Urho Kekkosen kansallispuiston luonto

Ruskaa Luirojärvellä 2014. Kuva: Juha Kaipainen

Urho Kekkosen kansallispuistossa tunturierämaa on suojeltu nykyisille ja tuleville suku-polville. Suomen toiseksi suurimmassa kansallispuistossa luontaiselinkeinojen perinne elää vahvana.

Näin huolehdimme luonnosta

Kuva: Pasi Nivasalo

Ilmoita harvinaiset lajihavainnot

Otamme mielellään vastaan havaintoja harvinaisista eläin- ja kasvilajeista. Ilmoitukset voi tehdä suoraan luontokeskuksiin tai palvelupisteisiin.

Kuva: Ninni Raasakka

Niittoa ja suojelua

Urho Kekkosen kansallispuistossa on kaksi perinneympäristöä, joita hoidetaan niittämällä: Raja-Joosepin kenttä ja Orposen niitty.

Urho Kekkosen kansallispuisto perustettiin suojelemaan Metsä-Lapin ja Perä-Pohjolan arvokasta metsä-, suo- ja tunturiluontoa sekä turvaamaan luontaiselinkeinoja, kuten porotaloutta ja perinteistä retkeilyä. Se on Suomen toiseksi suurin kansallispuisto.

Kuva: Niina Pehkonen

Puiston pohjoisosia leimaavat Lutto-, Suomu- ja Muorravaarakkajokien laaksot. Puiston ydinalueen muodostaa laaja ja yhtenäinen Raututuntureiden–Saariselän tunturialue. Kansallispuiston eteläosassa voit tutustua metsäluontoon sekä laajoihin, vaikeakulkuisiin aapasoihin, joilla elää rikas pesimälinnusto. Puiston kaakkoisosassa näet tyypillistä metsäerämaata yksittäisine tuntureineen, männiköineen ja paksusammaleisine kuusikkoineen. Siellä saatat nähdä monia vanhoissa, luonnontilaisissa metsissä viihtyviä eläinlajeja. Kaakkoisosassa voit myös vierailla vaikuttavassa Nuorttijoen kanjonissa. Lue lisää ikikuusikoiden uhanalaisesta perhosesta.

Kivi kertoo historiasta

Kansallispuiston ytimessä sijaitseva Raututuntureiden–Saariselän alue on viimeisen jääkauden muovaamaa, helppokulkuista tunturialuetta. Siellä voit tutustua kuruihin, tunturikankaisiin ja rakkakivikkoihin sekä niiden luontoon. Tunturialueen kivilaji on Lapin granuliitti, joka on syntynyt noin 1,9 miljardia vuotta sitten. Nykyiset tunturit ovat kohonneet 30–50 miljoonaa vuotta sitten niin sanottuina lohkoliikuntoina. Lohkojen murroslinjat näet maastossa nykyään jokilaaksoina.

Kuva: Ira Lahovuo

Näkymä Ukselmapäältä Paratiisikuruun. Kuva: Eerika Niemelä, Metsähallitus

Mannerjäätikkö vetäytyi alueelta noin 9 500 vuotta sitten ja jätti perinnökseen muun muassa maanpintaa peittäviä moreeneja, soraharjuja, lieveuomia sekä tunturikuruja. Rakkakivikot ovat muodostuneet jääkauden jälkeen kiven rapautuessa paikalleen. Puiston kaakkoisosan hienoja tuntureita ovat yksinäinen Naltiotunturi ja rajavyöhykkeellä sijaitseva, salaperäinen Korvatunturi.

Kahtaalle virtaavien vesien tyyssija

Urho Kekkosen kansallispuisto sijaitsee vedenjakajalla: osa alueen joista laskee Jäämereen, osa Pohjanlahteen. Puiston vesistöt ovatkin pääasiassa jokia ja puroja. Jäämereen laskevat vedet kuuluvat Tuulomajoen vesistöön ja virtaavat muun muassa Suomu-, Lutto-, Muorravaarakka-, Anteri-, Jauru- ja Nuorttijokia pitkin. Kemijoen vesistöön kuuluvat Luiro-, Kopsus- ja Repojoki sekä kansallispuistosta alkava Kemijoki laskevat Pohjanlahteen.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti

Pohjoisia havumetsiä

Riekonmarja. Kuva: Kimmo KuureUrho Kekkosen kansallispuisto sijaitsee pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, ja sitä hallitsevat laajat, erämaiset metsät. Suurin osa metsistä on helppokulkuista, vanhaa mäntykangasta keloineen ja aihkeineen. Kuusen metsäraja kulkee Saariselän tienoilla, ja sitä pohjoisempana ei yhtenäisiä kuusikoita juuri ole. Lue lisää ikikuusikoiden uhanalaisesta perhosesta.

Kansallispuiston alue on kasvillisuudeltaan varsin karua: kasvilajeja on melko vähän, ja vaateliaita lajeja esiintyy vain purojen ja jokien varsilla. Metsissä voit nähdä muun muassa kerrossammalta, vaivaiskoivua, mustikkaa, suopursua, jäkäliä, kanervaa, puolukkaa, variksenmarjaa ja riekonmarjaa. Purojen varsilla on pienialaisia lehtoja, joissa kasvaa esimerkiksi kulleroa, ruohokanukkaa, huopaohdaketta ja metsäkurjenpolvea.

Tunturikoivikosta paljakalle

Havumetsän ja tuntureiden puuttoman paljakan väliin jää kapea tunturikoivuvyöhyke. Laajimmillaan tunturikoivikot ovat puiston länsiosassa. Kiilopään rinteillä kasvaa tunturikoivun ja vaivaiskoivun risteymänä syntynyt Kiilopään koivu.

Sielikkö. Kuva: Pasi Nivasalo

Tunturipaljakan kasvillisuus on matalaa, sillä kasvit ovat sopeutuneet karuun maaperään ja ankaraan ilmastoon. Paljakan yleisiä varpukasveja ovat variksenmarja ja riekonmarja, joka hehkuu ruska-aikaan kirkkaanpunaisena. Tuntureiden rinteitä värittävät kukinta-aikaan myös kurjenkanerva, sielikkö ja uuvana. Saariselällä voit nähdä harvinaisen, rauhoitetun lapinvuokon ja lumenviipymäpaikoilla muun muassa sammalvarpion. Korkeimpien huippujen rakkakivikossa sinnittelevät ainoastaan jäkälät, yleisimpinä kartta- ja rupijäkälät.

Vaikeakulkuisia Sompion aapoja

Kansallispuiston eteläosan suot ovat tyypillisiä Perä-Pohjolan aapasoita, joita leimaavat vetiset rimmet ja niiden poikki kulkevat kaarrot eli jänteet. Luiro- ja Repojokien ympäristössä sijaitsevat laajat avosuot Lamminaapa, Repoaapa ja Pajuaapa, jotka ovat tärkeitä lintujen pesimäalueita. Puiston keski- ja pohjoisosan suot ovat pienehköjä ja ohutturpeisia Metsä-Lapin aapasoita.

Ennen Lokan tekojärven rakentamista Sompion alueella oli huomattavasti nykyistä laajempia soita. Suurin tekojärven alle jääneistä aapasoista oli Posoaapa. Noin 16 kilometriä pitkä ja noin 7 000 hehtaarin kokoinen Posoaapa oli Suomen suurin yksittäinen aapasuo. Nykyisin siitä on jäljellä vain rippeet.

Hilla. Kuva: Ninni Raasakka

Suot ovat sarojen ja sammalten valtakuntaa. Soilla voit tutustua myös kihokkeihin ja suovilloihin. Rimmissä viihtyvät leväkkö ja raate, ja muta- ja juurtosara muodostavat niissä paikoin suuria kasvustoja. Kuivempia paikkoja hallitsevat varvut, kuten alkukesästä kukkiva suokukka, ja näillä suomättäillä saatat nähdä myös hillaa, suopursua ja juolukkaa. Aukeita aapoja elävöittää siellä täällä kitukasvuinen koivu, mänty tai kuusi.

Tuntureiden sitkeä selviytyjä

Mikä saa pienet koivut painumaan maan tasalle Saariselän Iisakkipäällä? Painava lumikerros? Kova tuuli?

Tunturikoivun matalakasvuinen muoto, kiilopäänkoivu (Betula pubescens ssp. czerepanovii var. appressa), kasvaa erityisesti Saariselän Raututuntureilla, paikoin muuallakin Urho Kekkosen kansallispuiston tuntureilla. Matalien kiilopäänkoivujen paksut, mutkaiset rungot kiemurtelevat pitkin maanpintaa. Lehdet ovat kuitenkin lähes tavallisen tunturikoivun lehtien kokoiset.

Matalakasvuinen kiilopäänkoivu. Kuva: Pasi Nivasalo

Kiilopäänkoivu on sopeutunut tuntureiden lyhyeen ja viileään kesään, sekä talven pakkaseen ja suojaavan lumipeitteen pois puhaltavaan tuuleen. Missä mänty ja kuusi enää kituuttelevat, on Saariselän tuntureilla paikoin sankkaakin tunturikoivupensastoa – sekaan ei mahdu kuin pujotellen. Raja tulee vastaan sitkeälle koivupensaallekin - tunturin laella valta siirtyy matalille varvuille, heinille ja tunturilieoille. Vaivaiskoivukin nuolee aivan maanpintaa. Sielikkö ja uuvana patjamaisine kasvustoineen eivät säikähdä kovaakaan puhuria. Kasvittomat tuulenpieksämät ovat yleisiä.

Metsähallituksen koko Ylä-Lapin kattanut luontotyyppi-inventointi 1990-luvun lopulla paljasti, että puolet Suomen tunturikoivupensaikoista on UK-puistossa. Saariselän tuntureilla tunturikoivupensaikot ovat säilyneet hyvässä kunnossa, koska koivuja syövät porot eivät liiku kesällä tuntureilla, vaan ovat kesälaitumilla etupäässä kansallispuiston ulkopuolella. Syksyllä koivupensaikot pukeutuvat ruskan loistoon ja ihastuttavat kulkijoita kaikilla keltaisen, oranssin ja punaisen sävyillä.

Jäkki

Koko Suomessa esiintyvä heinäkasveihin kuuluva jäkki (Nardus stricta) muodostaa tiiviitä ja matalia mätäskasvustoja, joihin muut putkilokasvit eivät juuri mahdu. Jäkin tunnistaa helposti kapeista ja pistävistä lehdistä sekä kapean toispuoleisesta ja voimakkaan violetista tähkästä. Etelä-Suomessa jäkki on harvinaistunut sopivien kasvupaikkojen vähennyttyä, mm. niittyjen ja hakamaiden kasvettua umpeen. Jäkki kuuluukin silmälläpidettäviin lajeihin.
Jäkkiuomaa Kärppäpäällä. Kuva: Saara Tynys, Metsähallitus
Ylä-Lapin tunturialueilla jäkkiä on kaikkialla metsävyöhykkeestä paljakalle. Sitä kasvaa tunturiniityillä, lumensulamisvesiuomissa, kosteiden painanteiden reunoilla ja puronvarsilla sekä soiden ohutturpeisilla reunoilla. Kasvupaikan ravinteisuudesta sillä ei ole suuria vaatimuksia.


Jäkkikankaat edustavat tunturiluontotyypeistä heinäkankaita, ja niitä esiintyy Tunturi- ja Metsä-Lapin tuntureilla. Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 2008 jäkkikankaiden pinta-alaksi arvioitiin 3800 hehtaaria.

Eläinlajistoa

Maakotka ja 129 muuta lintulajia

Urho Kekkosen kansallispuistosta on havaittu noin 110 säännöllisesti pesivää lintulajia, joiden joukossa on muuttohaukka ja useita muita uhanalaisia lajeja. Puiston tunnuslintu on maakotka. Tavallisimpia kävijän kohtaamia lintuja ovat järripeippo, pajulintu, niittykirvinen, punakylkirastas ja urpiainen. Puiston lintulajeista noin 75 prosenttia on muuttolintuja, ja ensimmäisenä palaa jo helmi–maaliskuun vaihteessa taviokuurna.

Puiston metsissä saatat kohdata tyypillisiä vanhojen metsien lintuja, kuten kuukkelin, lapintiaisen tai pohjantikan. Tunturipaljakan avomaastossa viihtyvät kapustarinta ja keräkurmitsa. Suolla voit nähdä kahlaajia, kuten liron, suokukon tai taivaanvuohen.

Maakotka Urho Kekkosessa

Täysikasvuinen maakotka on komea näky. Lintu painaa neljä - viisi kiloa ja sen pituus nokasta pyrstön kärkeen on 80-95 cm. Naaras on koirasta kookkaampi.

Suuren petolinnun voi havaita kaukaa tummana varjona taivasta vasten. Aikuisen linnun väritys on pääosin tumma, siiven alapinnalla on vaaleampi alue. Vanhan linnun niska ja päälaki vaihtelevat kullanvärisestä vaaleanruskeaan. Nuoren linnun siivissä ja pyrstössä näkyvät selvät valkoiset alueet.

Maakotka on peto, joka saalistaa ravinnokseen jäniksiä, kanalintuja ja poron vasoja. Ravinnoksi kelpaa myös aikuinen poro, mikäli metsästysonni suosii. Maakotkan ruokalistalta löytyy myös muun muassa kettuja, oravia, käärmeitä ja myyriä.

Maakotka. Kuva: Martti Rikkonen

Maakotkia esiintyy koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Se suosii alueita, joilla ihmisen aiheuttama häiriö on mahdollisimman vähäistä. Useimmin maakotkan pesä sijaitsee monen kilometrin etäisyydellä asutuksesta ja muusta ihmistoiminnasta. Urho-Kekkosen kansallispuisto on rauhallisen erämaisuutensa takia hyvä alue maakotkalle.

Maakotka rakentaa pesän järeään mäntyyn, satunnaisesti myös kuuseen tai lehtipuuhun. Sopivilla alueilla maakotka rakentaa pesänsä kalliolle. Pesä on hyvin piilossa katseilta ja vaikea havaita, vaikka saattaa olla jopa 1,5 metriä korkea ja painaa useita satoja kiloja.

Urho Kekkosen kansallispuistossa pesii parikymmentä paria. Koko Suomen pesivien maakotkien määräksi arvioidaan 350-450 paria. Näistä noin 90 % on poronhoitoalueella.

Ilves, lumikko ja muut nisäkkäät

Kansallispuiston alueella elää yli 20 nisäkäslajia. Suurpedot karhu, ahma, susi ja ilves näyttäytyvät retkeilijöille vain harvoin; todennäköisemmin kohtaat puistossa poroja, jäniksiä, hirviä ja kettuja. Puistossa elää myös päästäisiä ja myyriä sekä niitä metsästäviä näätiä, kärppiä ja lumikkoja. Vesistöjen läheisyydessä saatat nähdä saukon tai jälkiä sen kalastusretkistä.

Poro. Kuva: Kimmo Kuure

Kaloja, matelijoita ja nilviäisiä

Muutamissa kansallispuiston joissa elää uhanalainen jokihelmisimpukka eli raakku. Joissa polskii myös taimen. Sompion luonnonpuistossa voi vielä kohdata kyykäärmeen, mutta Saariselän tunturien pohjoispuolella se ei viihdy.

Raakku. Kuva: Petteri Polojärvi, Metsähallitus

Ikikuusikoiden perhonen

Metsä-Lapin vanhat kuusikot ovat erikoisen uhanalaisen ja rauhoitetun pohjanharmoyökkösen elinympäristöä. Tarkkaavainen voi nähdä perhosten lentävän kesäöinä vaikkapa Urho Kekkosen ja Pallas-Yllästunturin kansallispuiston hyvien harmoyökköskuusikoiden latvustoissa.

Pohjanharmoyökkönen (Xestia borealis) Sallasta. Kuva: Jyrki Lehto

Pohjanharmoyökköstä näkee samalla paikalla yleensä vain joka toinen vuosi, ja se vielä lentää vuorovuosina Lapin itä- ja länsiosissa. Syy on yökkösen vain toisen vuoden isoilla toukilla elävän loispistiäisen. Loinen vähentää seuraavan vuoden toukkakantaa, ja seurauksena on isännän ja loisen välinen runsausvaihtelu.

Idän ja lännen lentovuosien vakaan rajan syy saattaa olla rajavyöhykkeen suuremmassa määrässä loisia, saahan se täydennystä kummaltakin suunnalta. Tai sitten alueiden välissä oleva lajille epäsopiva laaja Pomokairan-Koitelaiskairan vähäkuusinen suoalue pitää vaihtelua yllä.

Kaksi kesää ja talvea toukkana, yhden kesän perhosena

Toukka kasvaa jo ensimmäisenä kesänään miltei täysikasvuiseksi, mutta aikuiseksi perhoseksi se kuoriutuu vasta kolmantena kesänään kahden talvehtimisen jälkeen. Yökkösen ruokavalio vaihtelee kehitysvaiheen mukaan. Vastakuoriutunut toukka syö mahdollisesti mustikan lehtiä, toisen vuoden toukka ruokailee kuusenkerkillä ja aikuinen perhonen saa energiansa muun muassa medestä ja kirvojen mesikasteesta. Toukat talvehtivat maassa tai kuusen kaarnan rakosissa. Naaraat munivat todennäköisesti kuusen oksille.

Harvinainen pohjoisen laji

Vaarantunut pohjanharmoyökkönen (Xestia borealis) on yksi sukunsa harvinaisemmista lajeista. Laji on sopeutunut Ruotsista Keski-Siperiaan ulottuvien pohjoisten havumetsien kylmiin talviin ja vähäsateisiin kesiin, joten sen selviytymisen suurin uhka on lämpenevä ilmasto.

Urho Kekkosen kansallispuisto

  • Perustettu 1983
  • Pinta-ala 2550 km²

Urho Kekkosen kansallispuiston tunnus - maakotka

Urho Kekkosen kansallispuiston tunnus on maakotka tuntureiden yllä