Vedenalaiset vyöhykkeet

Veden syvyys vaikuttaa pinnan alla elävään eliöstöön; mitä syvemmälle mennään, sitä vähemmän auringonvaloa yhteyttävät kasvit saavat. Rantavyöhyke (litoraali) on se osa vedenalaista rantaa, missä valo riittää yhteyttämiseen ja siellä lajisto on runsaimmillaan. Rantavyöhyke voidaan jakaa kolmeen osaan vedenpinnantason vaihtelun mukaan: sublitoraali on aina veden peittämänä, hydrolitoraali voi paljastua matalan veden aikana ja geolitoraali on veden alla ainoastaan korkean veden aikana.

Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi retkikohteeksi

Pohjan kasvillisuus ja eliöstö vaihtelevat pohjan laadun mukaan. Pehmeiden pohjien lajit, kuten valkokatka (Monoporeia affinis) ja makkaramato (Halicryptus spinulosus), elävät sedimenttiin kaivautuneina.  Pehmeillä liejupohjilla ja karkearakenteisimmilla hiekka- ja sorapohjilla esiintyy putkilokasveja, kuten sätkimiä (Ranunculus) ja ärviöitä (Myriophyllum). Hietasimpukka (Mya arenaria) ja kampela (Platichthys flesus) suosivat hiekkapohjia, joihin ne pääsevät kaivautumaan. Kovilla kivipohjilla useat lajit, kuten sinisimpukka (Mytilus edulis) ja merirokko (Balanus improvisus), kiinnittyvät alustaan ja hankkivat ravintoa suodattamalla vettä.

Hiekkapohjan eliöstöä. Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi retkikohteeksi

Ulappa (pelagiaali) on vapaan veden vyöhykettä, jonka ravintoketjun perusta on vapaana vedessä kelluva kasviplankton. Kasviplanktonia syö eläinplankton, joka puolestaan on useiden kalojen sekä selkärangattomien eläinten ravintoa. Planktoninsyöjiä saalistavat petokalat, hylkeet ja linnut. Ulapan kuollut aines vajoaa pohjavyöhykkeeseen (profundaali), jossa valo ei riitä yhteyttämiseen. Pohjassa elävät eliöt palauttavat ravinteita uudelleen kiertoon. Mikäli happea ei ole pohjalla riittävästi, pohjan eliöstö kuolee ja orgaaninen aines sedimentoituu.

Vedenalaiset vyöhykkeet. Piirros: Sanna-Mari Kunttu

Levävyöhykkeet

Kallio- ja kivikkorannoilla eri levälajit muodostavat vyöhykkeitä. Sinilevää tavataan veden pintaosissa ja vedenrajassa. Lämpiminä kesinä kun ravinteita on saatavilla runsaasti, sinilevät muodostavat runsaita kukintoja. Sinileviin kuuluva tällilevä (Calothrix scopulorum) muodostaa liukkaan kalvon kalliopintaan aivan vesirajan tuntumaan.

Vedenpinnan alapuolella on vuosittain uusiutuva rihmalevävyöhyke. Rihmaleviä ovat mm. keväällä esiintyvä lettiruskolevä (Pilayella littoralis) ja kesällä yleistyvä ahdinparta (Cladophora glomerata). Leveäpartalevää (Dictyosiphon foeniculaceus) ja takkulevää (Stictyosiphon tortilis) kasvaa loppukesällä tiheinä kasvustoina kivien ja rakkolevän (Fucus vesiculosus) päällä. Rihmalevien suojissa elää runsaasti kotiloita ja leväkatkojen (Gammarus) sekä leväsiirojen (Idotea) nuoruusvaiheita.

Rakkolevä muodostaa monivuotisia kasvustoja rantavesissä. Rakkolevä on avainlaji, eli sen olemassaolo on tärkeää koko Saaristomeren ekosysteemille. Leväkatkat ja leväsiirat viihtyvät rakkolevän suojissa. Myös monet kalat, kuten kymmenpiikki (Pungitius pungitius) ja kolmipiikki (Gasterosteus aculeatus), elävät rakkolevän seassa. Ravinnon runsaus houkuttelee paikalle petokaloja, kuten ahvenia (Perca fluviatilis) ja haukia (Esox lucius). Rakkolevän pinnalla elää myös monia päällysleviä ja muita eliöitä, kuten levärupea (Electra crustulenta).

Sinisimpukoita. Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi retkikohteeksi

Punalevävyöhyke alkaa rakkolevävyöhykkeen päättyessä ja voi yltää yli kymmenen metrin syvyyteen. Runsaimpia punaleviä ovat mm. punahelmilevä (Ceranium tenuicorne) ja haarukkalevä (Furcellaria lumbricalis). Syvemmällä kasvaa rupimaisia punaleviä, kuten laikkupunalevää (Hildenbrandia rubra) Punalevien seassa kasvaa myös muita leviä, etenkin ruskoleviä (Phaeophyta). Sinisimpukkaa esiintyy paikoitellen runsaasti punalevävyöhykkeellä.