Metsänhoitajien silmä luonnon kauneudelle, töitä Kainuun työttömille, vangit takaisin veronmaksajiksi – näin kansallispuistoihin ja muille valtion maille on syntynyt runsas kattaus retkeilyn palveluja

Teksti: viestintäpäällikkö Heta Kylmämaa Metsähallituksen Luontopalvelusta

Valtion tarjoamat retkeilyreitit, tulistelupaikat ja muut ilmaiset retkeilijöiden palvelut ovat eläneet ja kehittyneet Suomessa yhtä monta vuotta kuin sotien jälkeinen sukupolvi on elänyt.
Näinä vuosikymmeninä retkipaikkojen rakentamiseen on liittynyt monia muitakin yhteiskunnan tarpeita kuin vain se, millaisia retkeilypaikkoja suomalaiset retkeilijät ja ulkomaalaiset matkailijat tarvitsevat ja käyttävät.

Retkeilyreittien rakentamisen ja ylläpidon taustalla on esimerkiksi ollut saada paikalliset hyväksymään Pohjois-Suomeen perustetut luonnonsuojelualueet, vähentää 90-luvun lama-ajan työttömien määrää ja yrittää auttaa vankeja löytämään rehellinen työnteon malli.

Nyt valtionhallinnon säästöt pakottavat katsomaan retkeilypalvelujen määrää asiakkaan näkökulmasta: millaisia palveluja retkeilijät oikeastaan tarvitsevat ja missä päin Suomea. Vaikka luopuminen tekee erityisesti paikallisesti kipeää, samalla on myös aito mahdollisuus luoda tavoite sille, miten Suomessa kehitetään retkeilyn palveluja pitkällä tähtäimellä.

Lähihistoria usein unohtuu 24/7-uutistulvassa ja nopeasti tulevien ja menevien kohujen ajassa nopeasti. Koska retkeilyn säästöt ovat olleet tapetilla keskustelussa paljon, on hyvä pysähtyä hetkeksi ja katsoa, miten tähän oikein on tultu.

Alun perin kansallispuistoja hoidettiin Metsähallituksessa muiden töiden sivussa maakunnissa. Kansallispuistojen asiat olivat monesti tärkeysjärjestyksessä loppupäässä talousmetsiin ja muiden maa-alueiden hoitoon verrattuna. Alueella työskentelevien omilla kiinnostuksen kohteilla oli isoja vaikutuksia retkeilyreittien syntyyn, kun Metsähallituksen metsänhoitajat kehittivät kansallispuistoja omatoimisesti. Esimerkiksi Pyhä-Häkin kansallispuistoon Keski-Suomeen syntyi viitoitettuja retkeilypolkuja hienoimpien nähtävyyksien ääreen yhteensä yhdeksän kilometriä aluemetsänhoitajan aktiivisuuden ansiosta.

”Aluemetsänhoitajilla oli silmää luonnon kauneudelle, mutta osalla myös oma lehmä ojassa. Luonnonkauniit paikat haluttiin muuttaa monikäyttömetsästä suojelluksi aarnialueeksi, jotta maita ei luovuteta pois valtiolta. Usein Metsähallitus rakensi näille aarnimetsäalueille pienen pirtin metsänhoitajalle virkakäyttöön”, entinen Luontopalvelujen Pohjanmaan ja Kainuun aluejohtaja Arto Ahokumpu kertoo.

Aarnialueista on lähtenyt ajatus ja pohja, miten rakenteita ja polkuja luontoon tehdään nykyäänkin. Vanhat aarnialueet olivat kooltaan pieniä ja alkusoittoa laajemmalle retkeilyalueelle. Esimerkkejä retkeilypaikoista, joista osa alueesta on alun perin ollut aarnialuetta, ovat muun muassa Kylmäluoman retkeilyalue, Hossan kansallispuisto ja Oulujärven retkeilyalue.

80-luvun lopulla kansallispuistoja oli tullut useita lisää ja luonnonsuojelualueiden eteen tehtävä työ tunnistettiin Metsähallituksessa omaksi leipälajikseen. Toiminta erotettiin Metsähallituksen muusta toiminnasta ja työstä tuli ammattimaisempaa.

Jo 40 vuotta sitten Metsähallituksen yksi tärkeä rooli oli työllistää ihmisiä maakunnissa. Taustalla oli myös pyrkimys vaikuttaa siihen, että paikalliset ihmiset hyväksyisivät päätökset: valtion maita oli nyt laajemmin suojeltu. Luonnonsuojelu vei alueilta esimerkiksi puun myyntiin liittyviä tuloja. Valtio halusi tarjota tilalle jotain hyvitystä, eli tuloja ja töitä haluttiin paikallisille tilalle. Samaan aikaan maakuntiin kanavoitui työvoimatoimistojen kautta matkailua tukevaa investointirahaa suojelualueratkaisujen kompensaationa.

90-luvun syvän laman aikana ja sen jälkilaineilla retkeilyrakenteiden teko oli keino saada työttömät töihin ja sitä kautta rahoitusta retkeilyn palvelujen kehittämiseen. Kun nyt rahat kansallispuistojen retkeilyreittien hoitoon tulevat ympäristöministeriöstä, aikoinaan rahat tulivat työllistämiseen käytettävissä olevista rahastoista ja paljolti myös EU:sta.

Hossaan rakennettiin esimerkiksi paritalo, maailman suurin laavu ja yritystoimintaa tukeva savusauna sekä laajennettiin luontokeskusta. Kuhmon ja Suomussalmen retkikohteet rakennettiin isolla porukalla. Usein ainoa asia, mitä kortistosta tulevat pystyivät ilman koulutusta rakentamaan, olivat pitkospuut. Lopputulos 2000-luvulla: esimerkiksi Kainuussa oli 20 % valtakunnallisesta retkeilyn palvelutarjonnasta, mutta vain 3 % retkeilyn käynneistä. Osa luontokeskuksistakin rakennettiin tarkoituksena hyvittää alueelle suojelun takia saamatta jääviä metsätuloja.

“Osa oli töissä puoli vuotta, jäi ansiosidonnaiselle vuodeksi ja palasi taas Metsähallituksen työlistoille puoleksi vuodeksi. Meidän työssämme ei ollut yksin kyse retkeilyreittien rakentamisesta, vaan paljon myös työttömien pitämisessä yhteiskunnan kelkassa mukana”, nykyinen Luontopalvelujen apulaisjohtaja, aikoinaan Ylä-Kainuun puistoalueen johtajana toiminut Samuli Sillman muistelee.
Vuonna 1999 pelkästään Ylä-Kainuun puistoalueella, eli Suomussalmen, Puolangan ja Hyrynsalmen kuntien alueella, luonnonsuojelualueiden eteen teki työtä yhteensä 117 ihmistä työvoimatoimiston kautta. Vertauksen vuoksi viime vuonna Luontopalveluissa työskenteli koko Suomessa 350 henkilötyövuotta.

Retkeilyreittejä oli rakennettu paljon työllistämisrahoilla, mutta rahoituskuvio hiipui sen myötä, kun 40- ja 50-luvulla syntyneet jäivät eläkkeelle 2000-luvun loppupuolella. Se mitä aikoinaan on maastoon rakennettu, ei kestä ikuisesti.

Miten hoitaa työttömyysrahoilla rakennettua retkeilyinfraa ympäri Suomea? Osassa kansallispuistoja ja muita retkikohteita taukopaikkojen määrää vähennettiin satamäärin jo 2010-luvulla, kun tehdyt paikat tulivat elinkaarensa loppuun. Erityisesti Etelä-Suomessa kysymykseen vastasi osin vankien kansallispuistoissa tekemä työ. Kokeilu alkoi vankiloiden aloitteesta Nuuksion kansallispuistossa vuonna 2004.

Vankilat halusivat saada vangit työskentelemään vankiloiden ulkopuolelle "oikeisiin" töihin. Ajatus oli, että muilla toimijoilla kuin vankiloilla itsellään voisi olla järkevämpiä töitä vangeille. Retkeilyreittien parissa tehty työ ja Metsähallitus tarjosivat ratkaisun: käymälöiden tyhjentämistä, pitkospuiden huoltoa, polttopuuhuoltoa ja muita pieniä huoltotöitä. Ensisijainen tavoite oli saada vangit työntekoon kiinni ja näkemään, että he pärjäävät myös rehellisissä töissä. Retkeilypalveluiden huolto tapahtui tämän sivutuotteena.

Vankien tekemä työ kansallispuistoissa kesti 20 vuotta. Viimeisenä vuonna vankeja oli luontokohteilla töissä sata henkilötyövuotta ja heidän työnjohtajansa. Luontopalvelut tuotti näin vankiloille merkittävän määrän kuntouttavaa työtoimintaa.

”Avolaitosrahan turvin Luontopalvelut rekrytoi työnjohtajat ja hankki materiaalit ja kuljetuskaluston. Vankityö loppui, koska yhteiskunnallinen ilmapiiri jälleen kerran muuttui. Kuntouttavan vankityön arvoa ei enää nähty entisenlaisena”, vankityöstä viimeisinä vuosina vastannut toteutusvastaava Anssi Riihiaho Luontopalveluista kertoo.

Retkeilylle vankien katoaminen tarkoitti myös rahan katoamista, kun avolaitosraha leikattiin osana valtion tuottavuusohjelmaa. Luontopalveluille se tarkoitti 2–3 miljoonan euron lovea retkeilypalveluiden tuottamisessa.

Nyt taukopaikkojen huoltoa puolestaan ostetaan lähes koko Suomessa yrityksiltä. Ajankuvaa heijastelee tämäkin: kansallispuistot tarjoavat mahdollisuuksia paikallisille yrittäjille saada tuloja. Vankityönä taukopaikat oli mahdollista huoltaa kerran viikossa ja tarvittaessa useamminkin. Ostopalveluna hankittaessa rahat riittävät 6–20 huoltokäyntiin vuodessa.

Metsähallituksen Luontopalvelut ylläpitää Suomen suojelualueilla mittavaa retkeilyverkostoa. Vuonna 2025 retkeilijöiden käytössä oli yli 30 000 retkeilyrakennetta ja yli 13 000 reittikilometriä, joiden hoidosta vastaa Luontopalvelut.

Viimeisten 15 vuoden aikana Metsähallituksen Luontopalvelujen toimiala ja tehtävät ovat laajentuneet merkittävästi, kun uusia kansallispuistoja on perustettu ja strategisesti merkittäviä kulttuuriperintökohteita on tuotu Luontopalvelujen hallintaan ja hoitoon. Näiden mukana on tullut myös paljon uusia ylläpidettäviä retkeilyrakenteita ja rakennuksia. Laajentuneeseen kokonaisuuteen ei kuitenkaan ole saatu tarvittavaa ja toiminnan laajuutta vastaavaa pysyvää rahoitusta valtion budjetista.

”Yksi ratkaisu voisi olla muutos rahankeräyslakiin. Kun esillä on ollut esimerkiksi Kurjenrahkan esteettömän rampin käyttökielto tai itselle tärkeän taukopaikan polttopuuhuollon loppuminen, moni on kysynyt meillä, onko kolehtia. Yrityksiltä ja yksityishenkilöitä tuleva vapaaehtoinen rahoitus voisi olla hyvä lisä retkeilypalvelujen järjestämiseen Suomessa. Koko toiminta ei tietenkään saa olla lahjoitusten varassa, mutta lisäkassa antaisi ihmisille myös mahdollisuuden tehdä arvovalintoja itselleen tärkeiden asioiden puolesta”, luontopalvelujohtaja Henrik Jansson sanoo.

Haastattelujen lisäksi jutussa käytetty lähteenä: Metsävaltio - Metsähallitus ja Suomi 1859-2009 (julkaisut.metsa.fi).