tuoneet lajin paikalle ja se sinnittelee siellä yhä. On kuitenkin muistettava, ettei tällaisen lajin esiintymä aina ilmaise muinaisjäännöstä eikä lajin puuttuminen sitä, ettei muinaisjäännöstä ole. Monesti mahdollisesti muinaisjäännöksestä antaa vihjeen, ei niinkään yksittäinen kasvilaji, vaan jollain paikalla oleva koko kasviyhteisö. Useat runsaslajisimmista kedoistamme sijaitsevat rautakautisilla asuinpaikoilla ja kalmistoilla. Monet näistä muinaisjäännöksistä vihjaavista lajeista ovat tunnettuja rohdoskasveja, mutta monia on voitu käyttää myös ravintona.
Muinaisjäännöksiä mahdollisesti ilmaisevista kasvilajeista tunnetuimpia ovat sikoangervo (Filipendula vulgaris), nurmilaukka (Allium oleraceum), tummatulikukka (Verbascum nigrum) sekä ahdekaura (Avenula pratensis). Kaikki nämä lajit viihtyvät rautakautisten muinaisjäännösten läheisyydessä.
- Sikoangervoa ja nurmilaukkaa on voitu käyttää sekä ravintona että rohdoksena,
- tummatulikukalla on hoidettu muun muassa yskää ja ajoksia ja
- ahdekauran siemeniä on syöty.
- Muita usein muinaisjäännösten yhteydessä kasvavia lajeja ovat esimerkiksi etelänhoikkaängelmä (Thalictrum simplex subsp. Simplex), hakarasara (Carex spicata) ja jänönapila (Trifolium arvense).
Muinainen ihmistoiminta muodosti maaperään siemenpankin, joka on osa arkeologista jäännöstä. Häiriintymättömässä maaperässä siemenet ovat lepotilassa, mutta voivat esimerkiksi arkeologisten kaivausten seurauksena aktivoitua jälleen kasvamaan. Tällaisia kasveja ovat mm. hullukaali (Hyoscyamus Niger) ja pölkkyruoho (Turritis glabra).
Monien muinaisjäännöksillä kasvavien lajien säilymisen edellytyksenä on ympäröivän kasvillisuuden pysyminen matalakasvuisena ja avoimena. Esihistoriallisena ja historiallisena aikana ihminen on edesauttanut näiden lajien säilymistä raivaamalla kuusikoita, niittämällä sekä laiduntamalla karjaansa niiden kasvupaikoilla. Nykyään, perinteisen maatalouden vähennyttyä monet lajien kasvupaikoista ovat vaarassa tuhoutua ja niinpä niitä tuleekin aktiivisesti ottaa hoidon piiriin.
Lapin vanhat asuinkentät ja kasvillisuus
Lapin vanhat, hylätyt asuinkentät voi yhä vieläkin usein havaita kasvillisuuden perusteella. Niillä kasvaa monesti ympäristöstä poikkeava ketomainen, monilajinen heinä- ja ruohokasvillisuus. Useat asuinkentillä kasvavista lajeista, kuten nurmirölli (Agrostis capillaris), punanata (Festuca rubra) ja suolaheinä (Rumex acetosa), ovat kulutusta kestäviä ja siten menestyneet kyläkenttien tallatuilla alueilla.
Asuinkentillä kasvavat lajit ovat alueen alkuperäisiä kasvilajeja, mutta eivät välttämättä kasva muualla kenttien välittömässä ympäristössä. Näiden lajien menestymistä talvikyläpaikoilla selittänevät sekä maaperä- ja kulutustekijät että kulkeutuminen paikalle ihmisten ja ehkäpä porojenkin mukana. Kenttien kasvillisuus kertoo yhtä lailla paikkojen historiasta kuin alueella mahdollisesti vielä olevat rakenteetkin.
Lue lisää:
Sotien tuomat kasvit – polemokorit
Sodat ovat kautta historian muokanneet maamme maisemaa myös tuomalla tänne sotilaiden mukana uusia kasveja. Niitä kutsutaan polemokoreiksi eli sotatulokaskasveiksi. Pääsääntöisesti sotatulokaskasvit ovat levinneet meille ruuaksi tuodun viljan ja hevosten rehun mukana, mutta ovatpa siemenet voineet kulkeutua tänne sotilaiden saappaiden pohjissa tai ajoneuvojen renkaissa.
- Toisen maailmansodan aikaisia sotatulokaskasveja on erityisesti sellaisilla paikoilla, joilla on sijainnut neuvostoliittolaisten tai saksalaisten hevostenpitopaikkoja. Monet lajit ovat sinnitelleet näillä paikoilla nykypäiviin saakka, mutta ovat vaarassa hävitä umpeenkasvun takia.
- Varhemmin, lähinnä 1700- ja 1800-luvuilla, tulleita sotatulokaskasveja on erityisen paljon maalinnoitusten yhteydessä, sillä maalinnoitusten rakenne jo sellaisenaan suosii niittylajistoa. Maalinnoituksia on runsaasti Kaakkois-Suomessa, koska alue on ollut useaan otteeseen Ruotsin ja Venäjän rajana.
- Tyypillisiä sotatulokaskasveja ovat harmio (Berteroa incana), ukonpalko (Bunias orientalis) ja idänkattara (Bromus inermis).
Sotahistorialliset kohteet muodostavat oman erityisen kulttuuriympäristöryhmänsä, ja näillä soisi säilyvän myös tulokaskasvillisuuden muistona paikan toiminnasta. Alueiden tulokaskasvillisuuden selvittäminen antaa arvokkaan lisän alueen historialliseen arvoon.
Lue lisää:
