Sata vuotta luonnonsuojelua Syötteellä - Syötteen kansallispuiston historiaa

Luonnonsuojelu alkoi Syötteellä 1910-luvulla, kun Iso-Syötteen huippu rauhoitettiin metsänkäytöltä. Rauhoituksen syynä ei ollut niinkään luonnonsuojelulliset näkökulmat, vaan pelko siitä, etteivät lakialueen metsät enää uusiutuisi hakkuiden jälkeen.

Vuonna 1926 rauhoitusta laajennettiin myös Iso-Syötteen lähiympäristöön, josta tehtiin Metsähallituksen päätöksellä aarnialue.

Kansallispuistoksi Syötteen aluetta ehdotti ensimmäistä kertaa 1970-luvulla toiminut kansallispuistokomitea. Paikallisten vastustus tuolloin oli kuitenkin niin ankaraa, että asia ei edennyt.

Matkailuelinkeinon kehittyminen ja laskettelurinteiden avaaminen 1980-luvulla muuttivat mielipiteitä suojelulle myönteisemmiksi ja Iso-Syötteen retkeilyalue perustettiin vuonna 1985.

1990-luvun alussa suojelu nytkähti taas eteenpäin ja Jaaskamon luonnonsuojelualue syntyi. Vuonna 1996 Metsähallitus kutsui koolle Syöte-työryhmän, johon osallistuivat alueen kunnat, yritykset ja maakunnalliset toimijat. Ryhmän työn tuloksena syntyi esitys Syötteen kansallispuiston perustamisesta.

Kivikautinen ja saamelaisasutus perustuivat pyyntiin

Ihminen saapui Syötteelle jääkauden jälkeen riistan ja kalan perässä. Asutus syntyi alkuvaiheessa pääasiassa vesistöjen varsille, jotka olivat luonnollisia kulkuväyliä alueella.

Asutus oli aluksi harvaa. Onkin laskettu, että 100 nelikilometriä pohjoista luonnonmetsää antoi elannon noin kahdelle metsästäjä-keräilijälle. Syötteen kansallispuiston nykyinen alue kykeni siis elättämään noin kuusi ihmistä.

Ajanlaskun alun jälkeisinä vuosisatoina Syötteen alueelle oli syntynyt metsäsaamelainen asutus ja kulttuuri. Se perustui monipuoliseen metsästykseen, keräilyyn sekä kalastukseen ja vuodenaikojen mukaan vaihtuviin asuinpaikkoihin.

Monet Syötteen nykyisetkin paikannimet, kuten Kouva ja Naamanka ovat juuri saamelaisasutuksen peruja.

Savolaiset toivat kaskisavut tullessaan

Syötteen asutuksessa tapahtui kuitenkin merkittävä muutos 1500-luvulla, kun nykyiseltä savon seudulta levittäytymään lähteneet ihmiset alkoivat nousta Iijokea ylös. Varhaisempi saamelaisasutus sai väistyä tulokkaiden tieltä pohjoiseen tai sulautua uuteen kulttuuriin.

Saamelais- ja suomalaisasutuksen välinen Lapin raja kulki 1640-luvulla nykyisillä Taivalkosken ja Kuusamon rajaseuduilla, joten Syötteen alueen voi katsoa "savolaistuneen" runsaassa sadassa vuodessa. Tästä eteenpäin talojen ja väestön määrä alueella kasvoi, joskin sodat ja kriisit sysäsivät sen usein väliaikaiseen laskuun.

Erityisen rankkaa aikaa olivat 1700-luvun isovihan aikakausi, jolloin venälaiset miehittivät Suomea. Tämän aikakauden peruja ovat Syötteen paikannimet* Sotivaara* ja Sotisuo. Perimätiedon mukaan Sotivaaralla Syötteen asukkaat teloittivat venäläisiä kostoksi. Paikalla kerrotaan olevan kuuseen veistetty risti.

Uuden asutuksen ja kulttuurin myötä myös maankäytössä tapahtui merkittävä muutos. Savolainen kulttuuri perustui pyyntielinkeinojen sijaan ennen kaikkea kaskeamiselle. Tähän Syötteen kuusikkoiset ja hallan ulottumattomissa olevat vaarat sopivatkin hyvin.

Syötteellä poltettiin niin sanottuja huhtakaskia. Tämä erityisesti kuusimetsiin kehitetty kaskeamistapa on antanut nimensä huhtikuulle, jolloin kaski kaadettiin.

Prosessi ei ollut nopea, sillä kaatamisen jälkeen puut saivat jäädä kesäksi kuivumaan. Seuraavan vuoden kesällä ne poltettiin ensimmäisen kerran ja palamatta jääneet puut vielä uudestaan kolmantena kesänä. Vasta sitten kaski kylvetttiin rukiille, josta sato saatiin neljännen vuoden syksyllä. Sadonkorjuun jälkeen kaski jäi kotieläimen laitumena toimivaksi ahoksi, joka metsittyi hiljalleen. Uusi kaski oli mahdollista polttaa noin 60 vuoden kuluttua.

Huhtakaskien poltto antoi vain yhden sadon, joten uusia alueita oli poltettava jatkuvasti. Alkuvaiheessa kaskeaminen kuluttikin aiemmin koskemattomat ikikuusikot vähiin. Kun ahot kasvoivat lehtimetsiksi, oli niistä poltettavat kasket mahdollista viljellä useampaan kertaan, mikä vähensi metsiin kohdistuvaa painetta.

Kaskeamisen vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä Syötteen metsissä. Jos törmäät erityisen lehtipuuvaltaiseen metsään vaarassa, on paikalla todennäköisesti joskus palanut kaski.

Metsähallitus sammutti savut

Kaikki loppuu aikanaan ja niin kävi myös vapaalle kaskeamiselle. Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa 1800-luvulla, jolloin isojako saapui Pudasjärvenkin alueelle. Siinä jokaiselle talolle erotettiin omat viljelysmaat aiemmin vapaasti hyödynnettyjen yhteismaiden tilalle. Ylijäävät maat otti valtio omikseen.

Se alkoi pitää maistaan myös entistä tarkempaa huolta. Metsät eivät olleet aiemmin herättäneet kummempia intohimoja, vaan niitä oli saanut käyttää melko vapaasti. Manner-Eurooppa ehti kuitenkin hakata omat metsänsä loppuun 1800-luvun puoliväliin mennessä, mikä synnytti uuden ilmiön: Syötteenkin puille muodostui rahallinen arvo aiemman käyttöarvon tilalle.

Tämä kehitys lopetti kaskitalouden. Valtion uutta vihreää kultaa ei sopinut enää poltella kertaluontoisiksi viljelysmaiksi, vaan viljelykset haluttiin saada pelloille.

Valtion metsiä valvomaan perustettiin vuonna 1859 Metsähallitus. Syötteen seudulla tehtävä oli haastava, sillä valtion maille oli syntynyt lukuisia torppia, joiden toimeentulo perustui lähes tyystin kaskeamiselle. Sitä alettiin suitsia kaskeamisen kieltämisellä ja torpille asetetuilla pellonraivausvelvotteilla. Käytännössä nämä toimet saivat aikaan sen, että syntyi salakaskeamisen kulttuuri.

Kieltoja ja velvoitteita tehokkaampaa olikin lopulta metsätalouden synnyttämät mahdollisuudet ansiotyöhön. Metsätalous 1800-1900-lukujen taitteessa oli työvoimasidonnainen ala, joka imi torpparit viljelyksiltään suurille savotoille ja tukinuittoon.

Avohakkuuta ei näiden savottojen aikana vielä tunnettu, vaan kaadettavaksi kelpasivat lähinnä järeät tukkipuut. Useimmiten nämä hakkuut kohdistuiva männikköihin, jotka kasvoivat yleensä helposti hakattavilla alueilla. Vaarojen rinteillä kaukana uittoon sopivista joista kasvavat kuusikot olivat hankalampia hyödyntää. Hakkuut myös tehtiin tyypillisesti talvella, jolloin kuusessa saattoi olla 3000 kilon tykkylasti. Sellainen puu on hankala hakattava juusteerilla ja kirveellä.

Metsätalouden nousun aika näkyy Syötteen luonnossa yhä siten, että vanhoja kuusikoita alueelta löytyy, mutta erityisen iäkkäitä männiköitä on vähän. Toki kuusi on luonnostaankin mäntyä yleisempi puu Syötteellä. Tämä korosti eroa entisestään.

Menneen metsätalouden merkkeihin törmää helposti myös retkillä Syötteellä. Toraslammen ja Lomavaaran autiotuvat sekä Isoniemen vuokratupa ovat vanhoja savottakämppien saunoja. Niiden läheltä, kuten muualtakin maastosta on mahdollista löytää myös itse kämppien rauniot.

Järeät korkeat ja sahatut kannot taas kertovat kerran alueella olleista hakkuista. Niistä näkee myös, kuinka jyhkeitä puujättejä Syötteellä on reilut sata vuotta sitten kasvanut. Tarkkasilmäinen voi nähdä myös vanhan leimakirveen merkin jonkun ikipetäjän kyljessä, joka syystä tai toisesta onkin jäänyt kaatamatta.

Karjanpito synnytti niittykulttuurin

Kaskeamisen kiellolla oli myös toinen vaikutus: se lisäsi karjataloutta. Peltojen raivaaminen niin, että niiden sato olisi riittänyt elämiseen osoittautui monessa torpassa tekemättömäksi työksi. Sen sijaan viljan viljelyn sijaan alettiin pitää enemmän kotieläimiä ja viljellä näille rehua.

Käytännössä tämä tapahtui raivaamalla soita niityiksi. Niittyjä oli myös kuivilla mailla, mutta laajimmat heinämaat sijaitsivat soilla. Ongelmana oli soilla kasvava sammal, joka tukahduttaa heinänkasvun luonnontilaisella suolla. Heinän kasvun parantamiseksi soita ruvettiinkin tulvittamaan puroja patoamalla. Tämä hukutti sammalet ja paransi heinän kasvua.

Toinen keino oli laskea järviä ja lampia, jolloin saatiin lisää niittymaata. Esimerkiksi Salmitunturissa sijaitsevan Vaara-Salmisen järven pintaa on laskettu 1900-luvun alussa heinäniityn saamiseksi.

Aiemmin heinäniitytkin olivat olleet vapaasti vallattavissa, mutta 1800-luvulla taloille ja torpille myönnettiin vakiintuneet nautinnat tiettyihin suoniittyihin. Ne saattoivat olla pitkien matkojen päässä varsinaisesta asuinpaikasta, minkä takia niityillä viivyttiin heinäntekoaikaan heinäkuussa viikkojakin. Silloin asuttiin tarkoitusta varten rakennetussa niittysaunassa, joka näkyy Syötteen kansallispuiston tunnuksessa. Entisöityyn niittysaunaan ja niittykulttuurin voi tutustua Rytivaaran kierroksella.

Toinen niittykulttuurista jälkeen jäänyt rakenne on niittylato, joiden jäännöksia näkee monin paikoin kansallispuistossa liikkuessa. Niihin kerättiin niityillä niitetty heinä säilöön, kunnes se ajattiin talven tultua hevosella karjalle rehuksi.

Koneellistuneet maa- ja metsätalous lopettivat vanhat savotat ja niittykulttuurin Syötteellä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Metsätorpat ja savottakämpät hiljenivät muuttuen menneisyyden ihmisen ja luonnon suhteesta kertovaksi kulttuuriperinnöksi. Myös sen suojelu kuuluu Syötteen kansallispuiston tehtäviin.