Rokuanvaaran laaja dyynialue muodostui viimeisimmän jääkauden jälkeen noin 9000 vuotta sitten jäätikköjokien kuljettamasta ja kasaamasta aineksesta. Ensimmäisenä paljastui Pookivaara, joka kohosi silloisesta Itämerestä saarena ulapan keskeltä.
Nykyisin Pookivaara nousee 194,2 metriä merenpinnan yläpuolelle ja ympäristöään korkeammalla se on noin 50 metriä. Rokualla maaperä muodostuu pääasiassa hiekasta, jota on kaikkialla vähintään kymmenen metrin paksuinen kerros. Pookivaaralla hiekkaa on jopa 70 metrin verran.
Rokuan alueen maita annettiin Metsähallituksen hallintaan Isojaon aikaan vuonna 1868, ja jo vuosien 1927-1929 metsätalouden tarkastuksen yhteydessä huomattiin Rokuan alueen luonnonsuojelullinen arvo. Vuonna 1956 annetulla lailla perustettiin Rokuan kansallispuisto, joka on nykyisin maamme tärkeimpiä karukkokankaiden suojelualueita. Pookivaara on ollut osa kansallispuistoa sen perustamisesta lähtien.
Rakennuskannan historiaa
Pookivaaralle rakennettiin palovartiotorni ja palovartijan tupa vuonna 1936 sieltä avatuvan laajan näkyvyyden vuoksi. Palovartiointia Pookivaaralla suoritettiin yhtenäisemmin 1970-luvun puoliväliin saakka ja vielä 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuolellakin torni on ollut palovartiointikäytössä, mutta ei joka kesä.
Ensimmäinen Pookivaaran torni toimi talvi- ja jatkosodan aikana ilmavalvonta-asemana. Esimerkiksi Oulun tuhoisimman pommituksen tieto tuli Rokuan kautta. Talvisodan aikana palovartijan tupa toimi vartiopäällikön asuntona ja jatkosodan alussa tupa oli muutoin puolustusvoimien käytössä. Palovartiotornin vieressä rinteessä oli korsu, jossa ilmavalvontaan osallistuneet lotat asuivat. Korsun jäänteet näkyvät maastossa edelleen.
Maanmittaushallituksen rakennuttama puinen kolmiomittaustorni valmistui vuonna 1972 ja sen lahottua rakennettiin metallinen palotorni. Viimeksi torni on kunnostettu keväällä 2013. Nykyinen torni on jo kolmas paikallaan.
Talvisodan aikana Utajärven suojeluskunta rakennutti Pookivaaralle hirsimajan. Suojeluskuntatalon vihki käyttöön eversti Siilasvuo välirauhan aikana. Suojeluskunnan rakennuttama talo siirtyi Ahmaksen maamiesseuran omistukseen sodan päätyttyä. Nykyisin talossa toimii Metsähallituksen ylläpitämä vuokratupa Pookin pirtti.
Palovartijan tuvaksi rakennettu pieni puinen rakennus on palvellut retkeilijöitä autiotupana vuodesta 1997 lähtien. Rakennuksen historiaa kunnioittaen autiotupa tunnetaan nykyisinkin nimellä Palovartijan tupa.
Pookivaara retkeily- ja hiihtoalueena
Suomalainen hiihto- ja retkeilykulttuuri kokivat sotien aikana takaiskuja, koska suositut Lapin hiihtokeskukset saivat osansa sodan aiheuttamista tuhoista. Lapin sodan päätyttyä myös kulkuyhteydet Lappiin olivat heikot, joten hiihdon harrastajat suuntasivat katseensa etelämmäksi, esimerkiksi Rokualle. Jo ennen sotia Rokuan alue oli ollut tunnettu retkeily- ja hiihtoalue lähiseutujen asukkaiden piirissä. Sodan loputtua hiihtoinnostus kasvoi ja Rokuan maine retkeilykohteena levisi.
Suojeluskunnan rakennuttama talo Pookivaaralla toimi pitkään hiihtäjien levähdys- ja yöpymispaikkana Ahmaksen maamiesseuran omistuksessa. Lomailemaan saapuneet hiihtäjät saapuivat junalla Ahmaksen tai Nuojuan asemalle, josta täytyi vielä hiihtää muutaman kilometrin matka Rokualle. Tiestö oli vielä 1940-luvulla huonokuntoista, mutta asemalta saattoi saada myös hevoskyydin lähemmäksi Rokuaa.
Hiihtäjiä on ollut sunnuntaisin jopa satoja Pookivaaralla ja muualla Rokuanvaarojen alueella. Sunnuntai oli vilkkain päivä, koska lauantai oli tuohon aikaan yleensä työpäivä. Varsinkaan tavallisilla työläisillä ei ollut varaa pitkiin lomajaksoihin, joten yhden päivän vapaista piti ottaa kaikki ilo irti ja Rokuan sijainti mahdollisti sen, että sinne ehdittiin lyhyenkin vapaan aikana. Näistä syistä Rokua sai myös lisänimen köyhien tunturit.
Rokualla hiihtokilpailujen perinne alkoi 1940-luvulla ja kisat kasvoivat vähitellen Ounasvaaran kisojen veroiseksi tapahtumaksi. Rokuan kisoihin kokoontui maan parhaimmisto olympiaedustajia myöten. Nykyisin Rokua ja Pookivaara tarjoavat hyvin hoidettuja ja vaativiakin
latuja sekä kauniita maisemia seurailevia retkilatuja.
