Vaaramaata

Paljakan luonnonpuisto sijaitsee Puolangan vaarajakson eteläpäässä. Vaarajakson kiviperä muodostuu erilaisista liuskeista, jotka usein ovat ravinteikkaita ja kasvillisuudelle edullisia. Maaperä on moreenia. Puolangan vaarojen laet ovat Itämeren muinaisten merivaiheiden aikana olleet saaria, joten niiden maaperää ei merivesi ole huuhtonut. Puolangan vaaroilla ylin muinainen merenranta on ollut 175 m nykyisen merenpinnan yläpuolella. Paljakan luonnonpuiston korkein huippu on eteläosan Paljakan huippu, korkeudeltaan 382,5 m. Kaksi muutakin huippua yltää yli 370 metrin korkeuteen. Lakimailla moreenikerros on kuitenkin ohuempaa kuin alempana ja se näkyy metsien karuna ilmeenä.

Lumista seutua

Kainuun vaaroilla ja erityisesti Paljakan alueella lunta on talvella paljon ja se viipyy maassa kauemmin kuin alavammilla mailla. Korkeilla paikoilla ilman kosteus lisäksi tiivistyy lumisiin puihin synnyttäen tykkylunta. Suureen kuuseen saattaa kertyä tykkylunta niin painavaksi taakaksi, että se voi murtaa puun. Pohjois-Suomessa kasvava kuusi on muodoltaan eteläistä kuusta kapeampi ja se kestää paremmin lumen kertymisen. Lakialueiden kuusista suuri osa on silti silminnähden tykkylumen vahingoittamia. Koivutkin jäävät lakimailla mataliksi ja muistuttavat muodoltaan joskus omenapuita.

Kuusen valtakuntaa

Vaikka vanhimmat kirveenkoskemattoman metsän puut ovat ehkä 500 vuotta vanhoja, on itse alue ollut metsän peittämänä tuhansia vuosia ja muuttunut eri aikoina monella tavalla. Nykyisin metsiä leimaa männyn melkein täydellinen puuttuminen laajoilta alueilta. Kuusi levisi Suomeen idästä, kun ilmasto jääkauden jälkeisen lämpimän jakson jälkeen tuli viileämmäksi ja kosteammaksi. Kuusi menestyy korkeilla alueilla juuri viileän ilmanalan puuna, jonka kapea muoto kestää tykkylunta.
Paljakan metsät ovatkin pääasiassa erilaisia kuusikoita, vaihdellen lakien harvapuustoisista ja matalista metsistä alarinteiden ja puronvarsien hyvin reheviin ja runsaspuustoisiin lehtoihin. Vanhoissa metsissä lahopuun merkitys lajiston rikastajana on merkittävä. Paljakan luonnonpuistossa liikkuessa sen huomaa hyvin. Kääpälajisto on runsasta.

Huopanahkajäkälä viihtyy sammaloituvan haavan kupeessa. Kuva: Hannu Huttu

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Entisiä kaskiahoja

Paikoitellen kuusikon tummuutta vaalentaa runsaampi lehtipuusto. Siellä, missä vaaranrinteet eivät ole kovin jyrkkiä ja maaperä on ollut ravinteikasta, on vielä 1800-luvun puolivälin jälkeen kaskettu. Paljakan luonnonpuiston alueestakin osa on vanhoja kaskimaita, mutta kaskiviljelyn jäljet alkavat olla jo vähissä. Vain siellä täällä voidaan lehtipuiden runsaus katsoa kaskeamisen aiheuttamaksi. Korkeilla alueilla runsas lehtipuusto kertoo Paljakan luonnonpuistossa yleensä menneestä metsäpalosta, jonka jälkeen metsä uudistuu ensin koivikkona. Lakimailla uudistuminen on hyvin hidasta. Lakikuusikot ovat aivan oma metsätyyppinsä, jonka aluskasvillisuutta leimaavat metsälauha heinä, jolla on rihmamaisen ohuet lehdet, sekä vaarapykäsammal. Metsälauha ja vaarapykäsammal muodostavat mustikanvarvikon sekaan pieniä avoimia niittyjä.

Pieniä soita ja lähteitä

Vaaranrinteet ovat sen verran jyrkkiä, että laajoja suoalueita ei Paljakan luonnonpuistossa ole. Suotyyppien kirjo sen sijaan on runsas. Lakisuot ovat karuja ja riippuvaisia sadevedestä. Suurimmat tällaiset tasaiset suot ovat Kilpisuo, jonka poikki luonnonpuiston polku kulkee, ja Ristisuo. Ne ovat merkittäviä vesivarastoja vähävetisellä vaaralla. Alempana rinteillä suot ovat ravinteisempia, pieniä painanteita ja puronvarsien soistumia. Lettoiset piirteet ovat niillä yleisiä ja letoille tyypillisiä sammalia ja ruoholajeja esiintyy useissa paikoissa. Soiden kämmeköistä tavataan punakämmekkää ja kaitakämmekkää. Suot ovat usein myös lähteisiä, mikä tuo niille oman vaateliaan lajistonsa. Avoimia lähteitä ja lähteiköitä Paljakan luonnonpuistossa on myös paljon.

Varvikkokankaita ja saniaislehtoja

Suurin osa Paljakan luonnonpuiston metsistä on tuoreita ja hyväkasvuisia kankaita. Luonnonpuiston kangasmetsille on tyypillistä, että enimmäkseen mustikkaa, puolukkaa ja variksenmarjaa kasvavan varvikon seassa on lehtokasvillisuuden laikkuja, joilla kasvaa runsaasti mm. metsäkurjenpolvea, metsäimarretta, lillukkaa ja kultapiiskua. Sammalkerros varvikon alla on kangasmailla lähes yhtenäinen ja paikoin varjoisimmissa paikoissa kuin kaunis pehmeä matto.

Ruohoiset lehdot ja saniaisviidakot ovat yleisiä notkelmissa ja purojen varsilla. Kurjenpolven lisäksi ruohoista ovat runsaita mesiangervo ja pohjansinivalvatti, joka on Puolangan vaaroilla yleinen, mutta muualla harvinainen. Puron partaalla voi kasvaa laajana kasvustona eteläistä lehto-orvokkia ja velholehteä, joka sekin on näin pohjoisessa jo harvinainen. Saniaislehtojen suuria ja komeita saniaisia ovat metsäalvejuuri, isoalvejuuri, hiirenporras sekä vaatelias ja Pohjois-Suomessa harvinainen kotkansiipi. Kaiken kaikkiaan lehtojen kasvilajisto on runsasta ja joukossa on useita lajeja, jotka ovat täällä kasvualueensa pohjoisella tai eteläisellä äärilaidalla.

Eläinten valtakunta

Paljakan luonnonrauhassa viihtyvät myös monet linnut ja nisäkkäät. Lintukanta koostuu pääosin vanhojen metsien lajeista, mutta alueella lentelee harvinaisempiakin siivekkäitä. Paljakasta on tavattu kaikkia suurpetojamme ja vanhojen haapapuiden kätköissä pesii liito-oravia. 

Vanhan metsän lintuja

Rauhaa kaipaavat vanhojen metsien lajit muodostavat luonnonpuiston linnuston valtaosan. Soiden ja pikkulampien linnusto täydentää sitä. Pienillä metsäaukeilla soi metso Lahopuita hakkaavat monet tikat, kuten palokärki ja pohjantikka joka kuorii kuolleita kuusia. Polun kulkija saattaa saada seurakseen kuukkelin ja kevätkesällä kuulla metsän yllä kiertävän reviiriään kuuluttavan metsäviklon huutelevan: "kyllikki, kyllikki…". Yllätyksenä voi kokea kesäiltana taivasta piirtävän sirppisiipisen tervapääskyn kirkkaan huudon, joka useammille on tuttu asutuksen piiristä. Tervapääsky pesii luonnonpuiston suurten puiden latvojen koloissa. Harvinaisuuksiakin luonnonpuiston ikimetsissä on. Keväällä siellä laulavat niin idän- , kuin lapinuunilintu ja hyvinä käpyvuosina tavataan kirjosiipikäpylintua.

Saukko purollaan, ilves hiipimässä

Paljakan luonnonpuiston rauhassa viihtyy myös kohtalaisen laaja nisäkäslajisto. Kaikkia suurpetojamme tavataan ainakin aika ajoin. Karhu, ehkä useampikin, nukkuu talviunta jossakin vanhassa, maatuneessa muurahaispesässä ja satunnainen susilauma jolkottelee vaaroilla saaliin toivossa. Paljakan luonnonpuisto on poronhoitoaluetta, mikä tuo lisänsä saalislajistoon. Useimmin tavattava suurpeto on ilves, joka ketteränä on sopeutunut jyrkkiin rinteisiin ja leveine käpälineen selviää hyvin paksussakin lumessa. Purojen runsaus tarjoaa saukolle mukavat olot, joissakin puroissa elää jopa purotaimenta. Luonnonpuisto on mitä sopivin saukolle, joka tarvitsee laajan elinpiirin. Rehevissä kuusikoissa on usein sekapuuna haapoja. Vanhojen haapojen kolot ovat hyviä liito-oravan pesäpaikkoja. Haapa on sille myös erittäin tärkeä ravintopuu, sillä haavan lehdet ja keväiset kukinnot ovat hyvää ruokaa, mikä on erityisen tarpeen kevään lisääntymisaikana.

Paljakan puhtaista puroista nauttii myös saukko. Kuva: Hannu Huttu