Oma polku luontoon: Villapaitoja, roskapusseja ja selviytymistaitoja

Riina Meriläisen ensimmäinen retkeilykokemus suuntautui nelisen vuotta sitten Karhunkierrokselle. Se reissu sai hänet innostumaan sekä retkeilystä että käynnisti melkoisen käsityöprojektin.

”Kun suunniteltiin Hossaan seuraavaa reissua, näin kirjassa kalliomaalauksia, jotka jäivät kummittelemaan päähän. Ajattelin, että olisipa hienoa tehdä niistä villapaita ja lähteä se päällä Hossaan.”

Siitä se sitten lähti. Nyt Riina on kiertänyt kaikki Suomen kansallispuistot ja suunnitellut sekä kutonut lähes jokaisesta oman villapaidan, joka henkii puiston tai retken tunnelmia.

”Osassa kansallispuistoista on vaellettu rinkan kanssa kilometritolkulla, osaan on menty syömään eväitä ja nauramaan nuotiolla”. Vaikka Riina on ottanut kansallispuistot haltuun reippaalla tahdilla, hänellä ei ole kiire neuleprojektin loppuun saattamisessa, tärkeintä on tehdä ilon kautta.

”Pari neuletta on tehty kahteen kertaan, pari on menossa purkuun, koska en ollut tyytyväinen niihin. Eli muutama puuttuu. Kaikki tulee valmiiksi sitä mukaa kun tulee hyvä idea ja olen tyytyväinen lopputulokseen. Neuleista pitää tulla hyviä, mutta näitä tehdään kuitenkin hyvällä fiiliksellä!”

Riina kuvailee neulomista rentoutumisen tilaksi, joka tasapainottaa työelämää. “Kun kaivan neuleen esiin, aivoni menevät rentoutumistilaan”, hän kertoo.

Jokainen Riinan suunnittelema neule on tarina, muisto tai tunnelma, joka on kudottu silmukoiksi ja kuvioiksi.

Monet hänen neuleistaan ovat saaneet alkunsa pienistä, mutta merkityksellisistä hetkistä luonnossa. Repoveden paidassa on kolme kettua – viittaus kolmen naisen yhteiseen retkeen. Karhunkierroksen neuleessa taas on riippusilta, jonka ylittäminen rinkka selässä jäi mieleen ikimuistoisena hetkenä. Torronsuon paita on tehty jämälangoista ja siihen on neulottu suon kerrokset, perhoset ja sudenkorennot, joita Riina kohtasi kuumana kesäpäivänä.

Petkeljärven neule sai inspiraationsa reittimerkeistä, joiden pinkin sävyt jäivät mieleen. ”Langan nimi on tuuli, silloin oli tosi tuulinen päivä, kun olimme siellä. Karjalan männyn kaarnaa yritin kuvata tekstuuriin.”

Helvetinjärven paidassa taas näkyy neulojan oma “helvetti”: erilliset kappaleet, vino kuvio ja sähköinen tekokuitulanka. Lemmenjoen kullankaivajaneuleessa on rännien ja lapioiden lisäksi mukana kultalankaa. Paita on Riinalle merkityksellinen, koska Lemmenjoki oli viimeinen 41 kansallispuistoista, jossa hän kävi – paita päällä tietenkin.

Ennen tätä projektia Riina ei ollut tehnyt neuleohjeita, mutta opetteli suunnittelun ja ohjeiden kirjoittamisen, jotta muutkin voisivat neuloa kansallispuistopaitoja. Nyt ohjeita on myynnissä parikymmentä, ja lisää on tulossa. “Parasta on, jos joku toinen saa iloa neuleistani – tai jos joskus näkisin jonkun maastossa suunnittelemani paita päällä!”

”Minulla on nykyään aina haluamattanikin roskatutka päällä. Olen löytänyt luonnosta rahaa, puhelimia ja luottokortteja”, kertoo Teemu ”Eino” Oinio, joka on vuosien ajan kerännyt roskia lähiympäristöstään ja innostanut muita samaan.

Seitsemän vuotta sitten roskakoira Sulo vei isäntäänsä Einoa ulos kerta toisensa jälkeen. Näillä reissuilla Eino havahtui huomaamaan sen, minkä useat muut ohittivat: keskellä Helsingin vihreää Keskuspuistoa lojui roskaa joka puolella. Muovipusseja, tölkkejä, lappuja, unohtuneita esineitä. Ei mikään valtava kaatopaikka, mutta joka puolella silmiinpistävä sillisalaatti.

Jotain oli tehtävä ja näin yhdestä roskapaljoutta ihmettelevästä somepostauksesta alkoi Roskapäivä. Aluksi se oli roskia dokumentoiva sometili, nykyään Einon puolipäiväinen työ, johon kuuluu somen lisäksi kouluvierailuja ja roskaretkien vetämistä. Roskapäivään on lähtenyt mukaan kouluja, perheitä, päiväkoteja ja jopa yrityksiä, jotka haluavat järjestää omia roskapäiviään.

Eniten Einoa ajaa halu saada muut innostumaan roskattomuudesta. "Yksi näyttää mallia, kymmenen seuraa. Ja jokainen niistä taas innostaa lisää, siitä syntyy ketjureaktio."

Roskapäivä ei siis ole pelkkä kampanja tai yksi päivä vuodessa, vaan tapa elää ja nähdä maailmaa. Maastosiivooja Eino kertoo, että kun roskiin kerran kiinnittää huomiota, niitä ei enää voi olla huomaamatta. Hänellä on usein mukana pussi – ihan vaan varmuuden vuoksi.

"Kerään roskia koska voin, koska siitä tulee hyvä fiilis. Jos ympäristöasiat ahdistavat, niin parasta lääkettä siihen on se, että tekee jotain konkreettista."

Roskien kerääminen ei vaadi erikoisosaamista ja erityisesti lapset on helppo saada innostumaan roskanmetsästyksestä.

"Tämä on niin matalan kynnyksen hommaa, ettei voi olla matalampaa. Ei tarvita erikoisvarusteita eikä edes aikaa – riittää että ottaa pussin mukaan, kun lähtee ulos."

Hänen mukaansa tärkeintä innostamisessa on tehdä roskien keräämisestä helppoa, kiinnostavaa ja hauskaa. "Syyllistäminen ei auta; rentous, esimerkin näyttäminen ja huumori toimivat paremmin."

Somevideoillaan Eino esittelee välineitä ja antaa ohjeita keräämiseen. Välillä myös esitellään erikoisempia roskasaaliita. "On jännää, mitä kaikkea voi löytyä – kerran löytyi makkarapaketti vuodelta 1982!"

Kouluvierailuilla tehoavat samat keinot: huumori ja ällötysefektit. "Oppilaat muistavat parhaiten ne vuosikymmeniä vanhat bussiliput ja täysinäiset koirankakkapussit."

Kun puhutaan selviytymistaidoista, saattaa mieleen tulla armeijan erikoisjoukot tai television hurjat tosi-tv-skenaariot. Sakari ”Sakke” Raappanalle selviytymistaidot eivät tarkoita äärimmäistä varautumista maailman romahtamiseen, vaan luonnossa pärjäämistä vajailla varusteilla tietyn ajan.

"Olen allerginen eräuholle. Minulle selviytymistaidot ja survivalismi on ammentamista suomalaisesta eräperinteestä ja henkinen varmuus siitä, että kyllä mä selviän."

Saken selviytymisretket vaihtelevat lyhyistä kokeiluista pidempiin vaelluksiin, joissa testataan taitoja ja kestävyyttä osa-alue kerrallaan. Hän esimerkiksi viettää öitä metsässä ilman makuupussia tai telttaa, pelkän laavukankaan ja nuotion turvin tai tekee viikon vaelluksen ruuatta. Nämä ovat tapoja testata itseä – ei siksi että olisi pakko, vaan että tietää osaavansa, jos joskus olisi pakko.

Virheitäkin tulee tehtyä, ja hän jakaa myös ne somekanavillaan – jotta kaikki voisivat oppia.

"Ajattelen, että jokaisen olisi hyvä osata edes perusasiat – miten tehdä tuli, miten löytää suojaa, miten priorisoida omat tarpeet", hän sanoo. Näillä taidoilla voi olla ratkaiseva merkitys, jos esimerkiksi retki muuttuu yllättäen selviytymistilanteeksi.

Harjoittelu kannattaa Saken mukaan aloittaa viettämällä aikaa luonnossa ja tarkkailemalla sitä. Kansallispuistot ja luonnonsuojelualueet sopivat Saken mukaan hyvin selviytymisharjoittelun aloittamiseen, sillä ne kuvaavat talousmetsää paremmin sitä ympäristöä, jossa esivanhempamme ovat aikoinaan vaeltaneet.

”Päiväkävelyn lomassa voi harjoitella luonnonmerkeistä suunnistamista tai tehdä mielikuvaharjoituksia mahdollisista hätämajoittumiseen sopivista leiripaikoista, polttopuista, tai ylipäätään päästä henkisesti lähemmäs sitä miljöötä, jossa esivanhempamme ovat eläneet luonnossa, riippuvaisina luonnosta.”

Kaikkia selviytymistaitoja ei kuitenkaan voi harjoitella missä tahansa. "Luonnonsuojelualueilla ja kansallispuistoissa on omat sääntönsä, eikä siellä voi esimerkiksi tehdä avotulta tai rakentaa majoitteita miten sattuu." Siksi hän käyttää kansallispuistoja lähinnä liikkumiseen, suunnistuksen harjoittelemiseen ja kevyempään varusteharjoitteluun.

Vaativammat harjoitukset Sakke tekee erämaa-alueilla tai yksityismailla luvan kanssa, missä on enemmän vapautta kokeilla esimerkiksi tulentekoa.

“Paikasta riippumatta selviytymisharjoittelu tapahtuu aina vastuullisesti ja luontoa kunnioittaen.”