Metsän asukkaat tarvitsevat luonnontilaisia metsiä

Suomi on metsien maa, mutta luonnonmetsiä on jäljellä enää vähän. Luonnonmetsä eroaa talousmetsästä esimerkiksi siinä, että luonnonmetsässä on eri ikäisiä puita ja eri vaiheessa olevaa lahopuuta, jota monet lajit tarvitsevat elinympäristökseen ja ravinnokseen. Luonnonmetsä on jatkuvassa muutoksessa: vanhoja puita kaatuu ja näin syntyneisiin aukkoihin nousee uusia taimia. Luonnonmetsä onkin rakenteeltaan mosaiikkimainen. 

Jäljellä olevat luonnonmetsät sijaitsevat pääosin luonnonsuojelualueilla. Valtion mailla olevia suojeltuja metsiä hoitaa Metsähallituksen Luontopalvelut. Ennallistamistoimilla (metsa.fi), kuten metsäpaloa jäljittelevillä ennallistamispoltoilla, entisen talousmetsän rakenne saadaan palautettua lähemmäs luonnontilaista.

Tekstit on tuotettu yhteistyössä OYS 2030 –uudistamisohjelman kanssa ja ne ovat osa taiteilija Jussi Valtakarin teoskokonaisuutta, joka on esillä Oulun yliopistollisen sairaalan sädehoitoyksikössä. 

Karhu
Kärppä
Ilves
Naali
Tunturipöllö
Metso 

 

Karhu elää jopa 40-vuotiaaksi 

Piirroskuva kävelevästä karhusta. Taustalla metsä. Tekstissä kerrotaan karhusta.Karhun elämä alkaa lämpimässä talvipesässä, oman emon hoivissa. Karhunpennut syntyvät talven aikana ja näkevät päivänvalon vasta huhti-toukokuussa, kun naaras pentuineen lähtee pesästä. Pennut pysyvät emonsa matkassa seuraavan vuoden alkukesään asti.

Lähdettyään emonsa luota pennut etsivät oman elinpiirinsä. Naaras saa ensimmäiset omat pentunsa noin viiden vuoden ikäisenä, sen jälkeen 2–4 vuoden välein. Kun uros on saattanut pennut alulle, se ei enää osallistu perhe-elämään. Karhut voivat elää luonnossa jopa 30–40-vuotiaiksi.

Sekasyöjä ei nirsoile

Sulan maan aikana karhu liikkuu oman elinpiirinsä alueella, joka uroksilla on huomattavasti naaraita laajempi. Karhu tallustelee mieluiten hämärässä ja pimeässä. Syksyn tullen karhu etsii sopivan pesäpaikan, esimerkiksi muurahaispesän, ja vetäytyy talviunille. Karhu viettää talvensa mieluiten kaukana asutuksesta.

Ruuan suhteen karhu ei ole nirso: sille kelpaavat kasvit, juuret, marjat, hyönteiset, kalat ja nisäkkäät. Usein karhu hyödyntää haaskoja.

Kaksi karhunpentua istuu maassa ja katselee kuvaajaa.

Metsä on karhun koti

Karhu viihtyy parhaiten metsässä, erityisesti vanhoissa kuusikkokorvissa. Se liikkuu myös soilla, mutta päivälepopaikkansa se etsii metsän siimeksestä. Karhu tarvitsee rauhallisia erämaa-alueita, joten luonnonsuojelualueet ovat sille erittäin tärkeitä. Karhu pärjää myös ihmisten lähellä, mutta pyrkii kuitenkin välttämään ihmisiä. Liian lähellä karhunpesää liikkuva ihminen tai koira voi olla kohtalokas karhunpennuille, sillä häiriön myötä naaras voi hylätä pesän ja jättää pentunsa kuolemaan.

Karhulla ei ole luontaisia vihollisia, ja Suomessa karhukanta onkin nykyisin pitkälti ihmisen säätelemä. Karhun tilanne oli 1960-luvulla varsin heikko. Nykyisin kanta on huomattavasti vahvempi, yhteensä n. 2300–2500 yksilöä. Karhuja eleleekin Suomessa ympäri maan, Ahvenanmaata ja pohjoisimpia tunturialueita lukuun ottamatta. Eniten karhuja on Itä-Suomessa. Kainuussa karhuja on erityisesti poronhoitoalueen eteläpuolella. Karhuun voi kuitenkin törmätä koko Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan alueella.

Karhu katselee kuvaajaa kahden puun välistä.
 

 

Kärppä on riippuvainen myyrä- ja lintukannoista

Piirroskuva valkoisesta kärpästä, joka katsoo ympärilleen nojaten kiveen. Tekstissä kerrotaan kärpästä.Pieni ja vikkelä kärppä, Pohjois-Pohjanmaan maakuntanisäkäs, viihtyy monenlaisissa ympäristöissä, pihapiireistä ja maatalousmaisemasta metsiin ja tuntureihin. Kärppä on sopeutunut pohjoisiin olosuhteisiin ja lumisiin talviin. Sen turkin väri vaihtelee sijainnin mukaan. Eteläisessä Suomessa sen selkämys pysyy ruskeana ympäri vuoden, mutta pohjoisessa kärpän talviturkki on lumivalkea.

Aikoinaan kärppää metsästettiin paljon, koska valkoiset talviturkit tekivät kauppansa Euroopan hoveissa. Nykyään taas ilmastonmuutos tekee talvista vähälumisempia, jolloin valkoisen kärpän on vaikeampi pysytellä piilossa saalistajilta.

Kärppäkannan koko vaihtelee myyräkannan mukaan. Hyvinä myyrävuosina ravintoa riittää ja kanta vahvistuu. Kärppä saalistaa ravinnokseen myyrien lisäksi hiiriä ja lintuja. Se hiipii hiljaa aivan lähelle ja tekee sitten yllätyshyökkäyksen terävillä hampaillaan.

Kärppänaaras saa keväällä 5–12 poikasta, jotka elelevät emonsa kanssa loppukesään asti. Sen jälkeen ne osaavat jo metsästää oman ravintonsa.

Kanta taantunut viidesosaan

Riistakolmiomittauksilla kärpän tilannetta on seurattu yli 30 vuotta. Tuona aikana kanta on koko maassa taantunut viidesosaan. Viime vuosina taantuminen on kuitenkin pysähtynyt, tosin tässä on alueellista vaihtelua.

Pohjoisessa kärppiä on edelleen. Avainasemassa on edelläkin mainittu myyräkannan vaihtelu eli syklisyys. Tavallisesti runsaita myyrävuosia on 3–4 vuoden välein, mikä vahvistaa kärppäkantaa ja auttaa yli laihojen vuosien. Ilmastonmuutoksen myötä myyrien syklisyys on Suomessa paikoin kadonnut, mikä heikentää myös kärpän ja monien muiden lajien tilannetta. Pohjoisessa myyräkannan luontainen vaihtelu on säilynyt, joten kärpille riittää ravintoa.

Luonnonsuojelu ja ilmastonmuutoksen torjuminen edistävät kärpän pärjäämistä kokonaisvaltaisesti. Suojelualueilta kärppä löytää häiriöttömiä alueita, joilla se voi pesiä ja elellä rauhassa. Myyrien lisäksi myös lintujen suojelu varmistaa, että kärpälle riittää ravintoa.


 


 

Ilveksen kanta on runsastunut aiemmasta

Piirroskuva istuvasta ilveksestä. Taustalla metsä. Tekstissä kerrotaan ilveksestä.Ilves on Suomen ainoa luonnonvarainen kissaeläin. Se on yöeläjä, joka näkee erinomaisesti pimeässä. Sillä on myös erittäin hyvä kuulo. Tupsukorvat ovat ilveksen silmiinpistävin tuntomerkki. Turkissaan ilveksellä on täpliä ja juovia.

Tämä suurpeto syö ainoastaan lihaa. Sen yleisintä ravintoa ovat jänikset, mutta se saattaa saalistaa myös metsäkauriita, valkohäntäpeuroja ja poroja. Ilves on taitava saalistaja. Se osaa liikkua hyvin äänettömästi ja yllättää saalinsa täysin. Ilveksen hampaat eivät pysty jäätyneeseen lihaan, joten talvella sen jättämiä haaskoja hyödyntävät muut metsän eläimet. Ilves ei myöskään syö tai järsi paksuimpia luita kuten muut suurpedot.

Turvallinen pesäpaikka

Ilves kaipaa pesimiseen peitteistä, mäkistä ja hankalakulkuista maastoa, johon se voi turvallisesti tehdä pesän. Ilves tekee pesän kaivamaansa luolaan tai juurakon alle. Parittelu tapahtuu maalis-huhtikuussa, jonka jälkeen uros ja naaras lähtevät omille teilleen. Naaras synnyttää 2–3 poikasta, jotka pysyvät emonsa luona noin vuoden ajan.

Aikuistuttuaan ilvekset elävät itsekseen. Niiden reviiri on kooltaan sadasta tuhanteen neliökilometriä, naarailla uroksia pienempi. Ilves kaipaa ympärilleen rauhallista sekametsää, mutta se käy pelloilla ruokailemassa ja voi liikkua myös taajamien liepeillä.

Pirstoutuvat elinympäristöt

Ilveksellä menee hyvin ja sitä esiintyy kaikkialla eteläisessä Suomessa, Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Poronhoitoalueella elää kuitenkin vain muutamia yksilöitä. Muiden suurpetojen tavoin kanta on kasvanut 2000-luvulla ja se on nykyään yli 2000 yksilöä. Ilveskanta on runsastunut etenkin eteläisessä Suomessa. Pohjois-Pohjanmaalla kanta on runsaimmillaan Oulun seudulla Kokkolaan asti, Kainuussa vaarajaksolla.

Liikenneväylät ja muut rakennetut alueet pirstovat ilvekselle sopivia elinympäristöjä. Ilves pitää liikkuessaan etäisyyttä niin asutukseen kuin vilkkaammin liikennöityihin teihinkin. Rauhalliset alueet ovat sille tarpeen niin pesimiseen, ravinnonhankintaan kuin päivälepopaikoiksikin. Ilves ei kuitenkaan nykyisellään vaadi erityistä suojelua, vaan se pärjää hyvin.
 


 

Naalin selviytyminen vaatii maiden välistä yhteistyötä

Piirroskuvassa istuva valkoinen naali, joka katselee taustalla olevaa metsää. Tekstissä kerrotaan naalista.Suomessa vain Tunturi-Lapissa elävä naali on äärimmäisen uhanalainen. Kauniin ja lämpimän turkkinsa takia naali metsästettiin lähes sukupuuttoon 1900-luvulla. Se rauhoitettiin Suomessa vuonna 1940, mutta kanta on pysynyt pienenä. Suomessa tavataan vuosittain 5–10 naalia. Viimeinen varmistettu pesintä todettiin vuonna 1996.

Naali on hyvin harvinainen myös Ruotsissa ja Norjassa, vaikka se muualla arktisella alueella on hyvin yleinen. Kannan kasvun esteenä on kettujen lisääntyminen sekä muutokset myyrien ja sopulien esiintymisessä. Ruotsissa ja Norjassa naalikannat on kuitenkin saatu suojelutoimilla nousuun.

Sopeutunut kylmään

Naali on koiraeläin, joka on kooltaan hieman kettua pienempi. Laji on sopeutunut elämään kylmässä arktisessa ilmastossa, eikä se viihdy lämpimässä. Naalista on valkoinen ja sininen värimuoto. Valkoinen värimuoto on talvella valkoinen, kesällä päältä ruskea ja alta kellanvalkoinen. Sininen värimuoto on kesällä ruskea, talvella metallinsininen. Valkoiset naalit ovat yleisempiä tuntureilla, siniset taas arktisilla rannikoilla.

Naalin ravintoa ovat sopulit, myyrät, jänikset ja sammakkoeläimet, toisinaan myös hylkeenpoikaset. Se hyödyntää myös porojen raatoja. Naali voi kuitenkin syödä lähes mitä tahansa saatavilla olevaa ravintoa.Kolme naalinpoikasta tähyilee ruohomättään päältä.

Naalit elävät pareittain ja hoitavat poikasiaan yhdessä. Poikasensa naali synnyttää alkukesästä, kannettuaan niitä pari kuukautta. Se saa yleensä 5–8, joskus jopa 15 poikasta kerrallaan. Pesä on syvällä maan alla sijaitseva tunnelien verkosto. Naalinpoikaset pärjäävät itsenäisesti syntymäänsä seuraavaan talveen mennessä.

Kilpailu ketun kanssa

Naalit liikkuvat rajojen yli, joten lajin suojeleminen edellyttää tiivistä yhteistyötä Suomen, Ruotsin ja Norjan suojeluviranomaisten kesken. Metsähallituksella onkin ollut useita yhteisiä hankkeita naalin suojelemiseksi Ruotsin ja Norjan kanssa. Suojelutoimien lisäksi tarvitaan tutkimustietoa, jotta toimet voidaan kohdistaa oikein. Metsähallitus tekee naalin suojelemiseksi yhteistyötä myös WWF:n kanssa.

Suomessa Metsähallitus tarkastaa vuosittain naalien pesäkoloja ja etsii uusia pesiä. Naalin esiintymisalueille on viety myös ruokinta-automaatteja, joissa naali voi ruokailla ketun häiritsemättä - naali ja kettu kilpailevat sekä ruuasta että pesäpaikoista. Kettuja myös pyydetään naalin keskeisiltä esiintymisalueilta. Naali on yksi Fennoskandian vanhimmista lajeista, ja suojelutoimilla pyritään varmistamaan, että se saa jatkossakin elää tuntureillamme.

Valkea naali istuu lumisen maiseman keskellä.

 

Tunturipöllö on äärimmäisen uhanalainen laji

Piirroskuva lentävästä vaaleasta tunturipöllöstä. Tekstissä kerrotaan tunturipöllöstä.Tunturipöllö viihtyy tundra-alueella aivan Suomen pohjoisrajoilla. Kyseessä on äärimmäisen uhanalainen laji, jota Suomessa esiintyy vain muutamia pareja. Se pesii vain pohjoisessa, eikä pesintöjä tavata edes joka vuosi.

Lumivalkoinen tunturipöllö on sopeutunut elämään arktisella alueella. Naaraan ja nuoren koiraan valkoista pukua koristavat mustanruskeat täplät. Kolmevuotiaana koiras muuttuu lähes kokonaan valkoiseksi ja sillä on vain paikoin pientä täplitystä.

Kanta vaihtelee ravinnon mukaan

Tunturipöllö pesii matalaan maakuoppaan, jota se ei pehmusta millään. Naaras munii huhtikuun lopulla tai toukokuussa 4–8 munaa ja hautoo niitä 33–34 vuorokautta. Hautomisen ajan koiraspöllö pitää vahtia ja huolehtii ravinnosta. Poikaset alkavat tutkia ympäristöään 12–18 päivän ikäisinä ja lähtevät lentoon 35 vuorokauden kuluttua.

Tunturipöllö on avoimen tundran laji. Sen pääravintoa ovat myyrät ja sopulit, mutta muukin ravinto kelpaa. Jyrsijäkannan luontaiset vaihtelut vaikuttavat tunturipöllön käytökseen. Surkeina myyrävuosina se lähtee vaeltamaan ruuan perässä, jolloin se saattaa päätyä Etelä-Suomeen asti. Pohjois-Pohjanmaalla ruuanhakumatkalla olevaa tunturipöllöä voi tavata esimerkiksi Limingan lakeuksilla.

Tunturipöllön poikanen. Taustalla näkyy avaraa tunturimaisemaa.

Ketut tunturipöllön uhkana

Koska tunturipöllö pesii erämaassa, ihmisen vaikutus kantaan on kohtuullisen vähäinen verrattuna moneen muuhun lajiin. Se on aina ollut harvalukuinen ja sen takia uhanalainen. Nykyään tunturipöllöä uhkaa esimerkiksi ilmastonmuutoksesta johtuva kettukannan kasvu. Ainoa, mitä tunturipöllön hyväksi voidaan tehdä, on kettujen vähentäminen.

Valkoista lumipalloa muistuttava tunturipöllö on melkoinen ilmestys. Havainto linnusta saa lintukuvaajat ja -bongarit nopeasti liikkeelle. Onkin syytä muistaa, että tunturipöllö on äärimmäisen uhanalainen laji. Se pitää jättää rauhaan ja tyytyä ihailemaan sitä etäämmältä.


 

Metsojen soidin on ikimuistoinen näky

Piirroskuvassa uros- ja naarasmetsot. Taustalla metsä. Tekstissä kerrotaan metsosta.Metso on kuuluisa keväisistä soidinmenoistaan. Näytelmä alkaa jo varhain aamulla, kun metsokukot saapuvat soitimelle. Ne paukuttelevat mahtipontisesti siipiään, hypähtelevät ja pitävät ääntä, joka vaihtelee naputtelun ja suhinan välillä. Menot houkuttelevat paikalle metsonaaraita eli koppeloita, joiden suosiosta kukot taistelevat keskenään.

Luonnossa kulkija on saattanut törmätä niin sanottuun hulluun metsoon eli soitimella olevaan ukkometsoon. Jos se ei löydä lajikumppaneita, se saattaa ärhennellä vaikka traktorille tai ihmiselle. Ukkometso ei ole vaarallinen, mutta sitä on parempi välttää. Päälle hyökkäävä metso saattaa jättää pohkeisiin mojovat mustelmat.

Moniavioinen metso

Metso on havumetsien laji. Se pesii matalassa pesäkuopassa, jonka se pehmustaa lehdillä ja sammalella. Metso on moniavioinen ja koppelo huolehtii hautomisesta ja poikasista yksin. Koppelo munii touko-kesäkuussa 5–12 munaa, joita se hautoo 25–28 vuorokautta. Poikaset lähtevät lentoon jo noin viikon ikäisinä ja itsenäistyvät kuukauden ikäisinä. Aluksi ne syövät pelkästään hyönteisiä ja siirtyvät sitten hiljalleen kasviravintoon.

Metsokoiras soitimella. Metso on levittänyt pyrstönsä ja ärhentelee jollekin kuvan ulkopuolella olevalle.

Metson tilanne on nykyään kohtuullisen hyvä, vaikka kannat ovatkin vähentyneet siitä, mitä ne joskus ovat olleet. Lintu pesii lähes koko Suomessa, lukuun ottamatta Käsivarren Lappia, Ahvenanmaata ja ulkosaaristoa. Pohjois-Pohjanmaalla sitä tavataan kaikkialla, missä on iäkkäämpää metsää.

Herkkä muutoksille

Maankäytön muutokset vaikuttavat metsoon. Erityisesti ukkometsot ovat paikkauskollisia ja ne kärsivät, jos niiden soidinpaikat ja elinympäristöt hakataan avoimeksi. Nykyään tämä osataan jo ottaa metsätaloudessa paremmin huomioon ja soidinpaikat pyritään säästämään tai käsittelemään niin, että metsot voisivat niitä edelleen käyttää. Isot suo-ojitukset puolestaan voivat aiheuttaa poikasille loukkoja.

Tuulivoimaa rakennettaessa pyritään välttämään metson soitimia, sillä se on yksi törmäysherkimmistä lintulajeista. Tuulivoimaloiden juurelta löytyy toisinaan kuolleita metsoja, jotka ovat törmänneet voimalan tolppaan. Roottoreihin metso ei törmää, sillä se ei lennä niin korkealla. Kyseessä ei ole kovin laajamittainen ongelma, ja esimerkiksi metsästyksellä on huomattavasti suurempi vaikutus metsokannan kokoon. Asia otetaan kuitenkin huomioon tuulivoimaloiden suunnitteluvaiheessa.

Metsonaaraita ja -uroksia ilta-auringossa hiekkatien varressa etsimässä ruokaa.

 

Tekstejä varten on haastateltu Metsähallituksen Luontopalvelujen asiantuntijoita. Lähteenä on käytetty myös teosta Eläimet : suuri suomalainen eläinkirja (Viljami Ovaskainen ja Minna Ovaskainen, Readme.fi 2018).