Itäisen Suomenlahden luonto

Luonnonkukkia kasvaa kallionraosta. Taustalla aurinkoinen merimaisema.

Itäisen Suomenlahden kansallispuiston ulkosaaristo on karun kaunista. Sadattuhannet muuttolinnut täyttävät taivaanrannan keväisellä matkallaan kohti arktisia alueita.

Näin huolehdimme luonnosta

Sata saarta ja luotoa

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto sijaitsee sisäsaariston ulkopuolella. Puiston maisemaa hallitsevat saariryhmät, joissa on melko suuriakin metsäisiä saaria. Myös ulapan takana siintää suuria metsäisiä saaria, mutta ne ovat Suomen rajojen ulkopuolella.

Maisema kallioiselta saarelta merelle ilta-auringossa. Rantakalliot ovat muodostaneet suojaisan poukaman rantaan ennen kuin meri aukeaa.

Useimmat Itäisen Suomenlahden kansallispuiston saaret ovat etelärannikolle tyypillisiä jyrkkärantaisia, tyrskyjen pieksemiä metsättömiä kalliokareja. Saarien jyrkkyys johtuu siitä, että kallioperän jääkauden ja meren hioma, punaruskea rapakivigraniitti lohkeaa jyrkän kuutiomaisesti. Lohkareiden raoissa rehottaa tiivis pensaikko. Paikoin meri ja jäät ovat muotoilleet mukulakivistä ja somerikosta rantavalleja, joiden tasanteet kukkivat alkukesästä keltaisina. Tällaisella somerokentällä pesii usein suuri lapintiirayhdyskunta. Itäisen Suomenlahden jäät ovat harmaahylkeiden ja itämeren norpan tärkeää lisääntymisaluetta.

Metsäisten saarten kasvillisuus on yleensä matalaa ja harvaa kalliomännikköä, poronjäkäliä ja kallionrakoihin tarttuneita katajapensaita. Ulko-Tammion ja muiden isoimpien saarten sisäosissa on myös kuin yllättäen eteläisen reheviä lehtoja. Saarista rehevin on Ristisaari, kaunissaarelaisten entinen laidunsaari saarnilehtoineen, kukkaketoineen ja rantaniittyineen.

Kalliosaarille tuo vastapainon kahden kilometrin pituinen Pitkäviiri, merestä kohonnut pitkittäisharju. Sen hiekkarannat ja laajat rantamatalikot ovat vanhastaan olleet aurinkoisten kesäpäiväretkien kohteena.

Pitkäviirin hiekkainen harjumuodostelma nousee merestä. Taustalla saari.

Muuttoväylä Siperiaan

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto on ennen muuta tunnettu merilinnustostaan. Alueella onkin runsaasti hyviä lintusaaria. Yleisimpiä vesilintuja ovat isokoskelo ja tukkasotka. Liikkumiselta rauhoitetuilla luodoilla saavat pesimärauhan vaateliaimmatkin avomeren linnut, kuten ruokki ja riskilä. Myös muualla Suomessa voimakkaasti taantunut pilkkasiipi pesii edelleen puistossa. Muita harvalukuisia merilintuja ovat muun muassa etelänkiisla, merihanhi ja luotokirvinen. Harvalukuinen ja mielenkiintoinen uusi pesimälaji kansallispuiston alueella on valkoposkihanhi.

Valkoposkihanhi seisoo kallioisella saarella.

Murtoveden alhainen suolapitoisuus rajoittaa monen lajin esiintymistä Itäisellä Suomenlahdella. Muun muassa Itämeren ylivoimainen valtalintu haahka on Itäisellä Suomenlahdella Itämeren läntisiin osiin verrattuna vähälukuinen, koska sen tärkein ravintokohde sinisimpukka esiintyy pienikokoisena ja harvalukuisena. Myös toinen Itämeren valtalaji, rakkolevä, elää puistossa äärirajoillaan.

Lintuharrastajan juhlaa on toukokuun loppu, kun sadattuhannet arktiset vesilinnut ja kahlaajat täyttävät taivaan reitillään kohti pohjoisia pesimäseutujaan. Runsaimpia muuttolintuja ovat alli, mustalintu, pilkkasiipi, valkoposkihanhi, sepelhanhi ja suosirri.

Riskilä Itäisellä Suomenlahdella

Riskilä on ulkosaariston kivikkoisten rantojen tyypillinen laji. Se on helppo tunnistaa mustasta höyhenpuvustaan, jossa on siivessä valkoinen soikea laikku. Laji on levittäytynyt koko Suomen rannikolle ja pesii yhdyskunnissa, joiden koko voi parhaimmillaan olla satoja lintuja. Suomessa kanta on viime vuosikymmenenä voimakkaasti vähentynyt ja riskilä on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi nopean kannanlaskunsa takia.

Riskilät seisovat kivellä.

Riskilä pesii kallionkoloissa ja kivien alla ja munii sinne kaksi munaa muista ruokkilinnuista poiketen. Poikanen poistuu pesästä noin kuuden viikon ikäisenä. Riskilät muuttavat pääosin jo elokuusta alkaen eteläiselle Itämerelle talvehtimaan. Vain pieni osa jää pohjoiseen, mikäli meri pysyy avoimena. Linnut palaavat keväällä heti jäiden lähdön jälkeen.

Itäisen Suomenlahden riskiläkanta on 2000-luvulla romahtanut alle puoleen. Pääsyynä on todettu saaristoon levinnyt minkki. Minkkiä on alettu poistaa aktiivisesti saaristosta lintukantojen suojelemiseksi.

Lumoavaa luontoa Itäisen Suomenlahden pinnan alla

Itäisen Suomenlahden vedenalainen luonto on jännittävä sekoitus makean ja suolaisen veden lajeja. Pinnanalainen luonto on monimuotoinen: silokalliopohjia ja riuttoja rakkohauruvyöhykkeineen, kaikenkokoista kivikkoa, hiekkapohjaa putkilokasveineen, ikuisessa liikkeessä olevaa soraa sekä suojaisia mutapohjaisia lahtia. Näillä ulkosaariston alueilla tärkein kasvillisuutta ja muuta eliöstöä määrittävä tekijä on avoimuus ja siten veden liike. Suojaiset ulkosaariston lahdet taas ovat tärkeitä suojapaikkoja lukuisille kalanpoikasille. Itäinen Suomenlahti kuuluu luonnoltaan erityisen merkittävien merialueiden maailmanlaajuiseen EBSA-verkostoon (Ecologically or Biologically Significant Marine Areas).

Veden pohjassa näkyy monimuotoisia eliöyhteisöjä.

Kymmenen vuoden aikana tehtyjen vedenalaisten kartoitusten tulokset antavat toivoa: rehevöitymisestä huolimatta Itäiseltä Suomenlahdelta löytyy kauniita ja uskomattoman monimuotoisia eliöyhteisöjä. Ulkosaariston ajoittain varsin kirkkaissa vesissä voi sukeltaminen olla monipuolisuudeltaan maailmanluokkaa!

Vedenalaisessa kuvassa näkyy runsaasti kasvavana ahdinpartalevää. Auringon paiste näkyy veden läpi.

Monipuolista lajistoa

Eräs Itäisen Suomenlahden ulkosaariston tyyppilaji on meriahdinparta, joka muodostaa rakkohauruvyöhykkeen alapuolelle upean syvänvihreän maton. Se korvaa läntisiltä merialuiltamme tutun punalevävyöhykkeen, sillä suolapitoisuus on täällä monille punaleville liian alhainen. Levävyöhykkeet ovat tärkeitä: ne tarjoavat suojan lukuisille selkärangattomille ja kalanpoikasille. Avoimimmilla paikoilla menestyvät tukevasti alustaansa kiinnittyvät levät sekä erilaiset suodattavat eläimet, kuten merirokko, murtovesisieni ja levärupi. Kivikoiden suojassa elävät erinäiset hennommat rihmalevät sekä kalvomaiset levät, kuten punanukka. Ärviät ja haurat juurtuvat tehokkaasti pieniinkin sora- tai hiekkapaljastumiin, joilta saattaa löytää myös hauskan pienen näkinpartaisen, merisykeröparran.

Rakkohauru kasvaa runsaana meren pohjassa.

Veden valon läpäisykyky eli käytännössä näkösyvyys määrittelee vesikasvien ja levien suurimman kasvusyvyyden. Itäisellä Suomenlahdella suurin kasvusyvyys on kymmenen metrin luokkaa, mutta simpukat, muut selkärangattomat eläimet ja kalat viihtyvät huomattavasti syvemmälläkin.

 

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto

  • Perustettu 1982
  • Pinta-ala 9 km²

Itäisen Suomenlahden kansallispuiston piirretty tunnus. Pyöreässä tunnuksessa on kuvattu riskilä. Tunnuksen ulkoreunoilla kiertää teksti: Itäinen Suomenlahti kansallispuisto.

Itäisen Suomenlahden kansallispuiston tunnus on riskilä