Kevon luonto

Naali (Vulpes lagopus). Kuva: Petteri Polojärvi
Suomen suurin rotkolaakso, jossa näet Lapin luonnon jylhimmillään. Luonnonpuistossa liikutaan vain merkityillä reiteillä herkän tunturi-luonnon säilyttämiseksi.
Näin huolehdimme luonnosta

Kevon kanjoni

Viimeisin jääkausi sulamisvesineen muokkasi Kevon maisemaa. Kuitenkin Kevon 40 kilometrinen pituinen kanjoni on jo paljon vanhempi, sillä se muodostui jo 70 miljoonaa vuotta sitten. Kanjonin pohjalla Kevojoki kuljettaa tunturien vesiä useiden putouksien voimalla Utsjoen ja Tenon kautta Jäämereen. Täydennystä tulee Fiellujoesta, joka syöksyy Kevon kanjoniin kaksiportaisena ja 26 metrisenä Fiellun putouksena.

Kevon kanjonissa on vehreää luontoa. Kuva: Petteri Polojärvi

Luonnonpuiston korkein tunturi on 614 metriin kohoava Guivi. Tunturirinteiden ja jyrkänteiden vyörysorien kivet ja lohkareet ovat irronneet kallioseinämistä rapautumalla. Tunturikankailla on siellä täällä roudan aikaansaamat kuviomaita, jotka erottuvat kehämäisinä tai kaltevilla rinteillä juovamaisina muodostumina.

Guivi-tunturin voi huiputtaa esimerkiksi Kuivin reitillä (86,5km).

Pohjoisten lajien tihentymä

Suurin osa luonnonpuistosta on tunturikankaita ja -koivikoita, mutta 1960-luvun tunturimittarituhojen takia Kevolla on myös pysyvästi tuhoutuneita tunturikoivikoita. Mäntymetsiä kasvaa vain Kevojokilaaksossa. Laajoja soita on etenkin Vuogo- ja Sávzajávrin ympäristössä. Kevojoen ja sen sivujokien ravinteikkaissa suistoissa on pieniä lehtoja. Siellä täällä on erityisesti ruska-aikana ympäristöstään erottuvia haaparykelmiä, jotka voivat olla samaa haapayksilöä - ikään kuin maan sisällä kasvavan jättihaavan maanpäällisiä oksia.

Kanjonin eläin- ja kasvilajisto on ympäröivää tunturiylänköä rikkaampi. Talvella lähes lumettomina pysyvät ja auringossa nopeasti lämpenevät, valuvesien ja lintujen lannoittamat kalliopahdat ovat erikoinen kasvuympäristö. Tuntureiden usein vasta myöhään kesällä sulavilla lumenviipymillä sekä ravinteisilla lapinvuokkokankailla on myös aivan erityinen kasvilajistonsa. Kevo onkin monen harvinaisen pohjoisen lajin tärkeimpiä esiintymisalueita.

Pahtakeltto (Crepis tectorum) on erittäin uhanalainen laji. Kuva: Mia Vuomajoki

Kanjonissa on erityisen paljon uhanalaisia kasvilajeja, joilla on Suomessa vähän kasvupaikkoja. Pahdoilla ja alapuolen louhikoissa viihtyvät muun muassa tuoksualvejuuri, pahtaketokeltto, tunturisiroarnikki ja kalliosirkunjyvä. Kevolta löytyy myös maamme pohjoisin tunnettu lettorikon esiintymä. Suomen ainoat tunnetut ruostetyvi-, rotkohiippa- ja pärskepaasisammalten esiintymät ovat Kevolla.

Kevo on monelle pohjoisen lintulajille tärkeä, ja siellä voi esiintyä jopa iso osa niiden pesivästä kannasta maassamme. Kanjonissa pesivät monet petolinnut, kuten piekanat ja ampuhaukat. Kanjonin yleisiä vesilintuja ovat koskelot ja telkkä. Myös koskikara viihtyy Kevon virtavesissä. Järvillä ja lammilla viihtyvät muun muassa allit, mustalinnut ja pilkkasiivet. Suot ovat tärkeitä pohjoisen lajeille, kuten punakuirille, jänkäkurpalle, jänkäsirriäiselle, suosirrille ja vesipääskylle. Kevojoen männiköissä yleisiä ovat järripeippo ja leppälintu, ja voipa siellä tavata vaikkapa lapintiaisen tai taviokuurnan. Jokilaakson rehevimmissä metsissä viihtyy eteläisiäkin lajeja, kuten sirittäjä tai rautiainen. Tunturille kiipeävä voi nähdä kiirunan, pulmusen, keräkurmitsan ja alempana koivikoissa vastaan voi tulla esimerkiksi urpiaisia, riekkoja tai sinirintoja. Kevon yksi erikoisuus on sepelrastas, joka on pohjoisin rastaamme.

Piekanan poikasia. Kuva: Petteri Polojärvi

Kevolla elävät myös ahma, saukko, ilves ja karhu. Onnellinen on hän, joka saa nähdä vilahduksen huippuharvinaisesta naalista. Kevojoessa voi hyvällä tuurilla nähdä lohen.

Naali Kevolla

Kevon luonnonpuistossa on Naali on arktinen laji, joka on sopeutunut erittäin hyvin kylmään ilmastoon ja niukkaan ravintoon. Sen paksu talviturkki ja kyky selvitä pitkistäkin paastokausista auttavat sitä pärjäämään pohjoisen karuissa olosuhteissa.

Naalista on kahta eri värimuotoa, joita molempia tavataan Suomessa. Valkoinen talviturkki on naaleilla yleisempi ja noin viidennellä naaleista talviturkki on tumma.
Vaikka naali on joskus hyvin peloton ja voi tulla lähelle ihmisiä, ei eläintä pidä lähestyä. On parempi antaa naalin päättää, kuinka tuttavallinen se haluaa olla. 

Naali on Suomen uhanalaisin nisäkäs, joita todetaan pohjoisimmilla tuntureilla vuosittain 5-10 yksilöä. Viimeinen varma pesintä Suomessa on todettu vuonna 1996.
Ilmaston lämpiäminen on suurin uhka naalin selviämiselle koko sen levinneisyysalueella - Pohjoismaissa, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa. Lämpimät talvet lisäksi parantavat naalin kilpailijan, ketun, selviämistä tuntureilla.

Naali talvikarvassaan. Kuva: Seppo Keränen

Naalit eivät tunne valtakunnan rajoja ja siksi naalin suojelua edistetään pohjoismaisena yhteistyönä. Suojelutoimia ovat naalien ruokinta ja kettujen metsästys. Lisäksi Norjassa ja Ruotsissa tarhassa lisääntyneitä naaleja vapautetaan luontoon.

Tiedettä ja tutkimusta jo vuodesta 1958

Kevon luonnonpuisto perustettiin vuonna 1956 alkuperäisen luonnon säilyttämistä ja tieteellistä tutkimusta varten, ja tutkimustyöllä onkin 1950-luvulle asti ulottuvat perinteet. Lue lisää Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön sivulta (www.utu.fi/kevo).

Lisätietoja Kevon luonnonpuistosta

•    Perustettu 1956

Metsähallituksen julkaisuja Kevolta (julkaisut.metsa.fi)

Muita julkaisuja