Kaskialueen valitseminen ja polton valmistelu

Ensimmäinen tehtävä oli valita sopiva alue kaskettavaksi. Eri kasvit vaativat tietyn tyyppisen maan: ruis viihtyi kuivilla rinteillä, ohra taas kosteammissa paikoissa. Lepikoissa viljeltiin usein naurista. Haavikkoa kasvavaa maata pidettiin usein liian kovapohjaisena maanakaskea varten. Yleensä kaski ei ollut kovin suuri, kenties puolesta hehtaarista hehtaariin. Kooltaan se oli sellainen, että se pystyttiin viertämään päivässä tai kahdessa. Kun alue oli valittu, kaadettiin puusto. Ajankohdaksi valittiin kesäkuun loppu, viimeistään heinäkuun alku, jolloin juurivesominen oli voimakkainta - näin saataisiin nopeasti uusi metsä seuraavaa kaskea varten. Lisäksi kuivuminen tapahtui nopeammin, kun puissa oli lehdet.

Puiden kaataminen kuivumaan. Kuva: Jukka Pyykönen

Ensin kassaralla (vesurilla) poistettiin nuoret vesat ja puiden alaoksat ja kolottiin paksuimpien puiden kuorta.Seuraavaksi kirvesteltiin kirveellä loput. Puut kaadettiin sen suuntaisesti,kuin kaski aiottiin viertää, yleensä pyrittiin ottamaan huomioon myös tuulensuunta. Ainoastaan rinnepaikoissa kaski vierrettiin tuulen suunnasta riippumatta aina alamäkeen. Pyrittiin myös hakkaamaan puut mahdollisimman lyhyeen kantoon - pitkät kannot haittaisivat viertämistä.

Tässä vaiheessa metsästä otettiin tarveaineita,muun muassa tuohia, kerppuja, vitsaksia, aisoja, viertokankia ja juurikkaita rekeä varten, vastaisen varalle. Oli kuitenkin pidettävä tarkasti huoli siitä,että puuta jäi tarpeeksi polttamista varten. Usein jouduttiin tuomaan lisäpuuta eli niin sanottuja sienapuita muualta avuksi, varsinkin silloin, jos aluetta oli kaskettu ahkerasti ja lyhyellä kiertovälillä, eikä puusto ollut ehtinyt kasvaa tarpeeksi suureksi. Kaadon jälkeen raivio jätettiin kuivumaan talven yli.

Kasken viertäminen

Seuraavana keväänä lumien sulettua puut karsittiin oksista ja rungot pienittiin viertämistä ajatellen sopiviksi, noin neljän metrin mittaisiksi pölkyiksi. Poltettava aines levitettiin tasaisesti kattamaan kaskettavaa alaa. Alueen laitaan tuulen yläpuolelle tai rinnepaikoissa ylärinteeseen koottiin rovioita. Puiden kuivettua odotettiin sopivan suuntaistaja tarpeeksi voimakasta tuulta. Polttamisen ajankohta riippui paitsi säätilasta- sateista ja tuulista - myös kylvettävästä siemenestä. Esimerkiksi ohrakaski piti polttaa viimeistään kesäkuun alussa, nauriskaski juhannuksen tienoilla ja ruiskaski heinäkuussa.

Viimein roviot sytytettiin koko laidan pituudelta. Kun rovio oli roihunnut sen verran, että maankamara oli palanut tasaisesti parin sentin syvyydeltä, sitä siirrettiin viertokangella eteenpäin seuraavaan palamattomaan kohtaan. Viertämistä jatkettiin, kunnes koko kaskialue oli poltettu. Jos polttamiseen tarvittiin useampia päiviä, sammutettiin roviohuolellisesti yön ajaksi. Koko ajan piti tarkkailla, ettei tuli päässyt polttamaansamaa kohtaa liian syvältä tai karannut ja aiheuttanut metsäpaloa. Tulen sammuttamiseen käytettiin havunoksia eli hoskia. Jos jäi jokunen saareke polttamatta, koottiin sinne risukkoa, huonosti palaneita puita ja kekäleitä,joilla ala jälkeenpäin poltettiin. Tämä oli usein lasten työtä. Yleensä kaskenvierrossa olivat mukana niin miehet kuin naisetkin, sekä nuoret että vanhat, joskus naapurit talkoiden merkeissä. Toisinaan saatettiin käyttää myös vierasta työvoimaa, ns. viertokasakoita.

Kuokkijat. Kuva: Jukka Pyykönen

Kasken viertäminen oli kuumaa ja nokista työtä, mikä asetti vaatetukselle erityisiä vaatimuksia. Perinteinen kaskenviertäjän asu oli rohdinpellavasta tehty vilpoinen piikkopaita ja karkeat hampusta tai tappuraisesta pellavasta kudotut niin sanotut kostohousut. Jalkineina olivat kuumuutta hyvin eristävät, mutta helposti tuleen syttyvät tuohilötöt.

Kylväminen ja sadonkorjuu

Kun palo oli jäähtynyt, kylvettiin siementuhkaan. Pellava kylvettiin toukokuussa tuomen kukkiessa. Ohran kylvöaika oli kesäkuun alussa ennen Eskeliä (12.6.), nauriin juhannuksen jälkeen, mutta ruis kylvettiin vasta heinäkuun lopulla tai elokuun alussa. Joskus saatettiin "ryöstöviljellä" maata kylvämällä ohra ja ruis samaan aikaan: elokuussa ohra korjattiin pois, mutta ruis oli vasta oraalla ja jäi talvehtimaan.

Kylväminen oli usein talon vanhan isännän tehtävä, sillä työ vaati kokemusta ja sormituntumaa oikeasta siemenmäärästä.Jos viljeltiin kaskiruista, se kylvettiin erityisen harvaan - esimerkiksi 5 jyvää hevosen kavion alalle. Nauriin siemen kylvettiin hiekkaan sekoitettuna tai sylkemällä eli töpeksimällä, harvaan sekin. Pellava sen sijaan kylvettiin tiuhasti. 

Kyntäminen. Kuva: Jukka Pyykönen

Kylvämisen jälkeen maa kynnettiin huolellisesti sorkka-aatralla, karhittiin useaan kertaan risukarhella ja kuokittiin kivien ympäriltä. Joskus saatettiin ruiskaski kyntää myös ennen kylvöä. Nauris ei vaatinut yhtä tarkkaa kyntämistä ja karhimista kuin vilja. Lopuksi lapset tai vanhukset lakaisivat kivien päälle lentäneet siemenet maahan.

Irtonaiset kivet kasattiin suurten luonnonkivien päälle raunioiksi, jotka saattoivat olla todella suuria ja joskus erittäin huolellisesti koottuja. Tärkeää oli suojata viljelys ympäröivässä metsässä liikkuvalta karjalta. Halmeen ympärille rakennettiin yleensä pisteaita, johon käytettiin oksaisia ja kuorimattomia puita, joskus myös kaskesta otettuja puoliksi palaneita rankoja. Aita ei kestänyt lahoamatta montakaan vuotta, joten aidantekoa riitti aina.

Sadonkorjuun aika oli elokuussa. Vilja leikattiin kourauksin sirpillä, sidottiin lyhteiksi ja koottiin loppu kypsymään ja kuivumaan kuhilaille. Ohrakuhilaassa oli neljä lyhdettä, ruiskuhilaassa kymmenen. Usein ohralyhteet voitiin panna haasiaankin, varsinkin jos kesä oliollut sateinen. Tämän jälkeen lyhteet vietiin riiheen kuivumaan ja puitavaksi. Jos lyhteitä oli runsaasti, osa säilytettiin aumassa ja puitiin vasta talvella tarpeen tullen. Uutispuuroa ja talkkunoita varten jyvät jauhettiin kotona käsikivillä, varsinaisesti jyvät käytiin jauhattamassa myllyssä joko Juankoskella tai Kaavin Kotakylässä.

Pellavat revittiin maasta ja siemenkodat irrotettiin ruohkuulaudalla kankaan päälle, josta ne kerättiin kangassäkkiin ja kuivatettiin. Riivityt pellavat vietiin tämän jälkeen likoamaan järveen likoamaan pariksi viikoksi. Liottamisen jälkeen pellavat levitettiin kuivumaan, joskus ne laitettiin haasiaankin. Loppusyksystä alkoi pellavan jälkikäsittely langoiksi.

Sadonkorjuun viimeinen työ oli nauriinnosto. Nauriit nyhdettiin maasta ja naatit listittiin irti lehmien rehuksi. Juurikkaat koottiin kasoihin ja säilöttiin kuoppaan. Joskus se oli pelkkä paljas maakuoppa, joskus kuoppa saatettiin vuorata laudoilla ja tehdä pohjalle halkaistuista puista ritiläkin. Kuoppa peitettiin lautaluukulla ja eristykseksi pantiin luukun päälle esimerkiksi olkia. Muutamia nauriita saatettiin jättää istukkaiksi, jotta saataisiin siemeniä. Juhlahetken nauriinnostosta teki halmeella tapahtunut herkuttelu naurishaudikkaalla.

Teksti: Sirkku Laine