Rytivaaran kruununmetsätorppa - kaskenpoltosta kulttuuriperinnöksi
Rytivaaran kruunumetsätorpalla on yhä helppoa aistia menneiden aikojen elämä. Torppa perustettiin tiettömien taipaleiden taakse 1800-luvun puolivälissä, mutta perustaja on jäänyt tuntemattomaksi. Torpalla asuttiin noin sata vuotta, kunnes se autioitui ja painui unholaan. Syötteen kansallispuiston perustamisen myötä Rytivaara kunnostettiin ja entisestä metsätorpasta tuli elämyksellinen kulttuuriperintökohde.
Kruununmetsätorppari oli valtion vuokralainen
Rytivaaran ensimmäinen tunnettu torppari oli Matti Kynsijärvi, joka solmi torpparisopimuksen Metsähallituksen kanssa vuonna 1870. Hän siis ryhtyi eräänlaiseksi valtion vuokraviljelijäksi, joka sai hallintaoikeuden valtion maalla sijainneeseen torppaan ja sen tiluksiin.
Vuokraksi Kynsijärven piti maksaa 60,5 litraa viljaa vuodessa valtiolle, joskin kolmena ensimmäisenä vuotena maksuksi riitti puolet viljamäärästä. Maksu voitiin Metsähallituksen toiveesta vaihtaa myös valtiolle suoritettaviksi päivätöiksi, jolloin 5,5 litraa viljaa vastasi yhtä päivätyötä.
Lisäksi velvollisuuksiin kuului pitää torpan rakennukset kunnossa ja raivata uudispeltoa korpeen 0,12 hehtaaria vuodessa. Jos velvollisuudet laiminlöi, voitiin torppari häätää heti.
Kynsijärven jälkeen Rytivaaran hallinta siirtyi Antti Kallioisenaholle ja edelleen vuonna 1919 Reete Eskeliselle. Hänen aikaukaudellaan Rytivaara vapautui valtion käskyvallasta, kun siitä muodostettiin itsenäinen asutustila 1930-luvulla.
Metsätorpan elämä oli ankaraa
Elämä metsätorpassa kaukana kaikesta oli usein täynnä nälän ja köyhyyden eri sävyjä.
1800-luvulla Koillismaan korpeen perustetut asumukset olivat lähes täysin kaskiviljelyn varassa, ja niin oli Rytivaarakin. Tarkkasilmäinen voi nähdä vieläkin merkkejä vanhoista kaskista Syötteen vaaranrinteillä, sillä näillä paikoilla kasvaa paljon lehtipuita. Syötteen vaarojen vanhat kuusikot ovatkin olleet erinomaisia kaskimaita.
Maailman teollistuminen ja kaupungistuminen ulottivat lonkeronsa kuitenkin myös kesyttömimpään kuusikkoon. Sahatavaran kasvava kysyntä nosti puun arvoa ja valtio halusi saada metsänsä tiukempaan valvontaan. Tätä varten perustettiin Metsähallitus vuonna 1859.
Vastaperustettu virasto sai tehtäväkseen kitkeä kaskeamisen korpimailla. Tehtävää se alkoi toteuttaa säätämällä kaskeamisrajoitteita ja asettamalla torppareille pellonraivausvelvotteita.
Tämä ajoi metsätorpat suuriin vaikeuksiin. Esimerkiksi 1860-luvulla ennen virallisen torpan perustamista Rytivaarassa asunutta Johan Karlbomia luonnehdittiin henkikirjassa rutiköyhäksi. Karlbomin, kuten hänen vaimonsa ja kolmen lapsensa nimet saatiin tosin pian pyyhkiä kirjasta, sillä he kaikki kuolivat 1860-luvun lopun ankarina nälkävuosina.
Myös ensimmäinen virallien torppari, Matti Kynsijärvi suistui köyhyyteen, menetti torpan ja jäi loiseksi seuraavalle torpparille.
Metsätorpparit olivatkin riippuvaisia metsästyksestä, kalastuksesta ja metsätöistä saatavasta leivän jatkeesta. Varsinainen maanviljely jäikin lähinnä naisten, lasten ja vanhusten työksi, kun perheen miesväki kulki metsässä savotoilla ja riistaan perässä.
Peltoalaa Rytivaarassa onnistuttiin kasvattamaan vasta 1930-luvulla. Lisääntynyt peltoala käytettiin lähinnä heinän kasvattamiseksi karjalle, mikä mahdollisti karjan määrän kasvattamisen.
Se levensi torpparin leipää, mutta kapeaksi se silti jäi. Nälän eri sävyt olivat ainainen vieras metsätorpan ruokapöydässä.
Uusi elämä kansallispuiston perinneympäristönä
Reete Eskelinen painoi Rytivaaran oven kiinni torpan isäntänä viimeisen kerran 1950-luvulla. Uutta isäntää torppa ei enää saanut, vaan jäi autioksi ja alkoi hiljalleen rapistua.
Syötteen kansallispuiston perustamisen aikoihin 2000-luvun taitteessa torppa olikin päässyt jo todella huonoon kuntoon. Myös torpan pihapiirin niitty oli pahoin pusikoitunut.
Kansallispuiston perustamisen yhteydessä torppa ja sen pihapiirin rakennukset entisöitiin ja niittyä alettiin hoitaa niittämällä. Niittämisen myötä moni harvinainen perinneympäristön kasvilaji onkin palannut Rytivaaran niitylle, ja niitä ovat seuranneet hyönteiset. Niityn keskikesän kukkaloisto perhosineen ja kimalaisineen onkin kaunista katseltavaa.
Torpasta pihapiireineen taas muodostui tärkeä kulttuuriperintökohde, jossa pääsee retkelle menneeseen elämään. Vuonna 2013 torpan rakennuskanta laajeni, kun Rytitupa siirrettiin vanhalta paikaltaan Pato-ojan varresta Rytivaaraan. Perinneympäristössä sijaitsevasta vuokratuvasta on tullut retkeilijöiden keskuudessa suosittu.
Vuonna 2016 myös kotieläimet tekivät paluun Rytivaaraan, kun siitä tuli Metsähallituksen paimenviikkojen kohde. Lammaspaimenille tarjoamiensa elämysten lisäksi lampailla on tärkeä rooli luonnonhoidossa, sillä ne vastaavat nykyään niityn niitosta Rytivaarassa.
Kesäillan oranssin auringon loistaessa Rytivaaran niityllä laiduntavan lammaskatraan yllä ja saunan piipun pölläytellessä tervantuoksuisia savupilviä kirkkaan siniselle taivaalle, on helppo oivaltaa, missä oli torpparin ankaran elämän onni.