Laulu Lemmenjoen kullasta

Pistoolit olivat joskus esillä, mutta minä ajattelin, että sama se, minne mato kuolee. Oli minullakin 9 millin Mauserpistooli ladattuna tyynyn alla ja päätin, että jos joku tänne kutsumatta pyrkii, Mauser puhuu enkä minä.

Näin kuvaili Lemmenjoen kullan löytäjä Niilo Ranttila kultaryntäyksen ensimmäisiä vuosia 1940-1950-lukujen taitteessa.

Inarijoen varressa asuva Ranttila oli lähtenyt veljiensä Uulan ja Veikon kanssa Lemmenjoelle elokuun viimeisinä viikkoina vuonna 1945 kultaa etsimään. Veljestrio kiersi alkuun Vaijoen ja Nihasanjoen seutuja, sillä juuri sieltä oli kerrottu Lemmenjoella kultaa löytyneen. He vetivät kuitenkin vesiperän.

Syyskuun puolivälin tietämillä veljekset nousivat Morgamojaa ylös ja Niilo teki koemontun puronvarteen. Sieltä nousi kellertävä kivenmurunen, johon Niilo upotti hampaansa asian varmistamiseksi. Niiden jäljet jäivät kolmen gramman hippuun. Lemmenjoen kulta oli löytynyt.

Lemmenjoen kullan tarina alkaa kuitenkin jo vajaat sata vuotta aiemmin. Vuonna 1867 Lapin kihlakunnan kruununvouti Konrad Wilhelm Planting lähetti pohjoisen kaivosasioista vastaavalle vuorihallitukselle kirjeen. Kirjeessä geologiasta kiinnostunut Planting esitti oman näkemyksensä Lapin kullasta ja ehdotti Tenojoen, Inarijoen, Kietsimäjoen, Vaskojoen, Lemmenjoen, Menesjoen, Repojoen, Luttojoen ja Ivalojoen vesistöjen tutkimista.

Plantingin kirje enteili jo vuonna 1870 alkanattu Lapin ensimmäistä kultaryntäystä. Se kohdistui kuitenkin lähes pelkästään Ivalojoelle, josta oululaiset Jakob Ervasti ja Nils Lepistö löysivät kultaa kesällä 1869. Sen innoittamana Ivalojoelle vaelsi seuraavana kesänä 500 kullankaivajaa onneaan koettamaan.

Lemmenjoelle kullankaivuulupia lunastettiin vain yksi. Sen teki helsinkiläinen insinöörikapteeni Henrik Tallgren, mutta kulta jäi Lemmenjoelta löytymättä. Syyksi on arveltu sitä, että Lemmenjoen kulta on syvemmällä maan sisässä, kuin tuolloin Ivalojoella kaivettu kulta.

Yksittäisiä kullankaivajia Lemmenjoella liikkui koko 1800-luvun loppupuolen, mutta heidän saaliinsa jäivät laihoiksi. Revonlahtinen Kaarle Gummerrus tosin onnistui laskemaan liikkeelle huhun Puskuojalta löytämästään kullasta. Gummerrus tarjoutui palkkiota vastaan opastamaan huhusta innostuneet Puskuojalle, jossa hän näytti heille kaivuumonttujaan. Kulta jäi tosin Puskuojalta löytymättä, mutta Gummerrus kuittasi palkkionsa. Hän olikin ainut 1800-1900-lukujen vaihteessa Lemmenjoen kullalla rikastunut.

Kultaryntäys hiipuikin pian ja jokilaakso autioitui kaivajista.

Seuraava kultaryntäys alkoi toisen maailmansodan jälkeen Niilo Ranttilan löytämästä kullasta. Viisi vuotta Ranttilan ensilöydön jälkeen Lemmenjoella kaivettiin kultaa jo lähes sadalla valtauksella.

Kultaa myös löydettiin monelta valtaukselta kiloittain, mutta toiset jäivät nuolemaan näppejään. Tämä teki kultakenttien elämästä riehakasta ja rauhatonta, kuten alun Ranttilan kuvauksesta hyvin ilmenee.

Moni ajan kullankaivaja olikin sodan läpikäynyt mies, jossa sodan haavat näkyivät yhä. Erämaassa vietettyjen sotavuosien jälkeen oman paikan löytäminen siviiliyhteiskunnassa oli saattanut osoittautua vaikeaksi ja elämän turvasatama oli löytynyt tunturien kultakentiltä. Kynnys väkivaltaan saattoi kuitenkin olla matala. Esimerkiksi Lemmenjoella perustetun Kullankaivajain liiton toinen puheenjohtaja, Jukka Pellinen, sai surmansa tulitaistelussa.

Kullankaivajain liitto perustettiinkin vuonna 1949 ratkomaan juuri kaivajien välisiä ristiriitoja. Siitä kehittyi myös merkittävä kullankaivajien edunvalvoja. Esimerkiksi kulkuyhteyksiä Lemmenjoelle liitto kehitti huomattavasti. Se sai järjestettyä säännölliset ja yhä nykyäänkin jatkuvat venekuljetukset, raivasi kaksi lentokenttää tunturiin tavara- ja ruokakuljetuksia varten ja oli rahoittamassa Njurkulahden tietä ajanutta kansalaislähetystöä.

Liitoksi järjestäytymisestä ja 1950-luvun aktiivisesta kansalaistoiminnasta huolimatta Lemmenjoen kultakentät alkoivat hiljentyä vuosikymmenen loppuun tultaessa. Tällainen kehitys oli tyypillistä kaikille aiemmillekin kultaryntäyksille. Ne hiljenivät, kun alkuhuuman jälkeen kultaa ei löytynytkään tarpeeksi kaikille ja kaivajien usko kullan sekä onnen tavoittamiseen alkoi hiipumaan.

Lemmenjoelle muodostui kuitenkin uudenlainen ilmiö, kun osa kaivajista jäi alueelle asumaan niin kutsuttuina elinkautisina. He viettivät hiljaiseloa mökeissään kesät kultaa kaivaen ja talvet lähes horrostaen.

Valtauksia Lemmenjoella oli 1960-luvun alussa vain seitsemän. Kesällä kultamailla saattoi käydä paljonkin kaivajia onneaan kokeilemassa ja satunnaisia retkeilijöitäkin. Silloin elinkautisten elämä saattoi olla kovinkin sosiaalista. Vastaavasti talvella he saattoivat olla kuukausiakin tapaamatta ketään. Sellainen elämä on vaatinut lujaa mieltä ja sopusointua itsensä kanssa.

Juuri elinkautisten aika onkin synnyttänyt monet Lemmenjoen kullankaivajien legendoista.

Suurin osa elinkautisista siirtyi tuottoisammille kaivuumaille 1970-1980-lukujen aikana, mutta moni heistä ehti nähdä Lemmenjoen kullankaivuun uuden nousun ennen sitä.

Nousun taustalla on 1970-luvulla virinnyt uusi innostus kullankaivamista kohtaan. Esimerkiksi Tankavaarassa alettiin järjestää suuren suosion saaneita kullanhuudonnan maailman mestaruus kilpailuja. Tämä uudestaan virinnyt into säteili myös Lemmenjoelle.

Lemmenjoen uusi kultaryntäys alkoi kehittymään 1980-luvulla ja kasvoi huippuunsa 1990-luvulla. Kehitys näkyy hyvin esimerkiksi Kullankaivajain liiton jäsenmäärässä, joka oli vuonna 1980 328. Vuonna 2002 jäsenistö oli kasvanut jo 1500 jäseneen.

Samalla Lemmenjoen kullankaivuu koki suuren murroksen, kun se koneellistui. Koneellinen kaivuu uusine tekniikoineen mahdollisti moninkertaisen maa määrän käsittelyn kannattavasti. Moni kaivaja alkoikin saada elantonsa kullasta.

Kaivuun koneistuminen toi mukanaan myös yhteentörmäyksen luonnonsuojelun kanssa. Ensimmäistä kertaa konekaivajat ja luonnonsuojelijat olivat vastakkain Sotajoella, mutta pian koneellisen kaivuun kieltämistä alettiin vaatia myös Lemmenjoella. Vuonna 1988 valmistuneessa kansallispuiston runkosuunnitelmassa koneellinen kaivuu kiellettiinkin.

Tätä seurasi pitkä kiistely oikeudessa, jonka lopputuloksena koneellisen kaivuun kielto jäi voimaan, mutta se sai jatkua niillä valtauksilla, jossa kaivuu oli jo aloitettu. Samalla valtaukset muuttuivat kaivospiireiksi.

Vuonna 2011 voimaan tuli uusi kaivoslaki, joka kielsi koneellisen kaivuun Lemmenjoella siirtymäajan jälkeen. Koneet hiljenivät kultamailla kesällä 2020, mutta perinteinen lapiokaivuu jatkuu yhä.

Laulu Lemmenjoen kullasta, unelmista, uskosta, emäkalliosta, huumavista löydöistä ja katkerista pettymyksistä ei ole vielä vaiennut.