Käsivarren luonto

Käsivarren tunnuslintu, kiiruna, kesäpuvussa. Kuva: Sauli Koski.

Käsivarren erämaa-alueella suurtunturit hipovat taivaanrantaa. Ankarien talvien ja valoisien kesien valtakunnassa elää lajeja, joita ei muualla Suomessa tavata.

Näin huolehdimme luonnosta

Haltilla Suomen korkein kohta

Käsivarren tunturit ovat syntyneet Skandien vuoriston poimuttuessa satoja miljoonia vuosia sitten. Siellä muun Suomen perustana oleva vanha peruskallio kohtaa Skandien nuoren kallioperän. Yliperän tuntureista Halti on korkein. Sen huippu on Norjan puolella, mutta rajapyykiltä löytyy koko Suomen korkein kohta, 1324 m meren pinnasta.

Haltin rajapyykki. Kuva: Antti Ohenoja

Ylityöntölaatan reunalla

Vuorten poimutusten yhteydessä vanhan kallioperän päälle työntyi nuorempaa kiviainesta, muinaisen merenpohjan kerrostumista syntyneitä liuskeita. Ylityöntölaatan kestävä liuskekivi on suojannut allaan olevia rapautuvia kerroksia. Saanan, Saivaaran ja seudun muut pahdat ovat tuon ylityöntölaatan reunoja. 

Käsivarren maasto on monin paikoin vaikeakulkuista. Arktisessa ilmastossa rakkakivikon muodostuminen on tyypillistä. Lämpötilojen vaihdellessa kallion pinta kutistuu, laajenee ja halkeilee. Vesi jäätyy kivenkoloihin ja lopulta halkaisee kallion lohkareiksi, jotka vierivät tunturien juurille.

Suurtunturit Suomen huipulla

Käsivarren olosuhteet ovat ainutlaatuisia Suomessa. Alueen korkeuden ja pohjoisen sijainnin seurauksena kasvukausi on Euroopan lyhyimpiä, vain noin 100 vuorokautta. Vuoden keskilämpötila jää selvästi pakkasen puolelle. Golf-virran ansiosta Käsivarren ja Pohjois-Norjan ilmasto on kuitenkin lämpimämpi kuin muilla samoilla leveyspiireillä olevilla alueilla.

Skandien reunat tuovat lisäksi kalkkia maaperään, minkä ansiosta siellä esiintyy lukuisia kasveja, joita ei tavata muualla maassamme. Useat alueen harvinaisista kasveista on rauhoitettu.

Jääleinikki (Ranunculus glacialis) on sopeutunut siihen, että lumi sulaa vasta heinäkuussa. Kuva: Saara Tynys.

Käsivarren ylätuntureilla voi nähdä vuoristokasveja, kuten jääleinikin, karvakuusion ja kiirunankellon. Lumenviipymäalueilta voi löytää rikkileinikin ja kalkkipitoisilta kallioseinämiltä tunturiarnikin tai pahtahanhikin.  Hyvällä onnella tunturikankailla pääsee ihailemaan sopulinkallioisia, isokissankäpäliä tai lapinalppiruusuja.

Puutonta paljakkaa

Puuton paljakka on Käsivarressa vallitseva kasvillisuustyyppi. Tunturikoivikoita esiintyy vain jokilaaksoissa. Keskipaljakaksi luokitellaan 900–1300 m mpy sijaitsevat alueet, joiden erikoisuutena ovat liekovarpiokankaat. Kanervakasveihin kuuluvan tunturiliekovarpion tunnistaa kellomaisista valkoisista kukista ja särmikkäistä versoista. Myös tunturivihvilän tai lampaannadan vallitsemat heinäkankaat yleistyvät keskipaljakalla. 

Lapinvuokkokankaita

Suomen laajimmat lapinvuokkokankaat ovat Käsivarren kalkkivaikutteisilla alueilla. Tunturilapinvuokkoa kasvaa sekä kuivilla kumpareilla että tuoreilla rinteillä. Kalkkikallioiden seinämiltä tihkuvat vedet tuovat kosteutta ja ravinteita niittymäisille lapinvuokkokankaille. Niillä viihtyvät monet muutkin kalkkia vaativat tunturikasvit, kuten tunturikohokki, valkokämmekkä, verkkolehtipaju ja lapinalppiruusu. Kivisyys, routa ja lumi aikaansaavat kuviomaita, lumenviipymiä ja rakkakivikoita, joilla selviytyvät vain sammalet ja jäkälät. 

Perhoset lentävät yötä päivää

Yliperän tunturiniittyjen kasvillisuus elättää perhoslajeja, joiden nuoruusvaiheet elävät vain tietyillä tunturikasveilla. Pohjanhopeatäplän toukka käyttää ravinnokseen lapinvuokkoa ja liekovarpiota. Kilpisjärven alueella on tavattu 340 perhoslajia, joista kuudentoista lajin kaikki Suomen esiintymät ovat siellä. Myös tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbin mukaan nimetty pohjansiilikehrääjä, tieteelliseltä nimeltään Acerbia alpina, viihtyy Käsivarren tunturiylängöillä. 

Mallan luonnonpuiston tunnukseen valittu tunturisiilikäs (Grammia quenseli) viihtyy Käsivarren suurtuntureilla. Kuva: Teppo Salmela.

Tunturiniittyjen perhoset käyttävät hyväkseen tunturin harvat lämpimät hetket ja sopivat olosuhteet. Yöttömän yön ansiosta perhoset lentävät suotuisina aikoina yötä päivää. Yöperhosista monet yökköset ja mittarit lentävät kuitenkin vasta puolen yön jälkeen auringon kadotessa tunturin taakse näkymättömiin. 

Tunturien hyönteiset ovat usein väritykseltään tummia ja karvaisia, jotta ne keräisivät auringon lämmön mahdollisimman tarkkaan pieneen kehoonsa. Lyhyen kesän takia perhosten lentoaika on yleensä heinäkuussa. Annjalonjin erityinen suojelualue on perustettu uhanalaisten perhoslajien elinympäristön turvaamiseksi, eikä alueella saa kesäaikana liikkua lainkaan polkujen ulkopuolella. 

Käsivarren tunnuslintu on kiiruna

Käsivarren erämaa-alueen tunnuslajiksi on valittu kiiruna (Lagopus muta), joka pysyy kotituntureillaan ympäri vuoden. Suomessa kiirunan levinneisyys kattaa Käsivarren ja Pohjois-Lapin tunturit sekä erillisinä myös Pallas-Yllästunturin ja Urho Kekkosen kansallispuiston korkeimmat tunturit.

Kiiruna sinnittelee tunturissa läpi vuoden. Talvella se syö vaivaispajun ja -koivun silmuja sekä tuulen lumesta paljastamia marjoja ja siemeniä. Sukulaisensa riekko viihtyy tunturikoivikon suojassa. Sen talvista pääravintoa ovat tunturikoivun silmut. Talvella molemmat viettävät yönsä lumikiepissä, mikä säästää energiaa ja suojaa pedoilta.

Kiirunaa on kesäpuvussa vaikea erottaa rakkakivikosta. Kuva: Sauli Koski.

Kiirunan ja riekon erottaminen toisistaan voi olla äkkiseltään vaikeaa. Lajien tunnistamista helpottaa tieto, että paljakalla tavattu lintu on todennäköisesti kiiruna ja tunturikoivikossa riekko. Äänistään linnut kyllä tunnistaa. Kiiruna narisee ja riekko toistelee ko-pek-ko-pek ja nauraa rämäyttää sen perään. 

Molempien talviasu on lumivalkea. Vain pyrstössä on mustia sulkia, jotka näkyvät lennossa. Talvella kiirunakoiraan tunnistaa mustasta ohjasjuovasta, joka ulottuu nokasta silmän yli. Kesällä kiirunan tunnistaminen saattaa jäädä elinympäristön varaan, vaikka lintu on muodoltaan tunnusomaisen kevytlinjainen. 

Kiirunapari keväällä. Kuva: Sauli Koski.

Kiirunan kesäisen höyhenpeitteen värissä on hienoja kallionharmaan ja ruskean sävyjä, kun riekon höyhenpeite on metsäisen punaruskea. Kiiruna luottaa suojaväriinsä ja väistää kulkijaa vasta viime tipassa.

Tunturien muut siivekkäät

Käsivarren erämaa-alueella on tavattu pesivänä noin sata lintulajia, joista suurin osa on muuttolintuja. Käsivarren kylmässä ja lumisessa talvessa vain harva lintulaji kykenee talvehtimaan. Karuihin olosuhteisiin on kiirunan lisäksi sopeutunut riekko sekä niitä saalistava tunturihaukka.

Käsivarressa pesiviä tunturien lintulajeja ovat pulmunen ja keräkurmitsa. Runsaslukuisimpia ovat niittykirvinen, lapinsirkku ja kivitasku. Käsivarren tunturikoivikoiden tunnusomainen lintu on sinirinta, Lapin satakieleksi kutsuttu Lapin maakuntalintu. 

Sinirinta on tunturikoivikoiden asukas ja se on Lapin maakuntalintu. Kuva: Markus Varesvuo.

Sepelrastas on maamme pohjoisin rastas ja yksi Käsivarren erikoisuuksista. Sepelrastas viihtyy paljakan kivikoissa ja Suomen muutaman sadan parin kannasta valtaosa pesii Käsivarressa. Sepelrastas on hyvin arka, mutta sen läsnäolosta saa vihiä koiraan kuuluvan laulun perusteella. 

Pohjoiset kahlaajat kuten suosirri, vesipääsky, punakuiri, merisirri, lapinsirri, jänkäsirriäinen ja mustaviklo ovat täällä edustettuina ja joidenkin lajien Suomen kannasta iso osa pesii juuri Käsivarren alueella. Monien petolintujen, kuten piekanan, tunturikihun ja tunturipöllön esiintyminen ja runsaus on sidoksissa myyrä- ja sopulitiheyksiin.

Myyrien ja sopulien runsaus vaikuttaa tunturikihun pesintään. Kuva: Markus Varesvuo.

Alueen vesilinnuista voi helposti tavata tavin tai haapanan. Myös allista, pilkkasiivestä tai kaakkurista voi tehdä havainnon. Lapintiira asuttaa alueen tunturijärviä. Purojen varsilla saattaa kohdata näkyvästi liikkuvan koskikaran.

Harria narraamassa

Käsivarren suurtunturialueen vedet ovat hapekkaita, kirkkaita ja karuja. Näissä vesissä lohikalat viihtyvät. Käsivarsi on kalastajan paratiisi, jossa on maan parhaimpia taimen-, rautu-, siika- ja harjusvesiä. Harjusta ja haukea tavataan järvissä aina 700 m korkeuteen asti. Suurimmat harjukset saattavat olla parikiloisia ja hauet kymmenkiloisia. Taimenta tavataan kaikista virtavesistä. Moni vaelluskala on kuitenkin nykyisin uhanalainen, joten luonnonkalakantojen suojelemiseksi esimerkiksi kaikki taimenet suositellaan vapautettavaksi.

Harjusta pilkkimässä. Kuva: Erkki Tuovinen

Kalojen kaunotar, rautu, on erikoistunut kylmiin vesiin. Kesät se lymyilee järvien viileimmissä syvänteissä. Tyyninä kesäpäivinä raudut nousevat pintaan sääskiaterialle. Jääkauden päätyttyä rautu oli ensimmäisenä levittäytymässä kylmiin tunturivesiin. Jäätikön painon hävittyä maa kohosi ja vesistöjen korkeussuhteet muuttuivat. Pihtsuskönkäästä muodostui este, jota rautua myöhemmin levinneet lajit eivät enää pystyneet ohittamaan. Niinpä Pihtsuskönkään yläpuolisesta vesistöstä voi saaliikseen saada ainoastaan yhtä kalalajia: kääpiöitynyttä rautua.

Rautu on kalojen kaunotar. Kuva: Markku Seppänen.

Naali ja tunturisopuli oikeita tunturilaisia

Lapin tunturien entinen asukas, naali, on nykyisin Suomessa hyvin harvinainen. Naalin pesintä ei ole täällä onnistunut vuoden 1996 jälkeen. Naapurimaissa naaleja on vielä muutamia satoja ja viime aikoina naalipopulaation kehitys on ollut hitusen positiiviseen suuntaan. Pohjoismaiden tutkijat ponnistelevat yhdessä naalin pelastamiseksi.

Naali kesäturkissaan. Kuva: Risto Raunio / Vastavalo.

Myös tunturisopulin alkukotialueet löytyvät Käsivarresta. Lumenviipymiltä tunturisopulit lähtevät vaelluksilleen, jotka ovat ulottuneet Rovaniemelle asti. Tunturisopulit ovat viimeksi vaeltaneet vuonna 2011. Edellisestä suurvaelluksesta olikin vierähtänyt jo 41 vuotta. Vuosikymmenien sopulikato lienee vaikuttanut myös naalikannan alamäkeen.