Merenkurkun saariston luonto

Merenkurkun kivikkoista ulkosaaristoa. Kuva: Hans Hästbacka.

Merenkurkun maailmanperintökohteessa luonto sopeutuu jatkuvaan muutokseen. Maankohoaminen muovaa merellistä saaristoa maailmanennätysvauhtia.

Näin huolehdimme luonnosta

Unescon maailmanperintökohde

Merenkurkku on geologisten erityispiirteidensä vuoksi hyväksytty Unescon maailmanperintölistalle Suomen ensimmäisenä luonnonperintökohteena vuonna 2006. Se muodostaa yhdessä Ruotsin Korkean rannikon kanssa maailmanperintökohteen High Coast – Kvarken archipelago (Korkea rannikko – Merenkurkun saaristo).

Lue lisää:

 

Jääkausi on muovannut maisemaa

Kiviä silmänkantamattomiin – Kaikissa muodoissaan ja kaikenkokoisina levittäytyvät kivet ovat Merenkurkulle tunnusomaisia.
 

Merenkurkun nykyinen maisema on muovautunut viimeisimmän jääkauden aikana. Jäämassat liikkuivat vuorenrinteillä, raapivat ja muovasivat sitä ja vetivät mukaansa irtonaista ainesta. Jään sulaessa jäljelle jäi sekoitus kiviä, soraa ja savea, joista muotoutui toisinaan pitkänmallisia kukkuloita. Merenkurkun maaperä koostuu tällaisesta moreenista, ja alueella on kaikkialla runsaasti kiviä.  

Moreeni-sanaa käytetään myös maaperän muodostelmista, jotka ovat muodostuneet moreeni-maalajista. Maailmanperintöalueelle tyypillisiä moreenimuodostelmia ovat De Geer -moreenit. Ne ovat pitkulaisia, muutamien metrien korkuisia ja toisinaan useiden satojen metrien pituisia moreeniselänteitä. Vanhan kalasataman edustalla Svedjehamnissa De Geer -moreenit näkyvät erityisen selvästi, sillä siellä ne ovat veden ympäröimiä. Björköbyn maasto on myös muodostunut De Geer -moreenista, ja ajaessasi päätietä kylän läpi näet, kuinka koko kylän rakenne seuraa maiseman muotoja. Rakennukset on sijoitettu korkeimmille kohdille (moreeneille), ja niiden keskellä levittäytyy pitkänmallisia peltoja ja niittyjä. 

Merenkurkun maailmanperintökohteen eteläisessä osassa, Bergön ulkosaaristossa, maisema näyttää puolestaan aivan erilaiselta. Sillä on runsaasti valtavia kivenlohkareita silmänkantamattomiin. Lohkareita lepää myös veden pinnan alla näkymättömissä, mikä tuo haasteita merenkävijöille. 

Talvinen moreenimaisema. Kuva: Seppo Lammi

De Geer moreeneja Svedjehamnn edustalla. Kuva: Seppo Lammi.

Maa kohoaa yhä edelleen

Viimeisen jääkauden aikana jääpeite oli vahvimmillaan juuri siellä, missä maailmanperintöalue nyt sijaitsee.  Valtava ja raskas jäämassa painoi maan pohjaa alas peräti 800 metriä sen alkuperäisestä tasosta. Kun sisämaan jääpeite suli, alkoi maaperä hitaasti kohota uudelleen. Vaikka tahti on hidastunut, maa Merenkurkussa kohoaa edelleen maailmanennätysvauhtia, noin kahdeksan millimetriä vuodessa.  

Merenkurkun maisema on tasaista, ja meri on matalaa. Tämän vuoksi maan kohoaminen on merkittävää. Niin nopeaa se ei kuitenkaan ole, että ihminen näkisi muutoksen vuosittain. Mutta alueella asuvat ihmiset tietävät, että rannalla oleva laituri voi jäädä kohoamisen vuoksi kuivalle maalle jo yhden sukupolven aikana. Maan kohoamisen seurauksena maapinta-ala kasvaa maailmanperintöalueella 100 hehtaarilla joka vuosi. 

Luonto muuttuu alati maankohoamisalueen saaristossa. Kun vedenpinnan alainen maapohja alkaa kohota merestä, ensimmäiset rantakasvit katoavat vähitellen. Luoto kasvaa, ja pian sillä kasvaa pensaita ja puita. Maankohoamisalueella kasvavat metsät ovat koskemattomia. Ne ovat ensimmäisiä metsiä, joita alkaa kasvaa geologisesti uudella maalla. Tällaisia metsiä ei löydy monestakaan paikasta maailmassa, minkä vuoksi Suomella on aivan erityinen vastuu suojella niitä. 

Maan odotetaan kohoavan vielä noin sata metriä, mihin arvioidaan kuluvan noin 10 000 vuotta. On silti mahdollista, että ilmaston lämpenemisen ja sen seurauksena nousevien merenpintojen vuoksi maankohoamista ei tapahdu enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Seuraava sukupolvi joutuukin ehkä siirtämään laitureitaan sisämaahan, ei merelle päin. 

 

Kivistä maankohoamissaaristoa Merenkurkussa. Kuva: Hans Hästbacka.

Merenlahdet jatkuvassa muutoksessa  

Rannikon keskeytymätön muuttumisleikki kuroo matalia merenlahtia umpeen antaen näin alkusysäyksen fladojen ja kluuvien synnylle. Pohjanlahden fladat ovat muodostuneet jääkauden muotoilemien moreeniharjanteiden välisiin mataliin painaumiin. Fladoja ja kluuveja ei esiinny Suomen ja Ruotsin lisäksi missään muualla maailmassa.

Flada. Kuva: Jens Hannus

Kiehtovaa fladoissa ja kluuveissa on niiden jatkuva muutos. Kaikki alkaa matalasta merenlahdesta, joka maankohoamisen seurauksena alkaa hiljalleen kuroutua umpeen. Lähes umpinaista merenlahtea, jolla kuitenkin on säännöllinen yhteys mereen, kutsutaan fladaksi. Kun säännöllinen yhteys mereen vähitellen katoaa ja fladaan pääsee merivettä enää korkean veden aikaan, aletaan puhua kluuvista. 
Maankohoamisen jatkuessa edelleen kluuviin ei pääse enää edes satunnaisesti suolaista merivettä. Tällöin se muuttuu makeavetiseksi järveksi. Jos järvi ja sen valuma-alue ovat riittävän suuria, syntyy siitä pysyvä vesistö. Matalat järvet soistuvat nopeasti, kun pohja kasvaa umpeen. Soistumista seuraa lopulta maa-alueeksi muuttuminen, jolloin alueen lajikehitys viimein vakiintuu.

Monien lajien laguunit 

Fladat ja kluuvit tarjoavat suojaisan pienoismaailman meren haasteellisiin olosuhteisiin. Keväällä vesi, joka lämpenee nopeammin kuin meri, houkuttelee kevätkutuiset kalat, kuten hauet, ahvenet ja särkikalat paikalle kutemaan. Lämpimän veden lisäksi runsas eläinplanktonin määrä sekä saalistajilta suojaava vesikasvillisuus luovat kalanpoikasille hyvät kasvuolosuhteet. Pitkin kesää uudet hyönteissukupolvet syntyvät ja kasvavat fladan suojissa. Kun hyönteisiä on paljon, hyötyvät myös niistä ravintonsa saavat lajit, kuten monet linnut ja lepakot. Linnuille matalat merenlahdet tarjoavat ravinnon lisäksi levähdys- ja pesintäpaikkoja.

Vedenalaiset viidakot

Rannalta katsoessa ei uskoisi, kuinka lumoava maisema fladaan sukeltavaa veden alla odottaa. Hapsi- ja ahvenvita sekä ärviät kurottelevat keinuen kohti auringonsäteitä muodostaen viidakkomaisen tiheitä kasvustoja. Silloin tällöin onnekas sukeltaja kohtaa hohtavan vihreänä loistavan näkinpartaisniityn, joka kuuluu erittäin uhanalaisiin luontotyyppeihin. Näkinpartaiset sitovat ravinteita vedestä tehden siitä kirkkaampaa ja auttaen siten auringonvaloa yltämään pohjaan asti. Kirkkaassa vedessä kasvillisuus kukoistaa, sillä myös vesikasvit yhteyttävät ja tarvitsevat siksi valoa kasvaakseen. Suojaisilla kasvupaikoilla oranssinhehkuinen punanäkinparta voi muodostaa silmänkantamattomiin leviäviä pienoismetsiköitä. Punanäkinparta on indikaattorilaji, joka antaa arvokasta tietoa ympäristön tilasta.

Merinäkinruoho. Kuva: Maija Haukkala.

Elinympäristönä arvokkaat

Fladat ja kluuvit kuuluvat Natura 2000 -hankkeessa suojeltuihin luontotyyppeihin. Näiden vesistöjen hyvästä voinnista kertovat hyvin kehittynyt pohjakasvillisuus, kutevien rannikkokalojen esiintyminen ja vaikuttumaton valuma-alue. Suurimpia uhkia matalille merenlahdille ovat rehevöityminen ja saastuminen, ruoppaukset, rantarakentaminen, veneilystä aiheutuvat haitat ja ojitukset valuma-alueella.

Sukellus murtoveden maailmaan

Kookkaat, teräväreunaiset kivet ja siirtolohkareet rikkovat vedenpinnan vaatien veneilijältä erityistä tarkkaavaisuutta Merenkurkussa navigoidessa. Pehmeämpää muotoilua edustavat jäämassojen hiomat silokalliot. Merenpinnan yläpuolinen näkymä on kuitenkin vain kurkistus vedenalaisiin pinnanmuotoihin. Pinnan alle sukeltava kohtaa kivien ja mäkien valtakunnan. Jääkauden muotoilemat moreeniharjanteet kumpuilevat pyykkilautamaisina tarjoten erinomaisen kasvualustan erilaisille leville, vesisammalille ja hauruille. Sinne tänne viskeltyjen kivenlohkareiden välissä tuntee toisinaan olevansa kuin vedenalaisessa labyrintissa.  

Kalvasärviä viihtyy kivenlohkareen kyljessä. Kuva:Maija Haukkala.

Suolaisen makeat olosuhteet 

Merenkurkun matala ja kapea merialue on monella tapaa poikkeuksellinen. Sen sijainti lähes makeavetisen Perämeren ja suolaisemman Selkämeren välillä aiheuttaa sen, että suolaisen ja makean veden lajit elävät alueella rinnakkain. Toisaalta monille meressä eläville lajeille Merenkurkun vesi on liian makeaa ja makean veden lajeille taas liian suolaista. Alhaisen suolapitoisuuden vuoksi useiden merilajien pohjoisin levinneisyysalue sijaitseekin juuri Merenkurkussa.

Maankohoaminen muuttaa Merenkurkun maisemaa nopeasti. Joka vuosi meri karkaa hieman kauemmas, kun noin 100 hehtaaria uutta maata kohoaa esiin. Merenkurkussa elävien lajien pitääkin kyetä sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin.

Levien valtakunta 

Rehevöitymisestä hyötyvät rihmalevät ovat vesien heikkenemisen myötä valloittaneet tilaa muilta lajeilta. Ne ovat kuitenkin ekosysteemin kannalta tärkeitä selviytyjiä. Rihmalevät voivat elää muille kasveille mahdottomissa oloissa ja tarjota siten suojaa näiden alueiden selkärangattomille eliöille. Hieman syvemmällä vastaan tulee kultaisena keinuvaa rakkohaurua. Rakkohauru on Itämeren avainlajeja, sillä se tarjoaa ravintoa ja suojapaikkoja hyvin monille kasveille ja eläimille. Tärkeitä elinympäristöjä muodostavat myös punalevät, jotka selviävät vähällä valolla ja voivat siksi elää syvemmällä kuin muut levät.  

Rakkohauru. Kuva: Maija Haukkala.

Merenlahdissa ja muissa suojaisissa paikoissa kasvaa näkinpartaisleviä, jotka antavat tärkeää tietoa vesistön laadusta. Laajat näkinpartaisniityt ilahduttavat Itämeren ystävää, sillä veden laadun heiketessä näkinpartaiset häviävät ensimmäisinä. Putkilokasveista yleisimpiä ovat hapsi- ja ahvenvita sekä erilaiset ärviät. Niiden muodostamat yhteisöt ovat arvokkaita kalojen kutu- ja kasvupaikkoja. Lisäksi kasvit suodattavat rannikolta mereen valuvaa vettä ja vakauttavat merenpohjaa juurillaan.

Punanäkinparta. Kuva: Teemu Mustasaari.

Korvaamaton koti 

Merenkurkun saariston matalat ulapat ja lahdet ovat monille kaloille elintärkeitä. Alueella esiintyy noin 40-50 kalalajia, joista esimerkiksi isotuulenkalan ja särmäneulan pohjoisin levinneisyysalue on juuri Merenkurkussa. Harvinaisin alueen kaloista on äärimmäisen uhanalainen meriharjus. Tämä murtoveteen kuteva harjuksen muoto on Pohjanlahden kotoperäinen laji eikä sitä esiinny missään muualla maailmassa. 

Jos vedestä pilkistää kimmeltävänharmaa kumpu tai ulkosaariston kalliolla häämöttää epäilyttävän pehmeäpiirteinen kivi, kannattaa olla tarkkana. Merenkurkun alueella elävät sekä harmaahylje eli halli, että harvinaisempi itämerennorppa. Näistä etenkin halli on melko peloton ja saattaa tulla uteliaana kurkkimaan mitä ympärillä tapahtuu. Yksi Suomen seitsemästä hylkeidensuojelualueesta sijaitseekin juuri Merenkurkun alueella.

 

Kuturetkeläisten kevätnäytelmä 

Keväällä, heti jäiden sulamisen jälkeen, alkaa kiehtova luonnonnäytelmä. Lukemattomat hauet, ahvenet, säyneet ja muut särkikalat nousevat kutemaan Merenkurkun rantavesiin.

Oivallisia kutupaikkoja ovat jokisuistot sekä kalojen lastentarhoiksikin kutsutut fladat ja kluuvit, jotka mataluutensa ja suojaisuutensa ansiosta lämpiävät kevätauringossa syvempiä vesialueita nopeammin. Lämpimän veden lisäksi kaloja houkuttelee paikalle vesikasvillisuus, joka tarjoaa suojaa kehittyvälle mädille ja poikasille. On myös tärkeää, että kutualueella riittää eläinplanktonia, sillä kalanpoikaset käyttävät sitä ravintona elämänsä alussa.

Hauki nousemassa kutemaan. Kuva: Pekka Tuuri

Kutunousu on kaloille hengenvaarallinen matka, josta selviytyvät vain vahvat ja onnekkaat. Silti keväisin purot täyttyvät kiiluvakylkisistä kuturetkeläisistä, koska kalojen vietti jatkaa sukua on niin vahva. Monet linnut, kuten merikotkat, kurjet, varikset ja lokit päivystävät matalien vesien äärellä helpon saaliin toivossa. Kalojen valtaamat puronuomat ja fladojen kynnykset tarjoavat linnuille lähes valmiin ruokapöydän, mikä on tervetullutta talven niukkojen ruokailumahdollisuuksien jälkeen. 

Kuhinaa kutualueella 

Kalat noudattavat kuturetkellään kohteliasta järjestystä, sillä kutualueiden tila ja ravinto eivät riitä kaikille yhtä aikaa. Ensimmäisinä saapuvat hauet, jotka puikkelehtivat talven aikana kaatuneen ruovikon sekaan etsimään mieluisaa kutupaikkaa. Haukia seuraavat ahvenet ja viimeisinä paikalle löytävät särkikalat. Useimmat kalalajit munivat kymmeniätuhansia mätimunia naarasta kohden, mikä onkin tarpeen, sillä kalanelämän ensimmäisistä vaiheista selviytyy vain hyvin harva poikanen. 

Kuoriuduttuaan hauenpoikaset jäävät lähes koko kesäksi ruovikon suojiin piileskelemään ja väijymään saalista. Vastakuoriutuneet ahvenet hajautuvat sen sijaan rohkeasti kutualueen avoimeen veteen etsimään eläinplanktonia. Ensimmäisen kesän aikana ahvenet levittäytyvät jo koko saariston alueelle. Kalanpoikasten elämässä vuorottelevat suojan ja ravinnon etsiminen. Kilpailu eläinplanktonista on kovaa, eikä se välttämättä riitä kaikille. Ruuatta jääneet pienpoikaset nääntyvät nälkään muutamassa päivässä. Moni poikanen päätyy myös isompien kalojen kitaan. 

Osa poikasista kuitenkin selviää ensimmäisen kesän koettelemuksista ja vaeltaa ulos mereen paremman ravinnon sekä talvehtimispaikkojen perässä. Ympyrä sulkeutuu, kun kalat saavuttavat sukukypsyyden noin 2-8 vuoden iässä ja lähtevät puolestaan keväiselle kuturetkelle kohti lämmöllään houkuttelevia rantavesiä. 

Kalanpoikasia uimassa kalvasärviä"niityllä". Kuva: Maija Haukkala.

 

 Uteliaat kalastajat ja kesäyön piileskelijät 

Villieläimistä nisäkkäitä ei näe kovin usein, mutta niitäkin alueella on. Jos liikut luonnossa ilta- tai aamuhämärässä, saatat hyvinkin nähdä usvan keskeltä kurkistavan hirven tai niityn poikki hiipivän, myyräjahdissa olevan ketun. 
 
Merenkurkun saaristossa tavataan yli puolta Suomen noin 60 nisäkäslajista. Jotkin niistä, kuten suuret petoeläimet susi, karhu, ilves ja ahma, ovat vain satunnaisia vierailijoita alueella. Mäyrä, kettu ja saukko ovat puolestaan esimerkkejä petoeläimistä, jotka ovat asettuneet alueelle pysyvästi. 

Hirvi on suurin nisäkkäämme. Hirven vuosirytmi muistuttaa monien rannikon ihmisasukkaiden rytmiä: se viettää kesän mieluusti saaristossa ja siirtyy talveksi mantereelle. Hirvi on hyvä uimari, joten sillä ei ole vaikeuksia siirtyä saarelta ja luodolta toiselle. Sama koskee sitä paljon pienempää metsäkaurista, joka on yleistynyt viime vuosina. 

Lepakko kuuluu puolestaan pienimpiin nisäkkäisiimme. Vaikka lepakot elävät usein aivan lähellämme, niitä ei silti näe kovinkaan usein. Ne ovat aktiivisimmillaan hämärässä ja öisin. Lepakko sekä metsästää että voi liikkua törmäämättä esteisiin pimeässä kaikuluotauksen avulla. Se päästelee ääniä, jotka heijastuvat takaisin osuessaan ympäristössä oleviin kohteisiin, kuten hyönteisiin. Ääni on lajikohtainen, eikä sitä voi kuulla ihmiskorvin. Lepakkodetektori on laite, joka voi muuntaa äänen korvin kuultavaksi signaaliksi. Monet lepakkolajit liikkuvat synnyinpaikkansa ja talvehtimisalueensa välillä samaan tapaan kuin muuttolinnut. 

Merenkurkun vesistössä elää kaksi hyljelajia. Harmaahylje on niistä yleisempi, ja itämerennorppa on edelleen uhanalainen laji. Harmaahylje on varsin peloton ja lepäilee usein ulkosaariston laakeilla kallioilla ja kivillä. Hylkeet pitävät kalasta, erityisesti silakasta ja kolmipiikistä. Harmaahylje syö myös siikaa ja lohta, ja kalastajien harmiksi se napsii kaloja suoraan verkoista. Hylje on viisas eläin, joka oppii nopeasti, missä makupaloja on tarjolla. 

Merenkurkun saariston maailmanperintöalueella on myös erityinen hylkeidensuojelualue (www.metsa.fi). Siellä hylkeenpyynti on kiellettyä ja liikkumista on myös rajoitettu.  

Harmaahylje. Kuva: Pekka Mäkynen.

Lintuparatiisi vuoden ympäri

Täällä voit nähdä muuttomatkoillaan olevia lintuja keväällä ja syksyllä ja seurata niiden kesäisiä pesimispuuhia. Myös majesteettinen merikotka, joka liitelee hitaasti korkealla ilmassa talven pakkassäässä, on alueella tyypillinen näky. Lintujen tarkkailu on jännittävää kaikkina vuodenaikoina

Keväisin Merenkurkun saaristo täyttyy sadoistatuhansista muuttomatkoillaan olevista linnuista, jotka jatkavat vaellustaan pohjoisemmaksi Jäämerelle tai Norjan ja Ruotsin tuntureille. Muuttavat merikotkat, piekanat, merihanhet, pilkkasiivet, mustalinnut ja kuikat kuuluvat erottamattomasti Merenkurkun kevääseen. Heti, kun jäät ovat lähteneet ja talvi hellittää otteensa, palaavat saariston omat siivekkäät asukit ja ilma täyttyy pikkulintujen sirkutuksesta, kurkien huudoista ja lokkien kirkunasta.

Vähitellen luonnossa on taas hiljaisempaa, kun linnut aloittavat pesinnän. Kivinen saaristo ja matalat merenlahdet, joita Merenkurkusta löytyy runsaasti, tarjoavat oivalliset pesintämahdollisuudet saariston linnuille. Ruokit ja riskilät pesivät kivien välisissä koloissa, tukkasotkat, haahkat ja pilkkasiivet rakentavat pesänsä ruohikkoon, ja lapintiirat ja kalalokit kyhäävät omansa avoimille kivirannoille ja rantaniityille. Suomen suurin petolintu, merikotka, rakentaa valtavan pesänsä korkean kuusen tai männyn latvaan, joskus jopa koivuun. Merikotka on aktiivisten suojelutoimien ansiosta pelastettu sukupuutolta ja onkin nykyisin varsin tavallinen näky saaristossa. Maankohoamisrannikon metsissä pesii myös runsaasti pikkulintuja. Alueella kasvaa paljon lehtipuita, ja rantametsissä on lahopuita, joissa tikat ja muut kolopesijät viihtyvät hyvin. 

Syksyllä muuttomatkalle lähteneet merilinnut levähtävät suojaisilla paikoilla Merenkurkun saaristossa. Laulu- ja kyhmyjoutsenet pysyvät alueella aina meren jäätymiseen saakka.

Talvella Merenkurkussa on hiljaista, mutta liikkuessasi rantametsiköissä voit kuulla tiaisten ja hippiäisten kutsuhuudot tai tikan hiljaisen nakutuksen sen etsiessä ruokaa. Vanhat merikotkat eivät jätä pesimisaluettaan talvellakaan, ja leutoina talvina myös nuoremmat yksilöt pysyvät Merenkurkussa. 

Riskilöitä. Kuva: Seppo Lammi.

 

Merikotka. Kuva: Ari Valkola.

Lampaat ja lehmät kesätöissä 

Osalla maailmanperintökohteen saarista on laiduntanut lampaita melkein siitä asti, kun niiden maapohja paljastui merestä. Laiduntaminen on hyödyllistä niin maiseman kuin biologisen monimuotoisuudenkin kannalta.

Monia Merenkurkun saarista ja luodoista on käytetty sekä laidunmaina että rehuntekoon. Lampaat, joita löytyi melkein joka tilalta, kuljetettiin saarille kesäisin. Näin voitiin säästää kylän vainiot ja saada niistä eläimille arvokasta talviheinää. 

Lampaiden laiduntaminen metsissä ja rantaniityillä, niitto metsäaukeilla ja korpimaassa sekä lehdenteko ovat kaikki jättäneet jälkensä luontoon ja maisemaan. Pahkaiset vanhat koivut ja avoin laidunta muistuttava metsärakenne kertovat laiduntaneiden eläinten kulkureiteistä.   Vaeltaessasi metsässä saatat nähdä jäänteitä vanhoista heinäladoista, joissa heinää ja lehtilyhteitä säilytettiin, kunnes ne voitiin kuljettaa kotiin talvella jäätä pitkin. 

Osalla saarista laiduntaa lampaita yhä tänäkin päivänä. Bodvattnetissa Björkössä laiduntaa myös nautakarjaa. Laiduntamisen ansiosta rantaniityt, nummet ja laidunmaat ovat pysyneet avoimina eivätkä pääse kasvamaan umpeen. Laidunmailla viihtyvät myös villieläimet ja -kasvit, joista monet ovat riippuvaisia laiduntamisesta. Laiduntavat eläimet ovat tärkeitä luonnon ja maiseman hoitajia. 

Lampaita laiduntamassa Merenkurkussa. Kuva: Pekka Mäkynen.

 

Merenkurkun saaristo on kansallismaisemaa 

Kansallismaisemiksi luokitellaan erityisen arvokkaat maisemakokonaisuudet, joiden katsotaan edustavan parhaiten maamme luonnon ja kulttuurin ominaispiirteitä. Merenkurkku on yksi 27 kansallismaisemastamme. Saariston kylät ovat eläviä ja hyvinvoivia yhteisöjä, joissa rakennuksista ja kyläympäristöstä pidetään hyvää huolta. Ulkosaariston saarilla pyritään myös säilyttämään vanhoja kalastajien majoja. Kyliä ympäröivissä metsissä harjoitetaan pienimuotoista metsänhoitoa. Nykyaikainen elämäntyyli sekoittuu vanhoilta ajoilta peräisin oleviin elementteihin. 

Merenkurkun kansallismaisemaa Svedjehamnissa. Kuva: Fabiola de Graaf.

Kutsumattomia vieraita

Saaristossa on myös eläimiä ja kasveja, jotka eivät kuulu sinne. Ne ovat lajeja, jotka ovat levinneet luontoon ihmisen toimien seurauksena. Jotkin niistä voivat tehdä suurta vahinkoa alueen kotoperäisille eläin- ja kasvilajeille. 

Merenkurkussa on runsaasti pieniä petoeläimiä, kuten minkkejä ja supikoiria, joista kumpikaan ei kuulu Suomen kotoperäisiin lajeihin. Ne polveutuvat karanneista tarhaeläimistä. Paksuturkkinen supikoira ja pienempi minkki syövät mielellään maassa pesivien lintujen munia. Minkki viihtyy veden äärellä ja vedessä, ja myös supikoira pääsee liikkumaan helposti uimalla saarten ja luotojen välissä. Kun minkki nousee karille, se rikkoo ja syö kaikki löytämänsä munat. On osin näiden kahden tulokkaan syytä, että monen lintulajin tilanne on nykyisin huonontunut. Metsästäjät tekevätkin tärkeää luonnonhoidollista työtä pitäessään minkki- ja supikoirakannat kurissa.

Supikoira. Kuva: Eero Murtomäki.

Myös kasvit voivat olla haitallisia luonnolle.  Kestävä ja kauniisti kukkiva kurtturuusu, joka on arvostettu kasvi niin puutarhoissa kuin kaupunkien viheralueillakin, on aivan viime vuosikymmeninä alkanut levitä myös saaristoon. Kauniista kukistaan ja syötävistä marjoistaan huolimatta kasvin ei kuitenkaan tulisi antaa levitä laajemmalle, sillä muutoin kaikki rannat ovat pian tiheän ja piikikkään pensaikon peitossa. Kurtturuusun leviämistä pyritään estämään, jotta rannat saisivat säilyttää omat luontaiset kasvinsa ja eläimensä.  

Kurtturuusu. Kuva: Lise-Lotte Flemming.


Vieraiden lajien torjuminen maalla on vaikeaa. Sitäkin haastavampaa on kuitenkin torjua ei-toivottuja vieraita lajeja meressä. Niitä leviää Itämereen ennen kaikkea vieraiden alusten kautta, joko niiden painolastiveden mukana tai kiinnittyneinä niiden runkoon tai pohjaan. Itämeri on erilainen elinympäristö kuin muut merialueet, ja sen suolapitoisuus on paljon alhaisempi. Sen vuoksi monien uusien lajien on vaikea selviytyä täällä. 

Merirokkoja on jo kauan tavattu meressämme. Ne ovat varsinainen riesa etenkin veneenomistajille, sillä alusten pohjaan sitkeästi tarttuneita merirokkoja on vaikea poistaa. Merirokko elää aikuiselämänsä kiinnittyneenä alustaansa, mutta siitä ja nimestään huolimatta se ei ole kukka vaan kuuluu äyriäiseläimiin.  Eläimen kuori on kuin talo. Päästäkseen syömään planktonia se heiluttaa jalkojaan kuoressa olevasta aukosta.

Kolme Merenzelleria-sukuun kuuluvaa monisukasmatolajia on niinkin myöhään kuin vasta 2000-luvulla levittäytynyt Merenkurkkuun. Nämä monisukasmadot ovat lähtöisin pohjoisilta alueilta, joilla ne elävät suistoalueilla. Ne ovat sopeutuneet myös elämään murtovesissä, joiden suolapitoisuus on Itämerta alhaisempi. Koska lajit ovat niin uusia meriympäristössämme, ei vielä tiedetä tarkasti, kuinka ne vaikuttavat meren ekosysteemiin. Joillakin alueilla niiden on havaittu syrjäyttäneen kotoperäisiä lajeja. Mutta tiedetään myös, että monisukasmadot elävät mielellään vähähappisten vesien pehmeissä pohjissa, joita ne hapettavat kaivaessaan koloja pohjan sedimenttiin. 
 
Koukkuvesikirppu on aivan äskettäin Itämereen levinnyt laji. Millimetrin pituisilla eläimillä on piikikkäät hännät, joilla ne kiinnittyvät toisiinsa muodostaen tahmeaa massaa, joka tarttuu kalastusvälineisiin. Koukkuvesikirppu on uusi laji vesistöissämme, minkä vuoksi ei vielä täysin tiedetä, millainen sen vaikutus ekosysteemiin on ja kuinka paljon se tulee vielä leviämään.

Merenkurkussa suojellaan luontoa

Linturetkeilykohteita

Linturetkeilykohteita Merenkurkun saaristossa PDF (www.vei.fi)

Korkea Rannikko ja Merenkurkun saaristo

Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva kohde.

Kunnat: Ruotsissa Kramfors ja Örnsköldsvik, Suomessa  Mustasaari, Korsnäs, Maalahti, Vaasa ja Vöyri.

Pinta-ala:

  • Korkea Rannikko: 140 000 ha, josta 60 000 ha maata
  • Merenkurkun saaristo: 194 400 ha, josta 29 300 ha maata