Kaunis kultamaa - historiaa Ivalojoelta

1800-luvun lopulla Kittilä oli pohjoisimman Lapin keskuspaikka. Inarin kunta kuului Enontekiön, Muonion, Kittilän ja Sodankylän ohella Lapin kihlakuntaan. Kittilästä löytyi kruununvouti, nimismies, tuomari, käräjätalo, kestikievari ja kauppa. Kultaryntäyksen alkaessa kruununvuotina toimi Konrad Wilhelm Planting ja nimismiehenä August Edard Bucht.

Ivalojoen kultamaille kuljettiin Kittilän kautta. Vanha tie- ja polkuhteys johti Kittilästä koillisen Jeesiöjärven ja Pokan kautta Inariin. Talvitie Sodankylään kulki Kelontekemän kautta. Kesällä kuljettiin veneellä Ounasjoen sivujokien kautta vedenjakajalle. Välillä jouduttiin vetämään venettä kuivalla maalla kilometrien pituinen matka Korsalompoloon ja Korsajärvelle. Korsaojaa pitkin kuljettiin sitten Ivalojoelle. Rovaniemeltä Ivalojoelle kertyi matkaa lähemmäs 400 km.

Ivalojoen kultamaat löysi virallisesti senaatin lähettämä retkikunta syyskuussa 1868. Ivalojoen kultahistoria sai alkunsa Louhiojan ja Ivalojoen mutkasta muutama sata metriä ylävirtaan, josta Johan Konrad Lihrin johtama retkikunta löysi 0,2 g kultaa peruskallion koloista Nulkkamukasta. Lihrille on pystytetty muistomerkki Nulkkamukkaan vuonna 1987.

Varsinaisen kultaryntäyksen Ivalojoelle sai aikaan 2 kg kultaa, joka oli huuhdottu muutamassa viikossa syyskesällä 1869. Kaivajina olivat Kaliforniassa oppinsa saaneet oululainen Jakob Ervast ja raahelainen Nils Lepistö. Löytö tehtiin Porttikoskien keskellä olevasta Kallioporttikoskesta. Lihrin tekemän raportin jälkeen alkoi julkinen väittely Ervastin kanssa Ivalojoen kullan todellisesta löytäjästä.

Ervastin ja Lepistön kultalöydön jälkeen, maaliskuussa 1870 oululainen urakoitsija miehineen siirtyi Ivalojoelle ja ryhtyi kaatamaan mäntyjä ja veistämään niistä hirsiä, joista nousi kesäkuun alkuun mennessä pohjalaista maalaistaloa muistuttava päärakennus Kultalaan. Työväelle, joka oli valtion leivissä, rakennettiin erillinen väentupa ja lisäksi leipomo, kellari ja varastoaitta. Rantaan tehtiin savusauna vuotta myöhemmin. Pian Ivalojoella oli satalukuinen miesjoukko onneaan koettamassa, ja viidessä vuodessa jokivarteen nousi lisäksi nelisenkymmentä hirsi- ja turvemökkiä.

Ivalojoen huuhtomoissa työskenteli kesällä 1870 yhteensä 335 henkilöä. Lisättynä kaikilla virkamiehillä, valtausten omistajilla, kullan etsijöillä ja irtoväellä oleskeli Ivalojoen kulta-alueilla noihin aikoihin 500–600 henkilöä. Kun Inarin henkikirjoissa oli tuolloin 659 henkilöä, saattoi Kultala olla kaupunkien jälkeen Pohjois-Suomen suurin taajama.

Ivalojoen Kultalassa, Kruunun tukikohdassa tarkastettiin kullankaivajien etsintäluvat, punnittiin löydetty kulta ja perittiin siitä vero valtiolle. Aseman aktiivisimmat vuodet olivat 1870–1900, jolloin siellä majaili parhaimmillaan 38 miestä.

Päärakennuksesta noin 100 metrin päässä sijaitsi aikanaan vaatimaton kaksihuoneinen kapakka. Sitä kutsuttiin myös krouviksi, saluunaksi tai ruokalaksi. Viinaryyppy maksoi 30 penniä, ateria 1-1,5 mk, kuppi kahvia tai teetä 30 p. Kultakuumeen mentyä kapakka jäi tyhjilleen ja raunioitui. Viimeisetkin hirret haihtuivat aikanaan savuna ilmaan retkeilijöiden ja kullankaivajien nuotioissa.

Kultalan kolkko rakennus talviaikaan herätti mielikuvituksen liikkeelle ja moni yöpyjä on vakuuttunut kuulleensa kartion lattian alta öiseen aikaan pikkuvauvan itkua ja jokirannasta on kuulunut hevosen kavioiden kopsetta, joka yhdistettiin 1910-luvulla jäihin hevosineen vajonneeseen Charles Hilliin.

Ivalojoen Kultalan värikkääseen historiaan kuuluu myös sen toimiminen revontulitutkimuksien tukikohtana vuosina 1882–1884. Vuonna 1882 Suomen Tiedeakatemia aloitti napaseudun tutkimusohjelman, ja siihen liittyviä revontulitutkimuksia tehtiin kahtena talvena professori Karl Selim Lemströmin johdolla. Pietarlauttasen huipulle rakennettiin eristetty kuparilankakäämi, josta ainakin yhtenä yönä havaittiin nousevan valonsäde taivaalle. Tutkimuksia jatkettiin vielä seuraavana talvena, mutta uusia havaintoja ei saatu.

Kultaryntäyksen alkuaikana 80 retkikuntaa oli jo hakenut kullanetsintäluvan Oulusta. Kaivajia saapui kävellen tai venekyydillä paaluttamaa valtauksia, vaikka kullanetsintälupa olisi pitänyt esittää virkamiehille ensin. Kaivajat ehtivät valtauksilleen jo ennen virkamiesten saapumista. Elämä kullankaivajana ei ollut tarunhohtoista. Kullanhuuhtojia sairastui erämaassa tiettömien teiden takana kulkutauteihin ja psyykkinen hyvinvointi oli koetuksella. Ensimmäisenä kesänä Kultalassa puhkesi lavantauti ja osa sairastuneista siirrettiin Kyrön kylään (nyk. Ivalo) toipumaan.

Kaivukauden päätyttyä joidenkin oli jäätävä vahtimaan valtion omaisuutta. Vartiomiehet eivät kestäneet kaamosta, vaan sairastuivat ”mielenhäiriöön”, ”mielenvikaiseksi” tai sairastivat Keripukin, rintataudin tai palelluttivat raajojaan.

Onnetonta elämää kärsi myös metallurgian ylioppilas / ruukin kirjanpitäjä Frans Josef Björklund. Tämän työnjohtaja sekä Björklundin valtauksella työskennelleitä henkilöitä hukkui Ivalojoella heti jäiden lähdettyä 30. toukokuuta vuonna 1872. Joki oli korkeassa tulvassa ja rannalla oli vielä jäälauttoja. Hyökyaallot täyttivät veneen ja kaatoivat sen Surmakönkääseen. Björklundin elämä Ivalojoella oli riehakasta ja onnen hetkiä hän koki Björklundinojalla toisena kultakesänä, jolloin saalista tuli 10,4 kg. Frans menehtyi kuitenkin jo 43 vuoden ikäisenä Oulussa huonojen elämäntapojensa saattelemana.

Appisjokisuussa oli 1900-luvun alussa Annan Kaapin eli Gabirel Annanpoika Aikion talo. Tämä oli ollut saamelaisten kesäpaikkana jo ennen kultaryntäystä. Kevättulvat kuitenkin nostattivat vettä talon portaille, eikä se ollut enää hyvä pysyvä asuinpaikka. Kaapi, eli Lemmenjoelle myöhemmin muuttaneen Kaapin Jounin isä myi kultamiehille poronlihaa maksuna kulta. Hän kätki kullan metsään, jonka paikan hän paljasti piialleen Anni Paadarille. Kaapin ja rengin kuoltua piika etsi kultaa Kultalaan vievän polun lähettyviltä kahden kiven välistä. Tarina kertoo Annin juosseen pelästyneenä pakoon, eikä tiedetä, onko aarre vielä tänäkin päivänä paikallaan.

Sodankyläläinen Hannu Postila kaivoi Sotajoen varrella Pahaojan kohdalla kultaa jo 1880-luvulla. 1920-luvulla perustettiin kaksi suurta kultayhtiötä Lapin Kulta Oy ja Ivalojoki Oy. Erämaahan rakennettiin tie, silta Tolosjoen yli, perustettiin sahalaitos ja Lapin Kulta Oy rakensi tukikohdan Pahaojalle vuonna 1925. Pahaojalla tehtiin 1920-luvulla ensimmäiset koneellisen kullankaivuun yritykset. Sinne kuljetettiin rautatiekiskoja, kuuppavaunuja ja höyryvoimalla toimivia koneita. Ponnistusten tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi. Kultaa saatiin vähän ja kivet vaikeuttivat koneellista työskentelyä.

II maailmansodan jälkeen Pahaojalle palanneet kullankaivajat käyttivät hyväkseen sotatantereelle jääneitä miinoja ja räjäyttivät maata, jonka takia Sotajoki virtaili uuteen uomaansa. Tämän jälkeen padottiin vanha uoma. Talveksi jäivät Pahaojalle osa kullankaivajista ja osa lähti maalikyliin. Kolmen kesän kullankaivun saalis oli vajaa 2 kiloa. Lemmenjoelta kuului huhuja rikastuneista kaivajista. Näin Pahaojalta kullankaivajat siirtyivät Lemmenjoen Morgamojalle.

Rakennusten lisäksi toiminnasta on nykyisin muistona vanha höyrykone, jota ei ehditty ottaa käyttöön ennen Lapin Kulta Oy:n kaatumista vuonna 1927. Lapin Kulta Oy:n nimi ei kuitenkaan kadonnut historiasta, sillä Tornion Olut Oy hankki omistukseensa nimen käyttöoikeuden vuonna 1969.

Lihrin tutkimuskunta kävi matkallaan Ritakoskella 1898. Lihr mainitsi raportissaan, että ensimmäinen kulta olisi löydetty Ritakosken alapuolelle laskevan Palsinojan suun liepeiltä, mutta maastokuvaus ja piirros, jonka Josef Aurén on paikan päällä piirtänyt osoittaa, että paikka oli louhiojan suun yläpuolella olevat kalliot.

Heikki Kivekäs on mainittava Ritakosken historiassa. 1910-luvulla Kivekäs harjoitti kaivutyötä Ritakoskella. Hän suunnitteli Ritakoskesta koko Lapin kullankaivun keskusta. Tieyhteyksien vuoksi maaston raivaamistakin ehdittiin jo aloittaa. Paikkaa yrittivät saada valtauksekseen Kyrön kylän miehet, kauppias Govenius ja Björklundin kultayhtiö sekä lappeenrantalaisen kauppiaan poika Feodor Oesterreich Pietarista. Kyröläiset yhtiömiehet Mickel Mikkola, Pehr Person Kiviniemi ja Mickel Mickelson Kiviniemi kävivät Oulussa lunastamassa kullankaivuluvan vuonna 1870. He eivät saaneet kuitenkaan Ritakoskelle valtausoikeutta. Vuonna 1871 löytyi Ritakosken kulta Goveniukselle merkitystä valtauksesta. Kirjanpitoon merkittiin 1,062 kiloa. Tämän jälkeen Ritakoskella kullankaivu loppui.

Ivalojoki hiljeni kullankaivajista II maailmansodan ajaksi, mutta kullankaivajia palasi sodan jälkeen. 1940-luvun puolivälissä Ivalojoella oli kuitenkin vain yksi valtaus. Kultalan kaivoksen valtasi seuraavalla vuosikymmenellä T. Puotiniemi. Tästä lähimmät valtaukset sijaitsivat Kolmoskoskella ja Ruikanmutkassa. Muut valtaukset olivat Möllerinojalla, Ritakoskella ja Palsinojalla.

1950-luvulla Ivalojoen Kultalan elämä oli hiljaista ja rakennukset alkaneet ränsistyä. 1968 vietettiin kultaryntäyksen 100-vuotisjuhlaa, mutta Kultala oli unohduksen tilassa ja siellä taisi vakituiseen yöpyä vain yksi kullankaivaja Viktor Koivula. Juhlan yhteydessä perustettiin Lapin Kultala Säätiö, jonka toimesta Museoviraston valvonnassa aloitettiin Kultalan kunnostustusyöt. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen juhlisti uuden Kultalan avajaisia läsnäolollaan vuonna 1977.

1970-luvun lopulla koettiin myös kultaryntäystä, jonka jälkeen Ivalojoella oli kultavaltauksia enemmän kuin koskaan aiemmin. Kultalan rannastakin löydettiin vuonna 2003 isomus, joka painoi 58,7 grammaa. Nykyään Ivalojoella kesäisin kultaa huuhtoo lähemmäs tuhat henkilöä, haaveillen legendaarisista Ivalojoen kultahipuista.

Lähteet

• Luhta, Vesa; Rikkonen Martti 2019: Lumottu Inarin lappi. Metsähallitus, Ylä-Lapin luontokeskus Siida. Sivut: 81-83
• Mäkipuro, Viljo 1975: Kulta - Lappia ja kullankaivajia. Porvoo. WSOY. sivu 303.
• Partanen, Seppo J. 1999, Sankareita – veijareita ja huijareita. Helsinki. Edita. Sivut: 32,57,61-64,71-72,90-92,110, 106-108,112,120 ja 124-126.
• Stigzelius, Herman 1987: Kultakuume. Lapin kullan historiaa 2. Helsinki. Suomen Matkailuliitto. sivu 256.