Sallivaaran erotusaidalla voi kokea menneen poronhoidon tunnelmaa

Täysikuu heittää hopeisen valonsa tasaisen suomaiseman ylle. Vanhoja petäjiä kasvavat saarekkeet täplittävät suota siellä täällä. Kiristyvä pakkanen käärii valkean lumihunnun peittämän maiseman sisäänsä kuin kylmä peitto. Se on jäädyttänyt jängät teräksen lujaksi kulkumaaksi.

Kuun valo saa tyynessä pakkasilmassa leijuvat jääkristallit kimaltamaan miljoonina ilmassa leijuvina jalokivinä. Hiljaisuus on niin täydellinen, että sen voi lähes kuulla.

Äkkiä hiljaisuuden rikkoo kuin erämaan riitasointuna jostain etäältä kantautuva kellon kilkatus. Hiljalleen ääni lähenee ja voimistuu. Siihen liittyy uusia ääniä, kuin soittimia sinfoniaan. Roukuminen ja lukemattomien koparoiden tasainen kapse jäätyneen suon pinnassa soivat kuin talviyön oma joiku kaikkialla maisemassa.

Sitten porotokka ilmestyy maisemaan. Niiden höyryävä hengitys kohoa usvapilveksi, jonka kuun valo saa kimaltamaan. Tokkaa laitistavat porokoirat ja hiihtävät miehet. Heidän vuosisatojen saatossa muotoutuneen yhteistyönsä sanaton koreografia on kuin tanssia talviyössä.

Pian poroaidan siulan suu nielaiseen ensimmäiset porot kitaansa. Ne ohjataan pijätysaitojen kautta kaarteeseen, jossa alkaa käydä kiivas kuhina. Tokka nulkkaa kaarteessa kierroksia kuin kilpajuoksijat stadionilla. Ympärillä silmäparit tähyävät kiivaasti omaa merkkiä, ennen kuin tarkat kädet kiskaisevat suopungin ilmaan. Kiinni jääneitä vedetään konttoreihin ja luetaan. Kuun valon lisäksi maisemaa valaisetvat vain äkilliset tulitikun leimahdukset ja punaisina hehkuvat piippujen pesät ja tupakoiden päät. Porojen roukumiseen ja aidalta raikuvaan puheensorinaan sekoittuu jostakin etäämpää haitarin sointi.

Sallivaaran poroerotus oli alkanut.

Sallivaara on yksi harvoja säilyneitä vanhan ajan suuria poroerotuspaikkoja Suomessa. Nimensä erotusaita on saanut viereiseltä vaaralta, joka on lainannut nimensä myöhemmin myös alueen paliskunnalle.

Suurin osa Lemmenjoen kansallispuistosta kuuluukin Sallivaaran paliskuntaan, joskin puiston pohjoisosat kuuluvat Muotkatunturin paliskuntaan. Lemmenjoen lisäksi Sallivaaraan kuuluvat Hammastunrin erämaan länsiosat.

Sallivaaran erotukset olivat aikansa suurtapahtuma 1900-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1964. Eortusten historia alkaa kuitenkin oikeastaan 1800-luvun puolivälissä käydyistä valtioiden rajakiistoista.

Villistä tunturipeurasta oli kesytetty ajohärkiä ja peuranpyynnissä käytettyjä houkutusporoja jo viimeistään 1000-luvulla, mutta laajamittainen poronhoito kehittyi Pohjois-Ruotsissa 1500-luvulla. Sieltä se levisi myös muualle Saamenmaahan.

Tämä alkuperäinen saamelainen poronhoito perustui jo tunturipeuran noudattelemaan vuotuiskiertoon: kesät elettiin sääskivapaalla Jäämeren rannikolla hyvien heinämaiden yhteydessä, kun talveksi muutettiin Suomen ja Ruotsin suojaisiin mäntymetsiin ja jäkämaille. Elettiin täyspaimentolaisuudessa.

Vuosisatojen saatossa kullekin suvulle vakiintui omat kesä- ja talvilaitumet sekä niiden väliset muuttoreitit. Tätä porojen kanssa kulkemista kutsuttiin "jutamiseksi". Jutamisen merkityksestä saamelaisessa kulttuurissa kertoo hyvin sananlasku "Jođi lea buoret go oru" - "Jutaa on parempi kuin asua".

Tässä jutamiseen perustuvassa elämässä valtioilla oli hyvin vähän merkitystä saamelaisten elämässä, vaan keskeisimpiä olivat omat ikimuistoiset laidunmaat.

Myös valtiot pitivät saamelaisten poronhoitoa niin merkittävänä elinkeinona pohjoisille alueille, että Tanska-Norja ja Ruotsi-Suomi solmivat 1751 Strömstadissa erillisen sopimuksen, jolla saamelainen jutaminen valtion rajojen ylitse turvattiin.

Asiat alkoivat kuitenkin muuttua nationalismin noustessa ja Suomen liittyessä osaksi Venäjän keisarikuntaa 1800-luvulla. Varsinkin Suomessa alkoi nousta kasvava tyytymättömyys talvisin Norjan puolelta Suomen jäkälämaille kulkevista poroista.

Tilanne johti lopulta Norjan ja Suomen välisen rajan sulkemiseen vuonna 1852 ja Ruotsin ja Suomen rajan sulkemiseen 1889. Tämä kriisiytti perinteisen poronhoidon ja lopetti jutamisen Suomessa Enontekiötä lukuunottamatta.

Myös Sallivaaran laidunmaat jäivät hetkeksi autioiksi, kun aiemmin alueella laiduntaneet tokkakunnat jäivät rajan toiselle puolelle. Tämä aiheutti laidunahtautta, mikä laukaisi vuosikymmeniä kestäneen saamelaisten muuttoliikkeen.

Suomessa tunnetuin muutto on enontekiöläisten siirtyminen Sompion alueella Pohjois-Sodankylään. Sallivaaran alueelle taas muutettiin Karasjoelta ja Utsjoelta. Myös Inarista siirryttiin Sallivaaran tyhjentyneille laidunmaille ja uusi poronhoito alkoi muotoutua Lemmenjoella.

Rajasulkujen aikaan saamasta saamelaisten muuttoliikkestä on toisinaan maalailtu julkisuudessa kuvaa, jossa uusille asuinsijoille siirtyneet saamelaiset on leimattu norjalaisiksi maahanmuuttajiksi. Tämä käsitys on virheellinen, sillä lähes kaikilla porosaamelaisilla oli laidunalueita molemmilla puolilla rajaa. Kansallisvaltioiden rajoilla oli heidän elämässään vain vähän merkitystä.

Muuttoliikkeissä onkin ennen muuta kyse kulttuurin neuvokkaasta sopeutumisesta ulkoisten voimien aiheuttamaan tilanteeseen, jossa mennyt elämäntapa muuttuu yllättäen mahdottomaksi.

Pian poronhoito nousikin uuten kukoistukseen Lemmenjoella.

Seuraava uudistus poronhoidossa tapahtui jo 1898, kun Suomen senaatin asetuksella poronhoitoalue jaettiin paliskuntiin. Niistä tuli paitsi tietyn paikkakunnan porojen laidunalue, myös alueen poronhoitajien hallinnollinen perusyksikkö.

Sallivaarassa poronhoitotyöt jatkuivat uudistuksesta huolimatta entiseen malliin. Poronomistajat olivat muodostaneet tokkakuntia. Poroerotuksen jälkeen niistä kukin vei tokkansa omille talvilaidunalueilleen, jossa poroja paimennettiin aina kevään vasonta-aikaan asti.

Syksyisin porojen kokoamisella eli ettoamisella alkaneet poroerotukset olivatkin aikanaan suuri tapahtuma. Ettotyöt perinteisesti syksyllä rykimäajan jälkeen, kun alueen suuret joet, Repojoki ja Ivalojoki olivat jäätyneet.

Ennen moottorikelkan tuloa ettotyöt tehtiin poroilla ajaen ja hiihtäen. Ne kestivätkin useita kuukausia päättyen vuodenvaihteen tienoilla. Sen jälkeen kasaan saatua tokkaa lähdettiin kuljettamaan Sallivaaran erotusaitaan.

Yhdessä erotuksessa saatettiin käsitellä jopa 8000 poroa, joskin näin suuri tokka jaettiin yleensä kahtia ennen aitaan ottamista. Erotukset kestivätkin useita viikkoja ja niistä muotoutui varsinkin 1950-luvulle tultaessa lähes markkinamainen tapahtuma.

Sallivaaraan saapui paliskuntalaisten lisäksi väkeä myös naapuripalkisista. Poronostajia aidalle tuli Enontekiötä, Kittilää ja Ruotsia myöten. Suur-erotus synnytti ympärilleen myös erilaista yritystoimintaa - laillista ja laitointa. Aidalla pidettiin useampaakin kanttiinia, jotka tarjoilivat kahvia ja purtavaa erotusväelle. Laittomampaa toimintaa oli aidalla saapuneiden viinatrokareiden bisnes, joka taas veti perässään lakia valvoneet nimismiehet.

Talven pitkinä pimeinä iltoina oli runsaasti luppoaikaa erotusten välissä ja seuraelämä Sallivaarassa olikin vilkasta. Aidan ympäristöön rakennetuissa kämpissä raikasi laulu ja joiku, joiden tahdissa myös tanssittiin. Moni nuoripari löysikin toisensa juuri Sallivaaran erotuksissa.

Itse aidassa porot eroteltiin omistajilleen ja luettiin eli laskettiin. Lihan myyntihintoja ei oltu päätetty ennakoon, vaan ne neuvoteltiin jokaisen poronomistajan kanssa erikseen. Myyntiin kelpasivat vain lihavat ja hyväkuntoiset porot, sillä tiettömien taipaleiden takaa ne kuljetettiin elävinä ostajien omille teurastamoille. Kuljetusmatkat olivat pitkiä, aina Enontekiölle ja Kittilään saakka.

Viimeisen kerran poroja eroteltiin Sallivaarassa vuonna 1964. Sen jälkeen erotukset siirtyivät vasta valmistuneen Inari-Kittilä -tien varteen Hirvassalmen uuteen erotusaitaan. Aidan viereen valmistui myös paliskunnan oma teurastamo, jolloin suurten ostotokkien kuljetaminen voitiin lopettaa.

Vuotta ennen tien tulemista ja uuden erotusaidan valmistumista Sallivaarassa otettiin käyttöön ensimmäinen moottorikelkka. Seuraavien vuosien kuluessa kaikkien poronhoidossa mukana olevien piti ottaa kelkka käyttöön.

Murros oli suuri. Aiemmin useita päiviä vaatineet matkat voitiin taittaa nyt tunneissa. Laavuissa ja kämpissä asumisen sijaan työpäivän päätteeksi voitiin mennä kotiin yöksi.

Poronhoidon koneistumisessa oli kuitenkin kääntöpuolensakin. Kelkkojen, varaosien ja polttoaineen hankinnat nostivat kustannuksia. Samalla katosi paljon perinteistä poronhoitotaitoa, kun esimerkiksi ajohärkien taamoamisesta eli kesyttämisestä voitiin luopua. Myös aiemmin keskeisen porokoiran merkitys väheni. Juuri hyvän porokoiran kouluttaminen oli ollut yksi tärkeimmistä poronhoitajan ammattitaidon näytteistä.

Muutos vaikutti myös pukeutumiseen. Porosta valmistetut turkis- ja nahkavaatteet tai perinteiset verka-asut eivät soveltuneet moottorikelkkailuun. Työvaatteiksi vaihtuivatkin teollisesti valmistetut asut, kun taas perinteiset puvut siirtyivät enemmän juhlakäyttöön. Niiden valmistamiseen liittyvä käsityöperinne on tosin pysynyt vahvana.

Vaikka erotukset Sallivaaralla hiljenivät, jäi aita tärkeäksi kulttuuriperinnöksi kertomaan lähimenneisyydestä poronhoidossa. Nykyisin Sallivaaralla oleva aita on rakennettu pääosin vuonna 1933 ja Metsähallitus yhdessä Museoviraston kanssa entisöivät vanhat aitarakenteet ja kämpä 1980-luvun lopussa.

Sallivaara kuuluu Lapin perinnemaisemien joukkoon ja aita sekä yhdeksän kämppärakennusta ovat kulttuurihistoriallisia suojelukohteita.

• Heargi = Härkä, eli kuohittu urosporo, jota on käytetty ajokkaana.
• Sarvvis = Hirvas, eli täysikasvuinen kuohitsematon urosporo.
• Spáillit = Pailakka, eli opettamaton kuohittu urosporo.
• Váža = Vaadin, eli kantanut naarasporo.
• Rotnu = Runo, eli kantamattomaksi jäänyt naarasporo.
• Noađđeheargi = Takkahärkä, eli kantojuhtana käytetty kuohittu urosporo.
• Niestaboazu = Poronhoitajan omaan käyttöön teurastama syömäporo.
• Dápmat = Taamoa, eli kesyttää poro.
• Johtin = Jutaminen, eli muuttaminen porojen kanssa asuinpaikasta toiseen.
• Ráido = Raito, eli kulkue, jossa ajoporot vetävät rekiä tai ahkioita.
• Fieski = Kiekerö, eli kovaksi tallautunut lumikenttä, josta porot ovat kaivaneet jäkälää.
• Bálggus = Palkinen, eli paliskunta. Poronhoidon hallinnollinen perusyksikkö.
• Girdnu = Kirnu, eli erotusaidan pienin aitaus, jossa porot lopullisesti erotellaan.
• Gonttur = Konttori, eli kirnua ympäröivät aidat, johon vedettiin yhden tokkakunnan tai perheen porot.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Lemmenjoki - Suomen suurin kansallispuisto -teosta. Kajala, Liisa (toim.). Metsähallitus, 2004.