Kevon luonto

Naali (Vulpes lagopus). Kuva: Petteri Polojärvi
Suomen suurin rotkolaakso, jossa näet Lapin luonnon jylhimmillään. Luonnonpuistossa liikutaan vain merkityillä reiteillä herkän tunturi-luonnon säilyttämiseksi.
Näin huolehdimme luonnosta

Kevon kanjoni

Utsjoen Paistuntureilta Inarin Saariselälle ulottuva granuliittia oleva kallioperä on noin 1 900 miljoonaa vuotta vanhaa. Lohkoliikuntojen seurauksena noin 70 miljoonaa vuotta sitten se kohosi tuntureiksi ja paikoin puolestaan vajosi laaksoiksi. Silloin syntyi myös Kevon murroslaakso. Lue lisää kanjonin synnystä esitteestä, jota voit tilata Siidasta.

Kevon kanjonissa on vehreää luontoa. Kuva: Petteri Polojärvi

Kevon laakson kallioperä koostuu erilaisista kivilajeista, jotka kestävät erilailla rapautumista ja kulutusta. Maaperän ja maiseman viimeisin muokkaaja on ollut runsaat 10 000 vuotta sitten loppunut jääkausi ja sen sulamisvedet.

Kevon luonnonpuiston korkein tunturi on 614 metriin kohoava Guivi-tunturi. Guivi-tunturin voi huiputtaa esimerkiksi Kuivin reitillä (86,5km).

Pahdat

Talvella lähes lumettomina pysyvät ja auringossa nopeasti lämpenevät, valuvesien ja lintujen lannoittamat kalliopahdat muodostavat erikoisen kasvuympäristön. Pahdoilla viihtyvätkin monet harvinaiset lajit, mm. eräät rikot ja sanikkaiset. Kevon pahtoja sanotaan syystä kasvitieteellisiksi pienoispuutarhoiksi. Kevon kanjonissa kasvaa yllättävän runsaasti myös mäntyä, sillä rotkoalueen ilmasto on ympäristöä edullisempi. Kaikki alueen vedet päätyvät lopulta Tenon kautta Jäämereen.

Pahtakeltto (Crepis tectorum) on erittäin uhanalainen laji. Kuva: Mia Vuomajoki

Kevon kanjonin eläin- ja kasvilajisto erottuu ympäristöstään runsaudellaan ja monipuolisuudellaan. Se on seurausta kanjonin vaihtelevasta maaperästä, riittävästä kosteudesta ja edullisista ilmaston pienolosuhteista. Kevon alueelta voi löytää sellaisia kasviharvinaisuuksia kuin pahtakeltto tai kalliosirkunjyvä, joille Kevon kanjoni on yksi harvoista kasvupaikoista Suomessa. Jyrkkä kanjonin reuna tarjoaa myös linnuille hyviä pesimäpaikkoja. Kanjonissa pesivät mm. piekanat ja tuulihaukat.

Piekanan poikasia. Kuva: Petteri Polojärvi

Luonnonpuiston hallitsevimpia kasvillisuustyyppejä ovat erilaiset tunturipaljakat ja -koivikot. 1960-luvulla tunturimittariperhosen toukka tuhosi koivikoista huomattavan osan. Suuret alueet ovat edelleen aavemaisina rankametsinä.

Naali Kevolla

Kevon luonnonpuistossa on Naali on arktinen laji, joka on sopeutunut erittäin hyvin kylmään ilmastoon ja niukkaan ravintoon. Sen paksu talviturkki ja kyky selvitä pitkistäkin paastokausista auttavat sitä pärjäämään pohjoisen karuissa olosuhteissa.

Naalista on kahta eri värimuotoa, joita molempia tavataan Suomessa. Valkoinen talviturkki on naaleilla yleisempi ja noin viidennellä naaleista talviturkki on tumma.
Vaikka naali on joskus hyvin peloton ja voi tulla lähelle ihmisiä, ei eläintä pidä lähestyä. On parempi antaa naalin päättää, kuinka tuttavallinen se haluaa olla. 

Naali on Suomen uhanalaisin nisäkäs, joita todetaan pohjoisimmilla tuntureilla vuosittain 5-10 yksilöä. Viimeinen varma pesintä Suomessa on todettu vuonna 1996.
Ilmaston lämpiäminen on suurin uhka naalin selviämiselle koko sen levinneisyysalueella - Pohjoismaissa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa. Lämpimät talvet lisäksi parantavat naalin kilpailijan, ketun, selviämistä tuntureilla.

Naali talvikarvassaan. Kuva: Seppo Keränen

Naalit eivät tunne valtakunnan rajoja ja siksi naalin suojelua edistetään pohjoismaisena yhteistyönä. Suojelutoimia ovat naalien ruokinta ja kettujen metsästys. Lisäksi Norjassa ja Ruotsissa tarhassa lisääntyneitä naaleja vapautetaan luontoon.

Lisätietoja Kevon luonnonpuistosta

•    Perustettu 1956

Metsähallituksen julkaisuja Kevolta (julkaisut.metsa.fi)

Muita julkaisuja