Vedenalainen luonto
Perinnemaisemat
Kasvillisuus
Eläimet
Merikotka

Yli 2 000 saarta kutsuu seikkailuun

Saaristomeren kansallispuisto muodostuu pääosin karusta ulkosaaristosta. Sen luonnolle ovat tyypillisiä tuulen tuivertamat kalliomänniköt, matalakasvuiset lehtimetsät ja paljaat kallioluodot, jotka ovat osa 2 000 miljoonaa vuotta vanhaa peruskalliota. Kallioiden painanteisiin kätkeytyy kuitenkin myös erittäin rehevää ja monimuotoista luontoa.

Tuulen tuivertamaa ulkosaaristoa. Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi retkikohteeksi

Kansallispuistoon kuuluu yli 2 000 mannerjään ja aaltojen muovaamaa saarta ja luotoa, ja sitä ympäröivällä yhteistoiminta-alueella saaria ja luotoja on noin 8 400.

Kurkista ihmeelliseen Itämereen

Itämeren suolapitoisuus on pienempi kuin valtamerien mutta suurempi kuin sisävesien, eli sen vesi on niin sanottua murtovettä. Saaristomerellä veden suolapitoisuus on 5–6 promillea. Murtovedessä elää suhteellisen vähäinen määrä kasvi- ja eläinlajeja, mutta kutakin lajia on runsaasti. Itämeri vilisee elämää.

Vedenalaiset vyöhykkeet

Veden syvyys vaikuttaa pinnan alla elävään eliöstöön; mitä syvemmälle mennään, sitä vähemmän auringonvaloa yhteyttävät kasvit saavat. Rantavyöhyke (litoraali) on se osa vedenalaista rantaa, missä valo riittää yhteyttämiseen ja siellä lajisto on runsaimmillaan. Rantavyöhyke voidaan jakaa kolmeen osaan vedenpinnantason vaihtelun mukaan: sublitoraali on aina veden peittämänä, hydrolitoraali voi paljastua matalan veden aikana ja geolitoraali on veden alla ainoastaan korkean veden aikana.

Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi retkikohteeksi

Pohjan kasvillisuus ja eliöstö vaihtelevat pohjan laadun mukaan. Pehmeiden pohjien lajit, kuten valkokatka (Monoporeia affinis) ja makkaramato (Halicryptus spinulosus), elävät sedimenttiin kaivautuneina.  Pehmeillä liejupohjilla ja karkearakenteisimmilla hiekka- ja sorapohjilla esiintyy putkilokasveja, kuten sätkimiä (Ranunculus) ja ärviöitä (Myriophyllum). Hietasimpukka (Mya arenaria) ja kampela (Platichthys flesus) suosivat hiekkapohjia, joihin ne pääsevät kaivautumaan. Kovilla kivipohjilla useat lajit, kuten sinisimpukka (Mytilus edulis) ja merirokko (Balanus improvisus), kiinnittyvät alustaan ja hankkivat ravintoa suodattamalla vettä.

Hiekkapohjan eliöstöä. Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi retkikohteeksi

Ulappa (pelagiaali) on vapaan veden vyöhykettä, jonka ravintoketjun perusta on vapaana vedessä kelluva kasviplankton. Kasviplanktonia syö eläinplankton, joka puolestaan on useiden kalojen sekä selkärangattomien eläinten ravintoa. Planktoninsyöjiä saalistavat petokalat, hylkeet ja linnut. Ulapan kuollut aines vajoaa pohjavyöhykkeeseen (profundaali), jossa valo ei riitä yhteyttämiseen. Pohjassa elävät eliöt palauttavat ravinteita uudelleen kiertoon. Mikäli happea ei ole pohjalla riittävästi, pohjan eliöstö kuolee ja orgaaninen aines sedimentoituu.

Vedenalaiset vyöhykkeet. Piirros: Sanna-Mari Kunttu

Levävyöhykkeet

Kallio- ja kivikkorannoilla eri levälajit muodostavat vyöhykkeitä. Sinilevää tavataan veden pintaosissa ja vedenrajassa. Lämpiminä kesinä kun ravinteita on saatavilla runsaasti, sinilevät muodostavat runsaita kukintoja. Sinileviin kuuluva tällilevä (Calothrix scopulorum) muodostaa liukkaan kalvon kalliopintaan aivan vesirajan tuntumaan.

Vedenpinnan alapuolella on vuosittain uusiutuva rihmalevävyöhyke. Rihmaleviä ovat mm. keväällä esiintyvä lettiruskolevä (Pilayella littoralis) ja kesällä yleistyvä ahdinparta (Cladophora glomerata). Leveäpartalevää (Dictyosiphon foeniculaceus) ja takkulevää (Stictyosiphon tortilis) kasvaa loppukesällä tiheinä kasvustoina kivien ja rakkolevän (Fucus vesiculosus) päällä. Rihmalevien suojissa elää runsaasti kotiloita ja leväkatkojen (Gammarus) sekä leväsiirojen (Idotea) nuoruusvaiheita.

Rakkolevä muodostaa monivuotisia kasvustoja rantavesissä. Rakkolevä on avainlaji, eli sen olemassaolo on tärkeää koko Saaristomeren ekosysteemille. Leväkatkat ja leväsiirat viihtyvät rakkolevän suojissa. Myös monet kalat, kuten kymmenpiikki (Pungitius pungitius) ja kolmipiikki (Gasterosteus aculeatus), elävät rakkolevän seassa. Ravinnon runsaus houkuttelee paikalle petokaloja, kuten ahvenia (Perca fluviatilis) ja haukia (Esox lucius). Rakkolevän pinnalla elää myös monia päällysleviä ja muita eliöitä, kuten levärupea (Electra crustulenta).

Sinisimpukoita. Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi retkikohteeksi

Punalevävyöhyke alkaa rakkolevävyöhykkeen päättyessä ja voi yltää yli kymmenen metrin syvyyteen. Runsaimpia punaleviä ovat mm. punahelmilevä (Ceranium tenuicorne) ja haarukkalevä (Furcellaria lumbricalis). Syvemmällä kasvaa rupimaisia punaleviä, kuten laikkupunalevää (Hildenbrandia rubra) Punalevien seassa kasvaa myös muita leviä, etenkin ruskoleviä (Phaeophyta). Sinisimpukkaa esiintyy paikoitellen runsaasti punalevävyöhykkeellä.

Koe saaristoluonnon rikkaus

Laajat ulapat, puuttomat ulkoluodot ja rehevät lehdot tarjoavat elinympäristön hyvin runsaalle ja monipuoliselle eläin- ja kasvilajistolle. Saaristomeren kansallispuistossa voit tehdä aikamatkan menneisyyteen, sillä puiston erikoisuutena ovat perinnemaisemat: lehdesniityt, hakamaat, kedot, rantaniityt ja nummet, joilla saaristolaisten karja laiduntaa. Puistossa on noin 300 hehtaaria perinnemaisemia.

Perinnemaisemat ovat tärkeä osa saaristoa

Aavan ulapan ja kalliorantojen lisäksi aukeat rantaniityt, kedot ja hakamaat ovat tärkeä osa saaristomaisemaa. Perinnemaisemat eivät kuitenkaan säily saaristossa ilman hoitoa. Saaristomeren niittyjä, ketoja, laitumia ja nummia muokkasivat ennen laiduntavat eläimet ja talonpoikien toimet. Karjatalouden vähennyttyä saaristossa perinnemaisemien uhkana on umpeen kasvaminen, pensoittuminen ja metsittyminen.

Kuva: Laura Lehtonen

Erilaisia perinnemaisemia

Perinnemaisemat ovat perinteisesti hoidettuja niitty- ja laidunmaita. Niitä kutsutaan myös perinnebiotoopeiksi. Lehdesniitty on avointen niittylaikkujen ja lehtokasvillisuuteen kuuluvien pensas- ja puuryhmien mosaiikki. Tuoreeksi niityksi kutsutaan avoimia ja reheviä niittylaikkuja. Rantaniitty on nimensä mukaisesti rannan matalakasvuinen niitty. Keto on puolestaan kuiva niitty, jolla on usein runsas ruoholajisto. Hakamaa on laidunmaa, jossa kasvaa harvahkoa puustoa. Metsälaidun on puolestaan puustoltaan hakamaata runsaampi. Nummi on puuton, ihmisen toiminnasta syntynyt varpukangas.

Lajien runsautta niityillä ja kedoilla

Saariston niityillä elää lajeja, joiden elinehto on avoin elinympäristö. Rantaniityn kasveja ovat mm. rantakatkero, vilukko, rakkoapila, isolaukku ja ruskokaisla. Rantaniityllä pesivistä linnuista voi mainita valkoposki- ja merihanhen, lapasorsan, punajalkaviklon ja etelänsuosirrin.

Kedot häikäisevät paitsi kukkaloistollaan, myös perhosillaan ja muilla hyönteisillään. Sinilehtimittari on ketojen harvinainen asukki. Monet perhoslajit ovat riippuvaisia tiettyjen ketokasvien olemassaolosta. Esimerkiksi isoapollon toukat elävät isomaksaruoholla ja tummakirjosiiven toukat elävät hanhikeilla ja maarianverijuurella.

Niittyjen hoitoa ennen

Saaristomerellä tilapäisiä viljelylaikkuja raivattiin tarvittaessa myös kauemmas asutuksesta. Ensin raivattiin puut ja pensaat, sitten maa muokattiin kuokilla ja lopuksi kuokittu pintamaa poltettiin eli kydötettiin. Tällaisia, myös kuokkamaiksi tai kauramaiksi nimitettyjä, kytöjä saariston talonpojat ja torpparit tekivät vielä 1900-luvun alkupuolella.Muutaman nauris- tai pellavasadon jälkeen kuokkamaa jäi niitto- ja laidunmaaksi. Ajan oloon umpeutuvat kuokkamaat muuttuivat lehdesniityiksi tai niityiksi.

Umpeen kasvamista tapahtui laiduntamisen aikakaudellakin. Hakamaille, nummille ja lehdesniityille kasvoi katajaa, kanervaa, ruusuja, vesakkoa ja taimikkoa. Saaristolaiset raivasivat laidunmaita yhteisvoimin yleensä keväisin. Joskus umpeenkasvaneet niityt ja laitumet kulotettiin. Raivaus, kulotus ja laiduntaminen pitivät niityt avoimina.

Satoja sorkkapareja perinnemaiseman hoitajina

Saaristossa ei perinteisesti ole ollut pelkästään heinäntuotantoon tarkoitettuja niittyjä. Heinänkorjuun jälkeen niityille päästettiin karja laiduntamaan. Heinäntuotantoon soveltumattomat perinneympäristöt kuten nummet, kedot, hakamaat ja metsälaitumet olivat ainoastaan laidunmaita. Perinneympäristöjen ensisijainen maankäyttötapa onkin ollut laiduntaminen. Karjatilojen ja viranomaisten yhteistyö on nykypäivänä edellytys perinnemaisemien säilymiselle. Saaristomeren kansallispuiston saarilla on 1990-luvun lopulta laiduntanut pari sataa lammasta ja yli 70 nautaa. Eläinten tekemää työtä perinnemaisemien hoidossa ei voi ihmistoimin korvata.

Kesän 2016 laiduntajat Örössä. Kuva: Matti Peltonen

Nykyään perinnemaisemia hoidetaan talkootyönä

Nykyisin perinnemaisemia entistetään ja hoidetaan paljolti talkoovoimin. Tavoite on palauttaa ympäristö sen alkuperäiseen tilaan ja hoitaa sitä vuosittain niin, että lopputulos vastaa mahdollisimman hyvin entistä niittyä tai laidunta. Vanhoja työmenetelmiä elvytetään mahdollisuuksien mukaan.

Umpeenkasvaneissa perinnemaisemissa aloitetaan kertaluonteinen entistäminen lehtipensaikon ja katajien raivauksella. Harvinaiset ja arvokkaat pensaat sekä puumaiset ja pylväsmäiset katajat säästetään. Seuraavassa vaiheessa harvennetaan puustoa. Kunnostetulla niityllä tai laitumella tehdään jatkossa vuosittain kevätsiivousta, niittoa ja laiduntamista. Kaikkia perinnemaisemia laidunnetaan.

Perinnemaisemien hoitotalkoot Jungfruskärissä. Kuva: Laura Lehtonen

Talkooleireille osallistuvat vapaaehtoiset ovat tehneet mm. lehdesniittyjen kevätsiivousta. Keväällä niityiltä haravoidaan lehtiä ja kerätään risuja. Näin niittykasveja tukahduttavat lehdet ja niittoa estävät oksat saadaan pois. Kesällä on vuorossa niittotyö, joka pyritään tekemään paikallisten perinteiden mukaisesti käyttäen pientä niittokonetta ja viikatetta.

Lisätietoja kansallispuiston alueella järjestettävistä talkooleireistä löytyy sivulta Vapaaehtoiseksi Saaristomeren kansallispuistoon.

Tutustu kallionotkelmien ja niittyjen kasveihin

Laidunalueilla kevätesikko nostaa päätään. Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi Saaristomeren maisema on pienipiirteistä ja kallioperä vaihtelevaa, mikä luo hyvät olosuhteet poikkeuksellisen monipuoliselle kasvillisuudelle. Vaikka kansallispuisto on pääosin karua ja kallioista ulkosaaristoa, kallioiden välisissä notkelmissa esiintyy usein simpukkamaata ja kalkkisuonia. Niissä kasvaakin usein saarnia ja rehevää lehtokasvillisuutta.

Laidunketojen reunamilla voit nähdä verikurjenpolvea ja käärmeenpistoyrttiä. Lehdesniityillä kukkivat seljakämmekkä ja varsankello, ja metsän reunasta saatat löytää orapaatsamaa ja metsäomenapuita.

Näe hallin polskinta, kuule kirjokertun laulu

Saaristomeren alueella elää 25 nisäkäslajia, joista valtaosa on pikkujyrsijöitä. Voit kuitenkin nähdä suurempiakin eläimiä, muun muassa hirviä. Saaristomeren harvalukuiset itämerennorpat elävät pääasiassa kansallispuiston vesissä. Harmaahylje eli halli sen sijaan on hyvin yleinen ja saattaa tulla seuraamaan veneilijöiden touhuja.

Saaristomerellä pesii 132 lintulajia. Lokit, lapintiirat, haahkat, ruokit ja riskilät pesivät pienillä lintuluodoilla. Kyhmyjoutsen, merihanhi ja ristisorsa tekevät pesänsä rauhaisaan saaristoon, kun taas merikihut tähyilevät korkeilta kallioilta. Lehtevien saarten suojaisissa laaksoissa asustelevat pähkinähakki ja kirjokerttu. Myös uhanalainen räyskä ja etelänsuosirri elävät Saaristomeren kansallispuistossa.

Halli. Kuva: Markku Lappalainen

Merikotka Saaristomerellä

Esiintyminen

Merikotkan levinneisyysalue ulottuu Tyynenmeren rannikolta Siperian poikki Islantiin ja Grönlantiin saakka. Suomessa merikotka pesii tällä hetkellä lähinnä rannikkoalueilla ja saaristossa, mutta on vain ajan kysymys, milloin levittäytyminen sisämaahan alkaa. Muutamia pesintöjä on jo tavattu Pohjois-Suomen suurten järvien ja tekoaltaiden tuntumassa.

Vanhat merikotkat ovat hyvin paikkauskollisia. Etenkin Saaristomeren ja Ahvenanmaan linnut ovat yleensä paikkalintuja, eivätkä juuri muuta, jollei vesien jäätyminen heikennä ravinnon saantia merkittävästi. Nuoret linnut muuttavat vanhoja herkemmin. Lapin ja Merenkurkun linnut muuttavat Itämeren piiriin, avoimille vesialueille.

Ulkonäkö

Merikotka on Suomen ja koko Pohjois-Euroopan suurin pesimälintu. Siipien kärkiväli voi olla jopa 2,5 metriä ja lintu voi painaa seitsemän kiloa. Naaras on yleensä koirasta kookkaampi. Siivet ovat leveät ja suorakaiteen muotoiset "ladonovet". Lentävän merikotkan siluettia on myös verrattu räsymattoon, sillä siipisulat harittavat voimakkaasti. Merikotkan pyrstö on lyhyt ja hieman kiilamainen. Nuoren linnun tummanruskeassa höyhenpuvussa on vaaleita sulkia kirjavoittamassa vatsanseutua, kainaloita ja siipiä. Pää on tumma, samoin jykevän nokan kärki. Kestää noin viisi vuotta ennen kuin aikuispuku on saavutettu. Vanhalla merikotkalla on valkoinen pyrstö ja keltainen nokka. Höyhenpeite on tasaisemman ruskea. Linnun pää ja yläruumis vaalenevat vuosien myötä.

Merikotka. Kuva: Seppo Keränen

Ravinto

Poikasilleen merikotka kantaa kalaravintoa. Vähitellen ruokavalioon tulee myös lokin- ja sorsalintujen poikasia sekä vähäisessä määrin myös nisäkkäitä, kuten piisameja ja minkkejä. Aikuiselle merikotkalle kelpaavat ravinnoksi myös kalastusjätteet, haaskat ja isommat vesilinnut – jopa merimetsot. Merikotkalla on hyvä näkö. Metsästäessään lintu väijyy korkealla puun latvassa tai lentää nopeasti metsän reunan yli rantaan, jolloin se pystyy yllättämään saaliinsa. Talvisaikaan merikotkat voivat siirtyä hetkessä kymmeniä kilometrejä ruokintapaikalta toiselle.

Pesä ja poikaset

Merikotka tekee pesänsä yleensä puun latvuksiin. Koska merikotka voi pesiä samassa puussa useita vuosia, kerääntyy pesäaineksista vähitellen mahtava risulinna, joka voi painaa pienen henkilöauton verran - lähes tuhat kiloa. Sopivan jykeväoksaisia pesäpuita on harvassa, joten merikotkille on rakennettu tekopesiä. Näin on pyritty auttamaan lajin asettumista häiriöttömille alueille.

Merikotka munii tavallisesti 1-2 munaa, joita naaras hautoo runsaat viisi viikkoa. Muninta-aika on maaliskuun puolivälistä huhtikuun alkuun. Poikaset viipyvät pesässä kymmenisen viikkoa ennen kuin varttuvat lentokykyisiksi. Tämän jälkeen poikaset varttuvat emojensa hoidossa loppukesän. Vuonna 2009 poikasmäärä oli ennätykselliset 349 poikasta. Suomen vanhin rengastettu merikotka on elänyt 26-vuotiaaksi. Euroopan vanhin oli ruotsalainen 28 vuotta, 2 kuukautta vanha yksilö.

Uhat

Merikotkista maksettiin tapporahaa 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa. Vaino pienensi merikotkakantaa tehokkaasti. 1950-luvulta alkaen merikotkan uhkana ovat olleet ympäristömyrkyt. Näistä erityisesti esiin ovat nousseet DDT, PCB, dioksiini ja metyylielohopea. DDT oli tehokas torjunta-aine ja hyönteismyrkky, jota käytettiin pelloilla ja puutarhoissa. Myrkyt rikastuivat ravintoketjun huipulla oleviin merikotkiin, ja sairastuttivat linnut sukupuuton partaalle. Myrkyn vuoksi munien kuoret jäivät niin ohuiksi, etteivät ne kestäneet hautomista. Kuolleiden merikotkien kudoksista mitattiin sellaisia myrkkypitoisuuksia, että merikotkia kutsuttiin "lentäviksi ongelmajätteiksi". DDT:n ja PCB:n käyttö on nykyisin kielletty Itämerellä. Merikotkien talviruokinnan ansiosta kanta on vahvempi moneen vuosikymmeneen.

Merikotkien rengastuksella saadaan tietoa niiden liikkeistä. Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi luontoretkikohteeksi

Vielä tälläkin vuosituhannella petoviha näkyy merikotkien ampumisena ja pesärauhan rikkomisena. Merikotka on rauhoitettu laji ja sen tappaminen on rangaistava teko. Sakkoa voi saada jopa 7400 euroa. Merikotkan uhkana on myös maankäytön muuttuminen. Esimerkiksi kesämökkien rakentaminen saaristoon, veneilyn ja muun virkistyskäytön lisääntyminen sekä avohakkuut vähentävät rauhallisia pesimäympäristöjä ja sopivia pesäpuita.

Saaristomeren kansallispuisto

  • Perustettu 1983
  • Pinta-ala 500 km²

Saaristomeren kansallispuiston tunnus - merikotka

Saaristomeren kansallispuiston tunnus on merikotka

Osa Saaristomeren biosfäärialuetta

Saaristomeren kansallispuisto on osa Saaristomeren biosfäärialuetta (www.saaristomerenbiosfaarialue.fi). UNESCO:n Ihminen ja biosfääri -ohjelman tavoitteena on kehittää biosfäärialueiden asukkaiden elinoloja sekä edistää luonnon- ja ympäristönsuojelua.

Metsähallituksen julkaisuja Saaristomereltä (julkaisut.metsa.fi)

Web-kameroita