Inarijärvellä, noin 11 kilometriä Inarin kirkonkylältä itäkoilliseen, sijaitsee Ukko, inarinsaameksi Äijih. Saari on erikoisen näköinen, jyrkkäseinäinen ja louhikkoinen ja yli 30 metriä korkeana näkyy kauas joka suuntaan. Ukonsaari on tunnetuin saamelaisten pyhä paikka Suomessa. Siellä on harjoitettu vuosisatojen ajan rituaalista toimintaa.

Ensimmäiset merkinnät Ukonsaaren uhriluolasta teki 1800-luvun alkupuolella pappi ja Lapin tutkija Jacob Fellman. Fellman kirjoitti löytäneensä Ukonsaarelle 1825 ja 1826 tekemillään tutkimusmatkoilla luolan, jonka suulla oli suuri kasa poronsarvia. Osa sarvista oli säilynyt niin hyvin, että Fellman uskoi uhraamisen jatkuneen 1700-luvulle saakka.

Ukonsaari. Kuva: Pasi Nivasalo

Kreetan Knossoksen palatsin löytäjänä tunnetuksi tullut brittiläinen arkeologi Arthur Evans vieraili Ukonsaarella yhtenä päivänä kesällä 1873. Hän raportoi löytäneensä läheltä saaren huippua luolan, jonka lattia oli täynnä luita ja jonka suuaukolle oli aseteltu poronsarvia puoliympyrän muotoon. Neljäkymmentä vuotta käyntinsä jälkeen Evans muisteli nähneensä luolassa myös ihmisen, karhun, suden ja ahman luita. Tietoon on suhtauduttava varauksella, sillä myöhemmissä tutkimuksissa ei ole havaittu ihmisen eikä kyseisten eläinlajien luita. Evans löysi luolasta myös naisten hopeisen, filigraanikoristellun ohimorenkaan, jollaisia ei ole käytetty Suomessa tai muuallakaan Pohjoismaissa. Vastaavia koruja tiedetään käytetyn 1200-luvulla Venäjän Kama- ja Vytšegdajoen alueella, mistä ohimorengas lienee päätynyt vaihtokaupan välityksellä Inariin. Evans vei ohimorenkaan mukanaan Englantiin Oxfordin Ashmolean Museumiin, mutta vuodesta 1999 lähtien se on ollut näytteillä Saamelaismuseo Siidassa, jossa se on pitkäaikaislainassa.

Arthur Evansin Ukonsaarelta löytämä ohimorengas. Kuva: Pasi Nivasalo

Arkeologinen tutkimus 1900- ja 2000-luvuilla

Inarissa kasvaneet Ilmari ja Toivo Immanuel Itkonen tekivät arkeologisia ja etnologisia tutkimuksia Inarissa vuosina 1910–12. He löysivät Ukonsaarelta poronsarvia, hiiltynyttä puuta ja osittain palaneita tuohenpaloja. Vuonna 1953 tutkijat Erkki Itkonen, Jouko Hautala ja Matti Hako katsastivat saarta paikallisen oppaan avustuksella ja päätyivät Fellmanin kuvauksen kaltaiselle luolalle, mutta sarvia tai muita todisteita uskonnollisista rituaaleista ei enää löytynyt. Seuraavan kerran Ukonsaarella kaivettiin vuonna 1968 Anja Sarvaksen johdolla. Tuolloin keskityttiin Ukonsaaren lounaisosan kalliohalkeamaan, josta löydettiin eläinten luita, sarvia ja hampaita.

Viimeisimmät arkeologiset tutkimukset Ukonsaarella tehtiin vuonna 2006. Tuolloin haluttiin paikantaa aiempien arkeologisten kaivausten sijainnit ja selvittää, oliko saarella enää merkkejä uhrauksista. Kaikki saaren kivenkolot, luolat ja kalliohalkeamat tutkittiin, ja merkkejä uhrauksista löydettiin noin kymmenestä kivenkolosta, joissa kaikissa suoritettiin koekaivaukset. Muuallekin saarelle tehtiin koepistoja, mutta ne olivat 1900-luvun kolikkoja lukuun ottamatta löydöttömiä.

Pääasiassa löydöt olivat eläinten luita, hampaita ja sarvia, jotka tutkimusryhmän osteologi analysoi paikan päällä. Luumateriaalista tunnistettiin peuran/poron, vuohen/lampaan, metson/teeren sekä tarkemmin määrittelemättömien nisäkkäiden ja lintujen luita. Luut haudattiin takaisin löytöpaikalleen, ja vain muutama luu otettiin talteen jatkotutkimuksia varten. Palauttamisella haluttiin kunnioittaa saamelaisten pyhää paikkaa. Luista tehtyjen radiohiiliajoitusten perusteella Ukonsaarella on uhrattu 1300-luvulta 1600-luvulle saakka. Saarelta löydettiin myös Vasili Shuiskin 1600-luvun alussa lyöttämä hopeinen kopeekka sekä kuparipellin kappale.
 
Vuoden 2006 arkeologiset kaivaukset osoittavat, että rituaalinen toiminta oli keskittynyt Ukonsaaren lounaisosan länteen viettävälle rinteelle. Peuran/poron luiden, sarvien ja hampaiden suuri määrä kuvastaa eläimen tärkeää asemaa saamelaiskulttuurissa. Peura oli tärkein riistaeläin, ja myöhemmin poron asema puolikesynä kotieläimenä muodostui merkittäväksi. Aineiston perusteella uhreiksi ovat kelvanneet sekä uros- että naarasporot ja myös nuoret yksilöt. Ilmeisesti eläimistä ei ole uhrattu kaikkein lihaisimpia ja arvokkaimpia osia. Sarvilöydöissä oli runsaasti leu'un tai muun terävän veitsen jättämiä jälkiä, joita ei havaittu muista luulöydöistä. Toiseksi eniten luuaineistossa oli lampaan/vuohen luita ja hampaita. Lampaanpaimennuksesta Inarin alueella tuona aikana ei ole tietoa, mutta tiedetään, että se oli tyypillistä Varangin alueella, jonne inarinsaamelaisilla oli kiinteät yhteydet. Löytöjen perusteella lampaita tai vuohia on kuitenkin pidetty jossain määrin Inarissakin. Erikoista on, että ilmeisesti Ukonsaareen ei ole uhrattu kaloja.

Ukonsaari tänään

Ukonsaaren rooli Inarin saamelaisten pyhänä paikkana muuttui äkisti 1600-luvulla saamelaisten kristinuskoon käännyttämisen myötä. Käännytystyö huipentui Inarin ensimmäisen kirkon rakentamiseen Pielpajärvelle vuonna 1646. Kristinuskon tulo saamelaisten keskuuteen muutti ratkaisevasti siidojen, eli lapinkylien sisäistä järjestystä ja suurelta osin lopetti saamelaisten muinaisten rituaalien harjoittamisen. Osa inarilaisista kuitenkin säilytti vanhan uskomusmaailmansa, tai osia siitä, kristinuskon rinnalla. Ukonsaareen ovat uhranneet yksittäiset ihmiset ja suvut aina 1800-luvulle saakka, ja uhripaikalle tiedetään tuodun poronsarvia vielä 1870-luvulla. Paikallisen tarinaperinteen mukaan kalastajien oli tapana viskata Ukonsaaren tienoilla Inarijärveen kolikko ja toivoa suotuisia tuulia. Uudesta, matkailuun liittyvästä tapakulttuurista kertovat turistien saaren louhikkoon heittämät kolikot.

Ukonsaarella on nykypäivänä merkitystä saamelaisten pyhänä paikkana, arkeologisena ja matkailukohteena. Ukonsaari on merkittävä osa inarinsaamelaista kulttuuriperintöä, ja se on paikallisille ihmisille tärkeä etnisen identiteetin kannalta. Ukonsaarta on esitetty UNESCO:n maailmanperintökohteeksi sen kulttuuristen arvojen vuoksi. Saarella tulee käyttäytyä sen kulttuurista merkitystä arvostaen ja kunnioittaen.

Palvelut

Saaressa on laituri rantautumista helpottamaan sekä portaat ohjamaan kulkua ja näin estämään kasvillisuuden kulumista saaren rinteillä.

Liikuntaesteisten palvelut

Kohteessa ei ole palveluja liikuntaesteisille.
 

Lähteet:

  • Harlin, E-K. 2007. Inari 53. Ukonsaari - osteoarkeologinen analyysi.
  • Itkonen, T. I. 1948. Suomen lappalaiset vuoteen 1945. II osa. WSOY. Porvoo.
  • Norokorpi, Y. & Ojanlatva, E. 2006. Ukonsaari Island. Lapland, Finland. Protected Areas and Spirituality. Proceedings of the First Workshop of the Delos Initiative. IUCN, Barcelona, Spain. s. 165-173.
  • Okkonen, J. 2007. Archaeological investigations at the Sámi sacrificial site of Ukonsaari in Lake Inari. Fennoscandia archaeologica XXIV. s. 29–38