Luiron soiden historia  

Luiron soiden alueen tärkeimpiä vanhoja käyttömuotoja ovat olleet niittäminen, kalastus ja metsästys. Alueella elettiin luontaistaloudessa ja suoalueen vanhat käyttömuodot tukivat asukkaiden elinkeinoja. Karjanhoito on ollut elinkeinona jo noin 1700-luvulta lähtien. Paine niittymaiden käyttöön säilyi aina 1900-luvulle asti. Heinää tehtiin etenkin jokien varsilla, mutta myös jängillä, suoniityillä.

Verkko-ojalla oli niittyjä koko ojan matkalla ja siellä oli myös noin 15 latoa. Joen alkupää oli luirolaisten ja loppupää kairalalaisten käytössä. Alimmaisella ja Ylimmäisellä Lämsänojalla, Hietajoella, Karhujoella ja Luirolla tehtiin myös heinää. Hyvät jänkäpaikat olivat Sudenvaaranaavalla. Keskellä jänkää ei ollut latoja, mutta suovanpohjia on vieläkin näkyvissä. Heinää tehtiin myös jään päältä ja Verkko-ojan haarassa oli tammi eli pato, jolla nostettiin vettä niitylle parantamaan heinän kasvua. Tammi avattiin juhannuksen tienoilla. Alueen länsireunalla lähellä Luiroa on Karkon niittykämppä, mistä on seiniäkin pystyssä. Sodan jälkeen alettiin tehdä peltosarkoja, ja silloin loppui suoheinän teko. Latoja ei suoalueella enää ole, sillä ne on viety pois polttopuiksi.

Luirojoki oli tunnettu isoista lohista ja hyvistä kalasaaliista. Madetta oli runsaasti ja pikkuojissa oli isoja tammukoita, harjusta ja siikaa. Luirosta pyydettiin myös pikkunahkiaisia mateensyötiksi. Suo oli tärkeä linnunpyyntialue. Aivan Luiron kylän läheltäkin saatiin sadoittain riekkoja ja Sudenvaaranaavalla niitä pyydettiin lanka-ansoilla. Maalintuja pyydettiin elokuussa risuansoilla, ja kullakin pyytäjällä oli omat ansapaikkansa. Muita pyydettäviä eläimiä olivat orava, kettu, kärppä, saukko ja jänis.