Maa kohosi meren keskeltä

Saariston esihistoria on samalla maankohoamisen historiaa. Sitä mukaa, kun maankohoaminen nosti merestä asumiskelpoisia saaria, eteni esihistoriallinen asutus saaristoon. Kivi- ja pronssikaudella elinolosuhteet saaristossa olivatkin varsin suotuisat. Jääkauden jälkeinen lämpökausi teki ilmastosta nykyistä lämpimämmän ja kalaa sekä riistaa oli runsaasti saatavilla.

Muinaisrantaa Berghamnissa. Kuva: Teemu Köppä / Internet virtuaaliseksi retkikohteeksi

Kivikaudella (n. 8000-1500 eaa.) ja pronssikaudella (1500-500 eaa.) oman aikamme ulkosaariston luodot olivat 20 - 25 metriä merenpinnan alapuolella. Silloinen ulkosaaristo sijaitsi puolestaan Nauvon, Korppoon ja Houtskarin nykyisten pääsaarten tienoilla. Dragsfjärdin Bötesbergetin kivikautinen asuinpaikka ajalta 6000 eaa. löytyy nykyään 55 metriä merenpinnasta, korkealla metsäisellä ylängöllä. Aikoinaan sen asukkaat katselivat varsin toisenlaisia maisemia: asuinpaikka oli perustettu yksinäiselle saarelle laajojen ulappojen keskellä.

Jäänteitä esihistoriasta ja historiasta

Varsinaiselta Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueelta ei vielä tunneta kivikautisia asuinpaikkoja, mutta pronssi- ja rautakautisia (500 eaa.-1150/1300 jaa.) hautaraunioita on löydetty nelisenkymmentä. Saaristosta on tunnistettu myös kaksi esihistoriallisen ajan linnaluotoa, jotka ovat mahdollisesti rautakaudelta.

Saaristolle ominaisimpia muinaisjäännöksiä ovat kuitenkin historialliselta ajalta, rautakauden lopulta aina 1700- ja 1800-luvulle asti, peräisin olevat jäännökset. Muinaismuistolaki suojelee myös näitä historiallisen ajan kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Hautarauniot eli hiidenkiukaat

Hautarauniot ovat ehkä tunnetuimpia ja näyttävimpiä esihistoriallisen ajan muinaisjäännöksiä. Myös hautaröykkiöiksi kutsutut kivilatomukset on koottu "miehen nostettavissa olevista kivistä" pronssi- ja rautakaudella. Hautaraunioiden koko voi vaihdella muutaman metrin läpimittaisista matalista latomuksista kymmenien metrien pituisiin ja parin metrin korkuisiin röykkiöihin.

Pronssikauden alkupuolella röykkiöihin tehtiin ruumishautauksia, mutta myöhemmin siirryttiin polttohautaukseen. Osasta haudoista on löydetty niin kutsuttuja hauta-antimia, kuten esimerkiksi koruja tai aseita. Osassa taas hauta-antimet eivät ole säilyneet tai ehkä haudat olivat olleet esineettömiä alun perinkin. Kansankielinen nimitys hautaraunioille on hiidenkiukaat.

Hautaraunioita on löydetty joka puolelta saaristoa, hyvin erikokoisilta saarilta. Useimmat haudat on kuitenkin jo omana aikanaan rakennettu isommille saarille, jotka maankohoamisen myötä ovat entisestään kasvaneet kokoa.

Hautapaikoiksi on usein valittu maastonmuodoltaan ympäristöstään erottuvia paikkoja. Tällaisia ovat esimerkiksi kallionhuiput tai lakialueet, joilta avautuu näkymä merelle. Hautapaikkojen valinta on mahdollisesti liittynyt esihistoriallisten yhteisöjen perimätietoon paikallistuntemuksesta ja luonnonpaikkojen merkitykseen maastonmerkkeinä.

Saaristomeren kansallispuiston hautarauniot ovat matalia, melko pienikokoisia latomuksia, jotka on rakennettu saaren korkeimman kohdan lähistölle, mutta eivät aivan huipulle. Jotkut haudat ovat jopa lähellä rantaa ja osa on useamman hautaröykkiön ryhmissä. Saaristomeren hautaröykkiöistä suurin osa, elleivät kaikki, on rautakaudelta.

Saariston hautaraunioiden perusteella on vaikea tehdä johtopäätöksiä asutuksen sijainnista tai luonteesta. Kansallispuiston yhteistoiminta-alueella hautoja on eniten Nötössä ja Hiittisten suurilla saarilla. Jo rautakaudella nämä alueet olivat tiheää saaristoa, josta on ollut lyhyt matka ulkosaariston kalavesille ja hyljejäille. Tämä luonnonoloiltaan edullinen alue on hyvin voinut olla asuttu jo rautakaudella.

Kalastukseen liittyviä muinaisjäännöksiä

On luonnollista, että suuri osa ulkosaariston arkeologisista jäännöksistä liittyy kalastuselinkeinoon. Tällaisia ovat esimerkiksi kalastajien tilapäisasumuksista kertovat tomtning-jäännökset, veneenvetopaikat, labyrintit, kiviuunit sekä kallioon hakatut merkit.

Tomtning-jäännökset liittyvät yksinkertaisiin yöpymissuojiin tai varastorakenteisiin, joita esi-isämme rakensivat suojakseen sesonkiluonteisilla kalastusmatkoillaan. Kalastusmatkoilla jouduttiin viipymään pitkään ja suoja oli tarpeen saariston ankarissa olosuhteissa. Meidän päiviimme näistä tilapäissuojista on usein säilynyt vaakasuora, raivattu lattia-ala ja sitä ympäröivä lohkareista ladottu muuri. Toisinaan luonnonmuotoja, kuten kallioseinämiä on käytetty osana suojarakennelmaa.

Salaperäiset munkinkehät

Korppoosta, Jurmon kyläsaarelta löytyvät eräät Saaristomeren tutkituimmat muinaisjäännökset: niin sanotut munkinkehät, ruotsiksi munkring. Näitä neljää pyöreää kivikehää on yritetty tulkita jo 1700-luvulla, jolloin kehiä epäiltiin kökarilaisten munkkien tekemiksi. Jos tämä tulkinta on oikea, kivikehät voidaan ajoittaa keskiajalle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että fransiskaaniveljiä todellakin asusti Kökarissa 1300-luvun lopulta 1530-luvulle asti. Munkit ovat siis hyvinkin voineet rakentaa kivikehät esimerkiksi kalastusmatkansa yhteydessä. Miksi munkit kivikehät rakensivat, se tieto on vielä esille kaivamatta keskiajan hämärästä. Yksi tulkinta on, että kehät olisivat juuri tilapäisasumuksiin liittyviä tomtning-jäännöksiä.