Riekko - elämän lintu ja riekonmetsästys

Menneinä vuosina riekko oli Lapissa elämän lintu eli tärkeä ruuan- ja tulonlisä. Riekko on tunturimaan talviviljaa. Se on ollut Lapin tärkein riistalintu ja aikoinaan rahaakin vakaampi arvonmitta. Niin arvokasta lintua pyydettiin ahkeraan, milloin sitä suinkin oli saatavissa. Hyvä riekkotalvi oli joka viides vuosi. Riekkojen lukumäärä vaihteli paljon ajallisesti ja paikallisesti. "Toisinaan se niin kuin lumisateena lankeaa maalle, mutta sitten se taas katoaa aivan yhdettömiin." (S. Paulaharju, Taka-Lappia. 1965).

Kammi. Kuva: Martti Rikkonen

Riekko oli kysytty myyntiartikkeli: esimerkiksi Inarissa ja Tenolla norjalaiset ostivat lintuja ja myivät niitä edelleen Englantiin. Englantiin vietävän linnun piti olla puhdas, ja pää siiven alle laitettuna vientilintu oli pisaranmuotoinen nyytti. Riekkoja vaihdettiin jauhoihin, margariiniin, ryyneihin, kahviin ja sokeriin sekä muihin säilyviin elintarvikkeisiin.

Ylä-Lapissa tärkein pyyntimenetelmä on ollut ansa. Paikallisilla asukkailla on lupa ansoa riekkoa edelleenkin. Parasta pyyntikautta ovat tammi- ja helmikuu sekä maaliskuun ensimmäinen puolikas.

Riekonpyynnin vanhaa tietoa ja taitoa

Riekonpyytäjä. Kuva: Martti RikkonenVanhan tiedon mukaan riekko kulkee kasvavan kuun aikaan pääsääntöisesti vesistöjä ylös ja laskevassa kuussa vesistöjä alas. Kuun kasvaessa lintu juoksentelee pitkiä matkoja hangella, ja silloin se käy todennäköisesti ansaan. Laskeva eli loppukuu on kahdessa suhteessa alkukuuta huonompaa aikaa: Tuolloin riekko hakeutuu tiheisiin marastoihin eli tunturikoivua kasvaville tunturiselänteille, joista sitä on vaikea pyytää. Ja mikäli lintu liikkuu tuona aikana avoimilla mailla, se pääasiassa lentää ja laskeutuu vain hetkeksi hangelle.

Riekostuksessa, kuten kalastuksessakin, on se selittämätön seikka, että toinen pyytäjä saa paljon ja toinen vähän tai ei mitään. Riekonpyynnissä ratkaiseva tekijä on silmukan suuruus. Merkityksetön ei ole vuorokauden aikakaan: riekko liikehtii aamuin illoin, keskipäivän ja yön se nukkuu. Myös sää vaikuttaa pyyntionneen. Kylmällä pohjoistuiskulla ja heti tuiskun laannuttua lintu menee helposti ansaan. Riekkoa tarkkailemalla on myös ennustettu säätä. "Kun riekko nauraa iltahämärässä, tulee lumipyry. Ja kun riekko naukuu, tulee vain lumisade ilman tuulta." (J. Turi, Kertomus saamelaisista. 1979).

Riekkokaarre on hankeen vieri viereen pistetyistä koivun oksista tai pajuista kyhätty aita. Kaarteeseen jätetään riekon mentäviä aukkoja eli portteja. Silmukka tehtiin vanhastaan hamppurihmasta. Silmukka kiinnitettiin tuohenpaloilla sivuistaan haarukkapuuhun tai portin pielipuihin. Myöhemmin siirryttiin käyttämään messinkilankaa, josta tehdyn silmukan saattoi sitoa suoraan portin pieleen. Pyynti perustuu siihen, että aidasta urpuja ja silmuja syövä lintu yrittää kulkea portista aidan toiselle puolelle. Kaarteet rakennettiin riekkojen tavanomaisille kulkupaikoille harvoihin koivikoihin ja pajukoihin, etenkin jokien varsille. Ansa oli myös hiljainen pyyntitapa - se ei karkottanut muita lintuja kauemmaksi.

Pyyntialueella asuttiin kammeissa

Tuntureiden pyyntimiehet asuivat parhaimpaan riekostusaikaan turvekammeissaan pyyntialueella viikkokausiakin. Ansat täytyi kokea aamuvarhaisella, jotta ketut ja korpit eivät ehtisi saaliinjaolle. Metsältä palattua lintu oli laitettava puhtaaseen paikkaan, jotta pyyntionni säilyi. Yksi mies pystyi hoitamaan nelisensataa ansaa päivittäin. Pyytömiehet eivät koskaan ilmoittaneet saantejaan, olivat ne hyvät tai huonot, sillä "kateus on maailmassa suuri" (T. Itkonen, Suomen lappalaiset vuoteen 1945. 1984).