Kaskenpoltto voidaan jaotella kaskettavan
metsän valtapuulajin mukaan tai kiinnittämällä huomiota metsän laatuun: onko se
koskematonta korpea vai jo aiemminkin kaskettua aluetta. Myös
kaskeamistekniikka vaikuttaa jaotteluun. Käytettävät nimitykset eivät ole
täysin vakiintuneet ja niitä voidaan jopa pitää osin keinotekoisina.
Esimerkiksi useat tutkijat suosivat nimitystä huuhta vain havumetsään tehtävän
kasken nimityksenä, toisten mielestä huuhdalla voidaan tarkoittaa myös
lehtimetsään tehtyä kaskea. Nimitysten suhteen vaikeuksia aiheuttaa myös se,
että tekniikat ovat muuttuneet ja kehittyneet aikojen kuluessa.
Havumetsäkaski
(nimityksiä: huuhta, suurkaski, uudenmaankaski, salokaski,
ylipalo, pykälikkökaski)
Havumetsäkaski tehtiin nimensä mukaisesti
havumetsään tai havupuuvaltaiseen sekametsään, joka oli usein aikaisemmin
kaskeamatonta luonnonmetsää. Valtapuista kuusi oli tärkein, sillä se kasvoi
hedelmällisemmällä maaperällä kuin mänty - mikä merkitsi viljavampaa kaskea.
Sitä pidettiin aiemmin vanhimpana ja alkeellisimpana kaskeamismuotona,
voitiinhan sen avulla viljellä koskematonta korpeakin. Suomessa se lienee
kuitenkin lehtimetsään tehtävää kaskea nuorempi menetelmä.
Havumetsäkaski esiintyi kahtena muunnoksena
sen mukaan, saatiinko siitä yksi vai kaksi satoa. Siinä viljeltiin ainoastaan
ruista. Havumetsäkaski oli erittäin tuottoisa, sillä se antoi säiden salliessa
varsin suuria, jopa 100-kertaisia satoja.
Yhden sadon huuhta oli menetelmistä vanhempi,
se tuli käyttöön keskiajan ja uuden ajan taitteessa, ja juuri se mahdollisti
savolaisten valtaisan asutusekspansion 1400-luvulta lähtien. Ensimmäiseksi
suoritettiin valtaus: alueen rajapuut merkittiin pilkoilla ja suuret ikihongat
pyällettiin eli kolottiin, jotta ne kuivuisivat. Kuivumista odoteltiin muutama
vuosi, minkä jälkeen varsinainen kaski kaadettiin. Joitakin pystyyn kuivuneita
ikihonkia saatettiin jättää kaatamattakin, rukiin ajateltiin nimittäin kasvavan
parhaiten hongikon alla.
Perinteinen huuhdankaatoaika oli
kevättalvella (23.4. - 6.5.). Seuraavana vuonna kesä-heinäkuussa oli raivion polttamisen
aika, minkä jälkeen kylvettiin erityinen kaskiruis (käytössä olivat myös
nimitykset korpiruis, savokas ja juureinen). Se oli voimakkaasti pensastava
lajike, joten kovin tiheään ei tarvinnut kylvää: lusikallinen riitti 20 x 20
askelen alalle. Kylvöstä ei varhaisina aikoina mullattu lainkaan, vaan siemenet
jätettiin maan pinnalle. Satoa päästiin korjaamaan seuraavana kesänä, minkä
jälkeen alue jätettiin metsittymään. 1600-luvulla tuli käyttöön uusi menetelmä:
raivio poltettiin kahteen kertaan. Ensimmäinen poltto tapahtui vuoden kuluttua
puiden kaadosta ja toinen sinä kesänä, jolloin kylvettiin. Toinen poltto takasi
sen, että tuhkan voima ehti paremmin imeytyä maahan.
Kahden sadon huuhta tunnetaan 1600-luvulta
lähtien. Edellä selostetun tekniikan mukaisesti saadun ensimmäisen sadon
jälkeen alue seuraavana kesänä raivattiin, poltettiin ja kylvettiin
toistamiseen. Tällä kertaa kylvös myös mullattiin käsiharan ja risuäkeen
avulla. Sadonkorjuu oli seuraavana kesänä.
Sadonkorjuun koittaessa ruis leikattiin
sirpillä ja sidottiin lyhteiksi. Ulkokuivatus tapahtui kuhilaissa tai
närtteissä. Joskus kaukaisille kaskimaille rakennettiin riihikin. Vilja
saatettiin puida lyömällä lyhteitä vasten seinämää, jolloin jyvät putosivat
maahan levitetyn vaatteen päälle. Sato säilytettiin tuohilla vuoratuissa
kuopissa, mistä ne kuljetettiin kotiin vasta talvella rekikeleillä. Toinen
mahdollisuus oli säilyttää lyhteet aumoissa rekikeleihin saakka ja vasta sitten
kuljettaa sato kotiin puitavaksi. Kun havumetsään tehdystä kaskesta oli saatu
sato - yksi tai kaksi - alue jätettiin metsittymään.
Lehtimetsäkaski
(nimityksiä: kaski, vanhanmaankaski, ahokaski, kotikaski,
tavallinen kaski, rieskamaa)
Lehtimetsäkaski tehtiin lehtimetsään tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään,
yleensä asutuksen lähettyville. Kaskimenetelmä on ikivanha,
peräisin esihistorialliselta kaudelta. Lehtimetsäkaski voidaan jaotella kahteen
päätyyppiin: niin sanottu tavallinen kaski tehtiin täysikasvuiseen noin
30 - 40 vuoden ikäiseen metsään, rieskamaa puolestaan
tehtiin alle 20 vuoden ikäiseen nuoreen metsään.
Tavallisen kasken ensimmäinen työvaihe oli
kesäkuussa kassarointi, jolloin vesat ja alimmat oksat karsittiin. Tämän
jälkeen puut kaadettiin ja samalla metsästä otettiin kaikenlaisia tarveaineita.
Seuraavana keväänä tai kesänä maassa makaavista puista karsittiin oksat ja
kaski poltettiin. Ennen kylvämistä ja karhimista palo saatettiin kyntää.
Yleensä ensimmäiseksi viljalajiksi valittiin ruis tai ohra, muita lajeja (kauraa,
hernettä, pellavaa, tattaria) viljeltiin vasta seuraavina kesinä. Naurista
viljeltiin yleensä aina, sillä se oli tärkeää talviravintoa.
Sadonkorjuun aika oli elokuussa. Vilja leikattiin sirpillä,
sidottiin lyhteiksi ja kuivatettiin kuhilaina tai haasiassa. Lyhteet säilytettiin
aumoissa puintiin saakka. Nauriit puolestaan nyhdettiin maasta, listittiin
ja pantiin nauriskuoppaan talven varalle. Satoa saatiin kaskesta yleensä
kolmena vuotena, minkä jälkeen alue jätettiin metsittymään. Kiertoaika pyrittiin
pitämään 30 - 40 vuotena, jolloin metsä säilyi
lehtipuuvaltaisena, maaperä ehti kerätä tarpeeksi ravinteita eikä kasken
tekeminen vielä ollut vaikeaa. Sato ei ollut niin hyvä kuin havumetsäkaskesta:
hyvänä satona rukiilla pidettiin 15 jyvää 1700-luvulla.
Rieskamaa eli tuoreskaski oli lehtimetsäkasken toinen, niin
ikään ikivanha muoto. Se tehtiin nuoreen pensasmaiseen lehtimetsään, joka
kaadettiin keväällä, poltettiin heti ja kylvettiin saman tien. Satoa
saatiin samana vuonna yleisimmin nauriista tai pellavasta, ohraa ja tattaria viljeltiin
myös. Rieskamaan kiertoaika oli noin 14 - 17 vuotta, mikä ei
pitkällä aikavälillä kuitenkaan riittänyt maaperän ravinnevarojen säilymiselle.
Rieskamaa oli usein alaltaan melko pieni, joten sen merkitys kokonaisuuden
kannalta katsoen ei ollut kovin suuri.
Pykälikkömaa
Pykälikkömaaksi etsittiin kuiva ja karu
männikkö, jonka lähettyvillä kasvoi koivuja. Tarkoituksena oli esiraivauksen
avulla muuttaa havumetsä lehtimetsäksi. Tämä kävi päinsä pyöltämällä männyt: ne
kuivuivat pystyyn ja varistivat neulasensa, samaan aikaan paikalle alkoi nousta
koivikko. 10 vuoden kuluttua alue oli valmis kaskettavaksi rieskamaana, 20
vuoden kuluttua kyseessä oli jo tavallinen kaski. Menetelmät on selostettu
edellä.
Teksti: Sirkku Laine